Todella vaikeata elämää 2

Se olikin todella vaikeaa elämää ja kirjoitin sen 21.6.2006 laitan kuitenkin tähän tarinan elämäni kauheasta vuodesta.

Todella vaikeaa elämää
Kirjoittanut: En jaksa 21.6.2006 klo 01.41

Olin nuorisopsykiatrian sairaalassa 6kk hoidossa. Elämäni tuhoutui tänä aikana. Sinne jouduin koska sosiaalityöntekijä/lastenvalvoja passitti minut sinne kun sanoin että en mene kalloonkutistajalle.

Kaikki alkoi koululiikunta tunneista. Minua haukuttiin, syrjittiin ja kiusattiin sen takia, koska olin niin huono eikä minusta ollut kuin haittaa joukkue peleissä ja olen ollut vain muiden narrina siellä. Tämä ajoi mut masennukseen. Diagnoosini on vaikea masennus. Oon ollu sairaalassa aiemmin muuta se auttoi. Sen jäkeen olemme muuttaneet monta kertaa kun olemme paenneet sossuja ja ilkeitä ihmisiä. En ehtinyt menemän psykologeille ja järjestämään hoitonani koska muutot olivat nopeita.

Huostaanotot ovat olleet lähellä. Lastenkotiin eikä sijaisperheisiin en suostu. Oman äidin rakkautta ei korvaa mikään ja minä taistelen viimeiseen asti. Lastenkoti uhka siksi että uhkaisn itsarilla sossuja opettajia ja psykologeja koska halusin liikunnasta vapautuksen.

Kun muutimme pienempään kuntaan asiat näyttivät kohentuneet. Sain jo pitkään kaivatun koiranpennun ja elämä loisti sen myötä koska sain vihdoinkin ystävän ja kotona odotti mua joka päivä iloinen ystävä eikä mun tarvinnut olla yksin.
Mutta sitten jo pitkään pelkäämäni yläaste saapui ja liikuntatunnit vaikeutuivat. 7lk:n lopussa mulle riitti. Menin lääkärille terveyskeskukseen ja kerroin tarinani ja hän päätti kokeilla vapautusta. Kaikki muuttui takaisin hyväksi.

Mutta vapautus oli vain väliaikainen ja mun olis pitäny mennä taas sen saakelin psykologin luo ja muka parantuu siellä jotta voin osallistuu liikka tunneille. En mennyt, koska en mielestäni nähnyt silloin muuta ongelmaa kuin liikunta tunnit. Lavastin yliannostus kohtauksen jossa olin ottavinani 170 pilleriä masennus lääkettä jonka nimee en muista. Lääkärit vihoinkin tajusivat ja lupasivat vapautuksen 9lk. asti.

Mutta sitten kiusaaminen alkoi taas ja se pahentui siihen että mut herätettii yöllä pilasoitoilla ja yöunet meni. Soitot loppuivat mutta yöunet eivät tulleet takaisin. sain lääkityksen. Kesä meni kuitenkin piloille. Syksyllä sain vapautuksen MUTTA se oli vain 8lk. puoleenväliin ja ennen sitä mun pitäs käydä siellä saakelin kallonkutistajalla. en mennyt ja valehtelin lääkärille.

Sitten tullaan siihen kohtaan kun lastenvalvoja saapuu kotiimme. Siihen mennessä mulla oli ollut kaksi valheellista itsemurhayritystä, mutta kukaan ei uskonut mua vaan sanoi että sairaalaan vaan. Kerroin tarinani tälle sossun ämmälle ja kun hän sanoi että pakenen metsään koirani kanssa ja tapan itseni ja anna koiran syödä minut. Sitten poliisi plus ambulanssi juttuja. Tulin vapaehtosesti pois metästä(kukaan ei pyytäny mua tulemaan) Olin kauhuissani. Mitään näin kauheaa mun elämässä ei oo tapahtunu.

Sitten sairalaan ja taas yritin valehdella itteni pois sieltä mutta epäonnistuin ja jouduin jäämään. Sain kauhena omahoitajan joka ei osannut muuta kuin haukkua mun elämää ja keksiä hulluja syitä mun sairaalaan joutumiselle. Kiroan sen akan.

Sairaalahoidon aikan tuntui kuin minun elämäni oisi raiskattu. Äiti eikä sisko jaksanut hoitaa koiraani ja niin siinä kävikin että jouduimme luopumaan siitä. Itken vieläkin joka päivä ja kiroan sairaalan ja sen saakelin sossun akan. Koiraa ei tapettu mutta se sai huonon kodin ja kärsii nyt. Kuulin että se olisi jäänyt auton alle pyrkiessään takaisin sen oikeaan kotiin. Minun ainoa ystäväni oli poissa. Elämäni valoista iloisin. Poissa, Poissa. Masnnuin pahemmin ja yritin itsaria. en ois sairastunu näin pahasti jos en ois jotunu sairaaalaan ja menettäny koiraani.

Sitten sukulaiset saivat tietää. Äitini ja siskoni aivopestiin. Minä olin nyt uhka koko perheelle ja minut pitäisi sijoittaa lastenkotiin. Tämä oli sairaalan tavoite mutta onneksi laki on monimutkainen asia eikä syitä saatu tarpeeksi huostaanotolle. Sain äidin vastarintaan kanssani ja teimme Kuopion hallinto oikeudelle valituksen. Teimme kaksi mutta molemmat hylättiin.

Meilä on käynyt perhetyöntekijä vuodesta 2002 alkaen. Hän oli mukava ja tajusi tilanteeni ja ilman häntä olisin sairaalassa vieläkin.

Minut ahdistettiin nurkkaan ja 3kk jälkeen aloitin valehtelun. EN puhunut enää totta ja ainoa tavoitteeni oli päästä pois hullulasta keinolla millä hyvänsä. Valhetelin suraavat 3kk taitavasti. "hyväksyn ongelmani" "tarvitsen hoitoa" "olen todella kiitollinen tästä hoidsta." ja niin pääsin pois. Onnellisena mutta kaikki se tuska ja menetykset toivat viiltelyn ja itsemurha uhkaukset takaisin.

Mielestäni tein oikein että valehtelin ja pääsin pois koska mädäntyisin vieläkin sairaalassa ja elämäni olisi loppumassa. Nyt siitä on 3kk ja olen yrittänyt löytää uusia tavoitteita ja onnelsia asioita elämääni mutta se ei onnistu koska olen menettänyt niin paljon lyhyessä ajassa, kärsinyt liikaa ja kokenut kovia. Vain siksi että ongelmiani ei tajuttu aikaisemmin ja minut pilattiin lääkkeillä. Jos et ole hullu sinusta tehdään hullu. Nyt olen saanut vapautuksen liikunnasta ilman paperia npsykpolilta ja sairaalassa oltiin sitä mieltä että minä en vapautusta tarvitse ja se evättiin minulta. Mutta ystävälliset ihmiset polilla tajusivat tilanteet ja myönsivät sairaaln virheet ja auttoivat korjaamaan heidän tuhojaa. Mutta nyt on ajattelen joka päivä kun kaikki on niin saakelin ihanaa ja todellista että kaikki tämä tuska ja kärsimykset olivat turhaa koska heikkeennyin vain ja kuitenkin päädyttiin tähän lopputulokeen (liikunnasta vapautus). Miksi, Miksi. Menetin paljon turhan takia. Onneksi ihmiset myönsivät virheensä ja auttavat pääsemän minua eteen päin sillä aikaa kun minä haudon itsemurhaa jonka oli tarkoitus tapahtua eilen. Mutta en muistanut onnellisuudessani sitä. en voi tehdä sitä koska minulla on liikaa iloa ja onnea elämässäni mutta haluan kuolla koska en jaksa enää muistella moisiota, sitä kauhua ja tuskaa joka seuraa varjo lailla elämääni loppuun saakka.

Tiedän rahavaikeudet ja muut vitutukset, hoidossa olen ollut vain lyhyesti (piakkoin kyll päiväsairaalaan). Kävin lukion ja se oli kallista menoa. Vanhemmat auttoivat sen minkä pystyivät, ku opintotuet olivat saakelin pienet. Asuin koko lukioajan kotona äidin kaa. Kouluhuoltajan vuosipalkka ei ole järin suuri. Stressasin koko sen helvetillisten vuosien ajan kaikesta, raha, terveys, koulu ym. Olin keskiverto oppilas tai oikeastaan alle sen. Valmistuin kolmessa vuodessa, mikä oli aika hilkulla, ja olen ylpeä itsestäni. Jatkoin amikseen ja pian muutin pois kotoa, mikä oli niin helpotus, ja siitäpä sitt opintotulotkin nousi. Valmistuin kahessa vuodessa mun unelmieni ammattiin (tiesin sen vasta vikalla lukiovuodella) ja päätin vielä jatkaa opiskelua toiseenkin ammattiin, 2 vuotta lisää koulua. Nyt se on ohi, työelämä, mutta sairaslomalla. Melkein vuosi tätä paskaa, yritin päästä tästä kaikesta eroon...Rahaa menee lääkkeisiin, joita ei haluais enää syödäkään.
Älä luovu haaveestasi, opiskele kun vielä pystyt! Ja ole hyvä lemmikeillesi, itekin haluan eläimiä itselleni. Ai, niin otin lukion aikana parikin kertaa opintolainaa, se kaikki ei mennyt koulujuttuihin. Ei se lainan otto kaada elämääsi, en kyllä itsekään olisi halunnut ottaa. Jaksele, niin minäkin :)

Kuinka moni nuori tänään kärsii samasta epätoivosta, kuin sinäkin.
Muistan oman nuoruuteni ja sen, että kaikki tuntui vaikealle, eikä ollut selvyyttä tulevaisuudesta, eikä paikasta missä sen eläisi.

Enpä olisi uskonut, vaikka kuka olisi tullut sanomaan, että tulen elämään hyvin tasapainoista ja onnellista elämää.

Nuoruuden harha on se, että asennoidutaan oman, vielä kehittymättömän psyyken mukaisesti ja asenne on usein negatiivinen ja kaikesta pelkoa, tai toivottomuutta löytävää.

Rukoilen puolestasi ja teidän muidenkin puolesta, jotka tässä viestiketjussa olette.
Puhukaa itsekin Jeesukselle, sillä totisesti se ei ole turhaa, saatte nähdä miten elämä avautuu ja kantaa Jumalan kämmenellä.

Vai olisi vuoden päästä HAUTJAISET?

Voithan aina pieneläinhoitajaksi kouluttautua, jos eläinlääkäri kiinnostaisi, mutta ei rahat riitä. Ei kannata stressata liikaa koulutuksen/työpaikan takia. Elämässä on muutakin tärkeää kuin koulutus ja työ. :) Hyviä jatkoja sinulle.

Moi!
Ikävä, jos koit sairaalan tollasena. Nuorilla on hieman se huono puoli, kun kaikki pitäisi tapahtua heti. Moni on kuitenkin saanut sairaalasta avun. Nuoren uhmakkuus usein pitkittää hoitoa. Kyllä sinäkin löydät oman paikkasi. Ei tää elämä oo terveilläkään aina helppoa.

selälleen sängylle ja hengitä syvään. Sitten alat miettiä mikä sinusta voi tulla isona. Kuinka monta selvitymistarinaa muistat yhtäkkiä ja kuinka niissä on käynyt? Itselle mieleen tulee suurmiehiä joiden elämän alku múistuttaa omaasi ja silti... tänäpäivänä he elävät elämää, joita moni kadehtii. Et voi millään tietää mitä elämällä on sinua varten, olkoon se sitten mitä tahansa, ainoa joka siihen lopullisesti voi vaikuttaa olet sinä itse. Tee itsesi ja meidät muut masentuneet onnellisiksi ja näytä että sinusta on voittajaksi sillä se sinä tulet olemaan. Voi olla että joskus tulet vielä toteamaan että kaikki tapahtunut on tehnyt sinusta vahvemman ja henkisesti mitä vain kestävän ykkösluokan tyypin jonka kavereita kaikki haluavat olla.

Voithan ottaa opintolainaa lukion ajaksi, sillä maksaa helposti kirjat.