Vaimoni on sairastellut viimeiset 10 vuotta. Mieliala vaihtelee jatkuvasti, ja on masentunut.
Olen vaimoani 10 vuotta nuorempi. Kolme lastamme ovat jo poissa kotoa, ja perustaneet omat perheet.
Itse en jaksa enää. En rakasta vaimoani. Olemme kasvaneet erilleen. Ei seksiä.Meillä on kulissiavioliitto.
Tunnen olevani nuori, ja haluaisin elää ja kokea ehkä uuden suhteen.
Haluaisin erota, mutta vaimoni on sairas, silti vaatii itselleen minun hankkimaani omaisuutta (on itsekin ollut työssä mutta tuhlannut rahansa)
En todellakaan tiedä mitä tehdä, olen täysin kyllästynyt häneen ja nykyiseen elämääni.
Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?
Olen vaimoani 10 vuotta nuorempi. Kolme lastamme ovat jo poissa kotoa, ja perustaneet omat perheet.
Itse en jaksa enää. En rakasta vaimoani. Olemme kasvaneet erilleen. Ei seksiä.Meillä on kulissiavioliitto.
Tunnen olevani nuori, ja haluaisin elää ja kokea ehkä uuden suhteen.
Haluaisin erota, mutta vaimoni on sairas, silti vaatii itselleen minun hankkimaani omaisuutta (on itsekin ollut työssä mutta tuhlannut rahansa)
En todellakaan tiedä mitä tehdä, olen täysin kyllästynyt häneen ja nykyiseen elämääni.
Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?
Vastaukset 45
Vanhimmat
Me pitkään avioliitossa olleet "tukehdumme" aina välillä toisiimme. Ja kumpikin väittää toisen olevan "sairas"!! En mitenkään väheksy, jos vaimosi todella ON sairas - mutta meidän 38-vuotisessa avioliitossa jompikumpi on jatkuvasti "sairas" toisen mielestä. Pappi EI KYSYNYT aikoinaan teiltä: RAKASTATKO, VAAN: TAHDOTKO? Siinä on kuule iso ero! Pitkissä liitoissa nämä "yökötysvaiheet "kuuluvat asiaan", mutta JOS on TAHTOA, niistähän mennään yli - ajan kanssa! Rakastaminen on TAHDON asia; toki´tunteiden vietäväksi voisi kuka vaan heittäytyä! Ole vaimollesi juuri sellainen, KUIN toivoisit hänen olevan sinulle...ja ihmeitä alkaa tapahtua! Usko pois!
Helppoa jeesustella, ja lätistä latteuksia kun ei itse tarvitse elää arkea tuon kaiken pastan keskellä.
¤%"#%#¤%#&%¤"%&"#"&#&% sentään!
olet! Sinäkö muka vain ja ainostaan sanot "oikeita" viisauksia! Jos se on "jeesustelua", että pitkässä liitossa kyllästymiset ja koko ihmisen tunneskaala on kestettävä - niin et tajua avioliiton perimmäisestä merkityksestä yhtään mitään! Minä YRITIN rohkaista tätä aloittajaa, ettei hän näkisi elämäänsä niin toivottomana. Sinä tulet "palstajumalattaren" roolissa väheksymään mielipiteeni! Olet aika pasta nainen! Mikä "pirre" sitten lienetkin!
pyytää anteeksi, mutta kun luin uudelleen tuon aloittajalle antamasi vastineen, en halunnutkaa.
Myönnettäköön, että vastineeni on kärkevä sävyltään, ehkä vähempikin olisi riitänyt, mutta sain sätkyn kirjoituksesi, jopa, tervettä puolisio syyllistävästä sävystä.
mitenkään "syyllistänyt"! Enkä ole kirjoittanut mitään muita "aloittajalle" tarkoittamiani vastauksia, kuin sen yhden, jota syytit "jeesusteluksi"!
Toisilla on ongelmia luetun ymmärtämisessä - eikä siinä ole mitään häpeämistä! Emmehän me kukaan ole täydellisiä,joten kyllä se siitä...
aloittaja kysyi lopussa: "Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa?"
Oletkohan ehkä sairaan puolisosi omaishoitaja?
tosiaan, että KAIKKI KETJUUN OSALLISTUNEET olivat "puolisonsa omahoitajia"??? Suurin osa varmasti tunsi empatiaa ja halusi - kukin tavallaan- auttaa. Moni myös teki saman havainnon kuin minäkin: olisi ollut mielenkiintoista tietää toisenkin osapuolen näkemys asiasta...Siksi mielestäni viisaimmat neuvot olivat ajattelemaan innostavia - ei suoria "ohjeita!
tuossa liene ollut omaisella aikaa ajatella.
Joskus vain tulee totaalinen väsyminen, kyllästyminen - silloin varmasti tekee mieli edes kirjoittaa - puhua ja purkautua kun ei oikein voi kenenkään kanssa, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Omainen, joka on tuossa aloittajan henkisessä pisteessä, kaikkein viimemmäksi haluaa kuunnella tekopyhiä vuodatuksia rakkauden kaikkivoipaisuudesta - kaikki nuo ajatukset joita kirjoituksessasi toit esille, on käyty omassa päässä miljoona kertaa läpi - ja se on rankkaa.
kirjoittamaasi tekstiin. Erona sinuun, olen olematta läheishoitaja , siinä ei tunteilut auta. Olisi sairas tunteillu muulloinkin kuin "toimettomana, kyvyttömänä ollessaan".
Olen tunne-kuollut siipalleni.
ole velvoitettu ns kulissi avioliittoon.jokainen ihminen tarvitsee hellyyttä osakseen ja sen tuomaa mielihyvää niin yhdessä ola kun myös seksiä.
ihminen jonka tunteet kuolee pois.on yksin ja allapäin.usein sanotaan että aletan miettiä omia vikojaan onko minun syy että näin on käynnyt.mitä olisin voinut tehdä paremmin.
olet nuori vielä.mikä sitoo sinua häneen?
se tapako että olette olleet ehkä kauan yhdessä teillä on lapsia.omaisuutta ym.
hänen kannattaisi hakea apua masentuneisuuteen ammatti auttajalta. lääkityksellä hänet saadaan hyväänkin kuntoon jos hän haluaa. mutta se on hänestä itsestään kiinni.
se mitä omaisuuteen kuuluu.on se täysin teidän asia siihen on vaikea ottaa kantaa..
kuitenkin hyvä mies.. älä ole suhteessa joka ei sinua tyydytä.
_nainen_
alkoholisti, kyseessä sikäli samanlainen tapaus että persoona muuttuu, kyseessä ei ole enää se ihminen jota lupasit rakastaa myötä- ja vastamäessä vaan ihan toinen persoona.
Vuosia yritin tervehdyttää häntä vaan kun ei auttanut jätin hänet pelastaakseni oman elämäni.
Jokaisella ainutkertainen elämä - miksi hukata se, elämässä on niin paljon mukavia ja kauniita asioita joista voi nauttia. Rohkeutta ratkaisuusi.
jos toinen ihminen muuttuu radikaalisti avion aikana. Varsinkin alholisti, narsisti, muutenkin luonnehäiriöinen on vaikea kumppani ja siinä tilanteessa väsyttää itsensä ja itsekunnioitus kärsii kolauksia.Minulle oli silmät aukaiseva juttu luettuani Raimo Mäkelän :"Naamiona terve mieli" kirjan ,jolloin ymmärsin missä tässä ollaan.Aloin toimia pikku hiljaa ,vaikka en tiennyt selviänkö hengissä koko muutoksesta, mutta toisessa vaakakupissa oli ihmisarvoinen elämä. Kannatti uskaltaa ja nyt nautin niin arjen harmaudesta kuin juhla humusta ilman pelkoa ja elän ihmisarvoista elämää.
En nyt näistä jutuista tiedä, kokemusta on vain siitä, mitä tapahtuu, kun joku käyttää kiristyskeinona sairauksia ja vaivoja säilyttääkseen ulospäin hyvältä näyttävän elämän, vaikka avioliitto olisi käytännöllisesti katsoen ohi. Eipä se ole ihme, jos et jaksa. Toipuminenkin tuollaisesta voi viedä kauan. Sinä tuskin olet vastuussa vaimosi sairauksista. Kyllä se olisi hyvä, että avioliitto perustuisi rakkauteen eikä riippuvaisuuteen, mutta vaikea on toisille sanoa, mitä pitäisi tehdä. Minusta rakkauteen kuuluu kyky luopua ja antaa toiselle myös vapaus, jos toinen sitä tahtoo. Jos toinen ei jaksa. Eikö se omaisuuden jako ole kaikista pienin paha? Eikö se ole tärkeämpää, että kaikilla osapuolilla olisi mahdollisimman hyvä olla? En tiedä näiden riippuvaisten ihmisten maailmasta paljoa, mutta joskus ne itsekin saattavat voida paremmin, kun pääsevät eroon huonosta suhteesta.
En voi ketään kyllä kehottaa lähtemään enkä jäämään, sillä valitettavasti jokaisen meistä on ihan itse tehtävä valintamme ja vieläpä niin ettei jäisi syitä katua jälkeenpäin. Silloinkin kun tuntuu, ettei enää jaksa.
Kaikista pahinta tietysti olisi, jos ajautuisit ulkopuolisten kanssa suhteisiin, siitä kärsivät kaikki, myös viattomat sivulliset. Eli kannattaa ajatella/tehdä asiat selviksi jo ennen kuin niin käy. Ihmisiähän me vain ollaan. (lienee vain ajan kysymys, koska niin käy)
minkäs teet, mitenkäs jätät sairaan ihmisen.
Olen väsynyt, kyllästynyt, turhautunut, olen kyllästynyt varomaan sanojani etten loukkaisi ja saisi syytösten ryöppyä niskaani, olen kyllästynyt ja aivan kurkkuani myöten täysi "arkirakkauttani".
Kärsi ruumis, kirkkaamman kruunun saat, vai -saammekohan.
mutta vaikuttaa siltä että olet todella kypsä tilanteeseenne
lehdistä on saanut lukea tänäkin kesänä kauheista perhesurmista - miksi tavalliset ihmiset ajautuvat sellaisiin tekoihin - onko siellä takana kestämättömiä tunteita?
loppujen lopuksi jokainen voi vastata vain itsestään - aikuisista kun puhutaan
kun koko ajan jotkin toitottaa,pitää vaan kestää!
Itse olin 30vuotta aviossa jossa oli väkivaltaa ja uskottomuutta,mikään ei muuttunu vaan paheni ajan kanssa.
Kunnes oman terveyteni takia,erosin ja en voinut muuta.
Ei kukaan ole vastuussa toisen sairaudesta kun oma terveys on jo uhattuna.
Kuuntele itseäsi nyt!
tekee kipeää, on se mikä tahansa. Elämää joutuu punnitsemaan joka puolelta, kun asiat eivät ole kunnossa. Ehkä tiedät jo mikä on ratkaisusi, itse sen joutuu aina tekemään. Puheeksi ottaminen tuo omiin ajatuksiin helpotusta, helpotusta sen vuoksi, kun uskaltaa tuoda ongelman "näkyviin".
Omassa elämässäni jouduin tekemään ratkaisun. Menetin omaisuutta, mutta sehän oli vain rahaa. Sain elämän, niukan takoudellisesti, mutta, nyt juuri, tällä hetkellä, olen tyytyväinen.
kyselet? Mistä me voimme tilanteesi tietää. Sinä kerrot, vaimosi voisi varmaan kertoa tarinanne toisella lailla. Ihmetyttää ihmisten kyselyt, emmehän kukaan tiedä tilannettanne.
palsta mikään avioliittoneuvola ole - mutta toki kukin voi / ja saa kertoa oman näkemyksensä! Täällä vaan on ERÄS muiden yläpuolella oleva naisnikki, joka lättää toisten mielipiteet, jollei ne ole hänen omiensa mukaisia! Tässä tapauksessa ei käy ilmi vaimon "sairaus" eikä vaimon oma näkemys tilanteesta! Olen samaa mieltä kanssasi.
nainen? ;DDDDDDDDDDDDDDDDDD tätä mä oon vähän epäillytkin!
Mietin että onko vaimosi henkisesti vai fyysisesti sairas, vai molempia! Jos pää pelittää, voi olla erittäin fiksu pitämään sinut "ruodussa" ja kulissia pystyssä. Keinoja löytyy, nähty on! Siihen minun mielestäni ei pidä alistua vaikka mikä olisi. Lapsenne on jo omillaan, niistä ei ole huolta, ymmärsin(?) olet oman elämäsi herra, mitä sille haluat tehdä? Jos vaimosi on fyysisesti sairas, tilanne on ajatusmaailmaltaa toisenlainen. Silloin minusta tulee hienotunteisuus ja rehellisyys päälimmäiseksi mieleen. Asioista pystyy keskustelemaan jos haluaa, täytyy vain haluta tarpeeksi. Materia on materiaa..mikä on sinulle tärkeää?
Tietysti on vaikeaa sanoa, kun ei ole nähnyt tilannetta omin silmin, mutta kuulostaa siltä ,että siellä sairastaa kaksi ihmistä tällä (ja varmaan muutama muukin läheinen) Tälläiset vaikuttaa aina ympäristöönkin, ei kait se ole epäselvää. Kaikkien kannalta olisi hyvä jos puhuisit rehellisesti asian ao. kanssa, niin tylsältä kuin se kuulostaakin, muuta vaihtoehtoa ei ole, kun puhutaan aikuisista, ajattelevista ihmisistä! (kirjoituksestasi ei käy ilmi, oletteko yrittäneet keskustella..) Tsemppiä joka tapauksessa!
Miten ne ympäristöön voi vaikuttaa?
Ja yli 30v olimme "yhdessä"
Itse kun olen fyysisesti ollut sairaana, kun minulle on kuusi leikkausta tehty.
Niin sanon että heti kun huomaa että toimen "putoo veneestä,"..eikun ero pikinmiten vaan,.. säästyy todella paljolta!
Ja kun naisille tulee ikää yli 45v alkaa heidän hormonitaso idioottimaisuus näkyä, siellä entisessä "kodissa" joka muuttuu helvetiksi!
"idioottimaisuus näkyä".. Tätä asiaa olen kysynytkin täällä palstalla, että mikä se naisten mainostama empaattisuus on, mutta vastausta en ole saanut täältä tai livestä, ja kun olen seurannut muita tuon ikäisiä pareja, olen havainnut että vaivat ovat kyllä samat.
Aloittajan kysymykseen sanon: Omaisuuden jaosta.
Sen että mikäli olette avioliitossa, ja ei ole avioehtoa. Niin kannattaa sopia ositus, mikäli avioero tulee, ja puoliksi menee kaikki avioliiton aikana hankitut, vaikka toinen ei olisi tikkua ristiin laittanut avioliiton aikana.
Pesänjako tulee tosiaan maksaan joten kannattaa yrittää "sopuisaa" ositusta mikäli mahdollista.
Yli kuusi vuotta jaksoin kuunnella ”terveen, älykkään, fiksun, ja filmaattisen" naisen vittumaisuutta !
Tarkoitin sitä eripuraa mikä tulee kun ollaan väkipakolla yhdessä eikä sitä rakkautta enää ole mailla eikä halmeilla! Miten siinä lapset ym. "läheiset" eli ympäristö, voi olla onnellinen ,kun painostava ilmapiiri tunkee väkisinkin ilmoille! Ei sitä kylmyyttä voi peitellä eikä näytellä lähipiirille eikä kyllä muillekkaan.Itse ainakin pystyn hyvinkin nopeasti vaistoamaan, että jollakin pariskunnalla ei ole asiat kunnossa ja monesti se saa olon sitten vaivantuneeksi. Eli vaikuttaa ympäristöön. Olinko tarpeeksi selkee?
Tällainen pariskunta vie esim. hauskuuden yhteisestä illanvietosta alta aikayksikön.
Se, että naiset alkaa käyttäytymään "idiottimaisesti" kuten sanot, on ihan ymmärrettävää kun miettii vähäkään. Vihdoinkin on aikaa taas itselle kun on saatu lapset kasvatettua ja kotoa ovat muuttaneet pois. n. 20-vuoden työ yötä päivää on ohi, eikö silloin voi jo nauttia vapaudestaan? Mies toki mukana, minun mielestäni, jos mahdollista! Mutta aina ei sekään stemmaa, eli sanotaan että mies "ukottuu", eli jää sinne soffalle kaukosäätimensä kanssa ja ihmettelee missä mättää,kun vaimo ei halua katsoo telkkaa ...
Jos sen naisen pitäisi olla empaattinen niin mitä sen miehen pitäisi olla?
Keskinäinen kunnioitus ja rakkaus, jos niitä ei yksinkertaisesti ole, ei oikein ole mitään toivoo.
Tappeluun ja pahanmielen tuottamiseen jokaisesta on. Ihmisestä se on kiinni miten ajattelee asiat! Ja nyt, ulos lähtee hän! :)
varmasti tarpeellinen, syvemminkin pohdiskeltuna ja kokemuksia vaihtaen...ja monia näkökulmia tarkastellen. Meitä erilaisissa "tilanteissa" eläviä, leipääntyneissä suhteissa kituuttavia kun takuulla löytyy - ja paljon! Minä "näin" omaa suhdettani paljon tuossa vastauksessasikin... Pitäisi panna LUOVUUS LIKOON ja koota selviytyjien kokemukset yhteen: miten saada vanha liitto eläväksi?!? Muutenkin, kuin kaihoamalla uusien perään ja eroamalla...
Se että odotetaan koko ajan ,että toinen tekee suhteen eteen kaikkea mahdollista, ei ajatella, että sen toisenkin yhtälailla täytyy, jos ei muuta, niin yrittää rakentaa sitä! On se kauheeta huomata 30vuoden jälkeen että toinen on kasvanut oikeesti sohvaan kiinni, eikä haluakkaan muuttua, tai toinen kuuraa taloa, kuin viimeistä päivää, kun se on toinen luonto! Siis ensimmäinen!
Ajatella ,mitkä mahdollisuudet silloin on toteutella niitä yhteisiä haaveita, kun lapset on muuttaneet, kuin että ensimmäisenä mennään ja "toteutellaan" itseä ja alamäki onkin valmis!
Sehän on tuttu ihminen ,joka siinä pöydän toisella puolen istuu, kyllä sille pitää uskaltaa puhua ja vastavuoroisesti sitä kuunnella. Kuin myös toisipäin.
Siinä sitten kyllä tulee ilmi , vieläkö sitä liekkiä on jäljellä vai onko ihan oikeesti syytä molempien mennä ja viettää omaa elämää.
Sillainkin voi käydä, ettei sitä yhteistä sittenkään enään ole ja peli on vihellettävä poikki. Ei se ole tappiota, vaan sitä, että kumpikin menee omaa kehityskaarta eteenpäin.
Kriisien kautta voittoon tai erilleen, elämä jatkuu joka tapauksessa.
Ilman katkeruutta ja vihaa tulisi elää, ainakin pyrkiä siihen. Se kun ei johda mihinkään rakentavaan. Niin kyllä tästä juttua tulisi :) totta puhut! Mutta minäpä suljen suuni nyt tältä erää niin muutkin saa suunvuoron! ;D
On ollut viimeiset 4 v. laitoshoidossa täysin liikuntakyvyttömänä. Sairaus alkoi n.10v sitten. Aikaan mahtuu masentuneisuutta, turhia leikkauksia,lonkkamurtuma, kuntoutusta ja eripituisia sairaalajaksoja. Asunnon vaihto/ remontti 2 kertaa. Tässä se kypsempi keski-ikä on mennyt käytännön asioita selvittäessä , lomakkeita täytellessä ja unettomia öitäkin mahtuu mukaan.Käyn vuodeosastolla häntä katsomassa muutaman kerran viikossa. Joskus mietin: mikä/kuka olen, en ole sinkku,eronnut enkä leski vai olenko kenties kummajainen?
nyt jälkeenpäin, tekisitkö ja toimisitko samain jos olisit alkuasetelmissa?
Ensimmäinen aivohalvaus 5-vuotta sitten.
Sen jälkeen lisää 3 halvausta.
Vieras ei huomaa niiden jättämiä jälkiä.
Nokkeluus on vähentynyt ja minun sanomisieni toistaminen alkaa jo 100:n kerran jälkeen ärsyttämään.
Labrakokeet ja solumyrkkyjen säätö kuukauden välein.
= rajoittaa matkamme 3 - 4 viikon pituisiksi.
Vaimo hoitaa kyllä osansa sukupuolielämästämme mutta minua kyllä häiritsee koska "henki" puuttuu.
Päällisin puolin ei vaimossa ole väistäkään "sairaan leimaa".
Joka tapauksessa, olemme varautuneet oireiden panemiseen ja mahdollisesti hyvinkin pikaiseen loppuun.
37:n tasapainoisen avioliittovuoden jälkeen en voi kuvitellakkaan tekeväni mitään radikaalimpaa muutosta elämäämme.
xxxxx
Pistipä oikein miettimään. En todellakaan tiedä, sitä vaan menee päivä kerrallaan tilanteesta toiseen. Voi olla hyväksikin ,että on niin paljon touhua ettei ehdi pysähtymään. Muuten vois oma nuppi alkaa keittämään.
kun haalii töitä tarpeeksi, ei aina muista omaa surkeuttaan :))
Jos rakkaus häviää, niin miksi pitäisi jatkaa yhdessä. Ei siinä tarvitse mielestäni mistään sivullisten eettisistä moraalisaarnoista välittää.
Olen sivusta seurannut useitakin tapauksia, miten puolison sairastuttua terve puoliso hiipuu, kun psyykkiset ja fyysiset voimat vähenee hoivaamisen myötä. Vuosi toisensa jälkeen kituutetaan, ja ollaan jo lähiympäristölle rasitteena. Sekö on elämän tarkoitus! Ei ei ja ei!
Olen tehnyt jo hyvissä ajoin omalle puolisolleni selväksi, että jos sairastun, niin elä omaa elämääsi parhaalla mahdollisella tavalla, - eli irtaudu ja nauti.
miettinyt asian loppuun saakka...? Sekä itsesi, että puolisosi kannalta? Saattaa olla puolisolle HYVINKIN tärkeää olla S I N U L L E tukena ja apuna!! Hän saattaa saada siitä valtavasti sisältöä elämäänsä! Miksi tahdot sen häneltä pois? Aivan absurdia sanoa: "Elä ja nauti...!" Jos on syvä tunneside puolisoon, ei se komentamalla lopu! Kyllä minä ainakin eläisin puolisoni ehdoin, jos jotain sellaista tapahtuisi, että olisi pakko...samaa EN VOI vaatia häneltä, mutta voin toki rukoilla, ettei hän hylkäisi minua johonkin terveyskeskuksen vuodeosastolle heitteille...Mutta: VAIN aito rakkaus teettää tekoja, joita kenties muut eivät saata ymmärtää. Niihin "muihin" sinäkin kuulunet...? "Only love...."
voi voi sinuakin. Mitä on elämä "puolison" rinnalla, joka ei ehkä tunne, ei tiedä tästä maailmasta enää mitään. Jokaisella on oikeus valita oman elämänsä sisäsltö. Eikä sen tarvitse välttämättä olla kärsimysten läheltä katsomista vuosia, vuosia, vuosia, vuosia...
Nautitaan jokainen tavallamme!
ees sen mitä papille lupasit! Nauti elämästäsi - mutta pidä ennenkaikkea hyvä omatunto...
ja nyt "kärsin" olen nainen parhaassa iässä ja jatkuvasti uusia "sairauksia" miehelläni
välillä ihan omaa tyhmyyttään, olisi hoitanut sen ei olisi tullut tätä ja niin edelleen.
Olemme olleet selibaatissa kuusi vuotta ...6 vuotta ja minä olen nyt 54v. Arvatkaa vain että on todella ollut tukehduttavaa, omin käsin onneen ja tämä äijän p...skiainen vaan on MAHTAVA, ei oo olemassakaan muuta kuin Hän sairaine mielikuvineen, mutta niin vieras korea lipeä oikein, yök. Ainainen kolmekymppinen, en tunne edes sääliä, rakkaudesta puhumattakaan. Olen tuonut ilmi ettei Hän tulisi olemaan minun "omaishoitaja" enkä minä Hänen. Olisi varmaan ihanaa tuntea TUNNE joku olkoonkin se vaikka vihaakin, mutta on vain odottamisen ihanuus ja minä tiedän etten oota turhaan. Miten tämä näin pääsi käymään?? Minun suuri Rakkaus ja elämäni haave.
Sinulle sanon jos mahdollista EROA:::: Nauti elämästäsi sillä jokainen vierivä vuosi on lähempänä loppua ja uudesti en usko sinunkaan tähänmuotoon pääsevän,,joutuvan !?! Jaksetaan laillamme yrittää.
Siitä omaisuuden jaosta vain tuli mieleeni, että tuskin se ulkopuolisille joutuu, yhteiset lapsenne sen aikanaan perivät. Tuskin vaimosi eron jälkeen mitään gigoloa tai uutta miestä nyt ottaa...
Tsemppia sulle vaan, moraalisesti vaikean ratkaisun edessä!
Perusturhia kliseitä tuollaiset "rakastan kuolemaan saakka", "eletään onnellisina nyt ja iänkaikkisesti"... Paskat! Monesti ihmisellä sairauden myötä persoonallisuus muuttuu totaalisesti, heittää ns. häränpyllyä. Mikä ihmeen järki siinä toisella osapuolella on jäädä katselemaan haukkumista, syyttelyä, itsekeskeisyyttä, jopa väkivaltaa. Tosiaan, jokainen päivä on elämän loppua lähempänä, niinkuin tuossa edellinen sanoi. Miksi ihmeessä pitäisi kituuttaa vain tavanvuoksi loppuelämä sairaan vierellä, jos tunteet ovat hävinneet.
Ei tarvitse. Hyvällä omallatunnolla voi etsiä vaikkapa uuden rakkauden.
lähteä kuin kitua.Meillä on vain tämä yksi elämä.Mieti,miten haluat sen elää...Turha on kärvistellä onnettomana,kun voi elää onnellisenakin.
Sinun itsesi pitää tehdä nyt ratkaisu,toivotan onnea...:)
tilanteessa olin minäkin, mutta kun puolisolleni löytyi lääkitys joka mahdollisti yksin pärjäämisen, ostin hänelle pienen asunnon läheltä palveluja ja hain avioeron, erostamme on viisivuotta ja hän on pärjännyt oikein hyvin.
Autan häntä vieläkin kesämökin ylläpitämisessä, mutta saan itsekin samalla nauttia saarielämästä.
Eroprosessi oli kyllä aika raskas ja jouduin taloudellisesti kärsimään, mutta ilman eroa olisin minäkin sairastunut.
ovatko vaimojenne "sairaudet" mitenkään verrannollisia toisiinsa? Siksi ei ole vain yhtä ratkaisua eikä yhtä oikeaa mallia..kukin tapaus on on oma itsensä. Ja piste. Kypsä ihminen pohtii asioita monelta kantilta...ei täältä netistä löydy n.s."oikeaa vastausta" kenellekään! Mutta jonkinlainen purkulaitos tämä lienee....
että melkein sama tilanne, olen nainen joten kyse oli miehestäni.
Ei takuulla koskaan voi toimia samalla tavalla, mutta kerroin vain oman tapaukseni.
Omaa mielentilaani helpotti paljon että luovuin omastani, että hän sai itselleen omaisuudesta sen osan jota rakasti eli kesämökin.
Nyt kun myrskyt on tyyntyneet voin käydä mökillä korjailemassa paikkoja ja siivoamassa, eikä hän enää syyllistä siitä että jätin sairaan miehen.
luen viestejänne..olette kaikki oikeassa...
Ehkä tämä eroon kypsyminen vie oman aikansa, se täytyy kai sisäistää, ja valmistella vaimo samalla?
Haluaisin todella elää täysipainoisesti, haluan hellyyttä, enkä halua olla sairaanhoitajana loppua elämääni ihmiselle jota kohtaan minulla ei ole minkäänlaisia tunteita, vaan haluan matkustella, rakastella ja nauttia kuten elämässä pitääkin tehdä.
Kiitos.
Olethan luvannut rakastaa myötä ja vastamäessä.Ei sille voi mitään jos toinen on sairastunut.Jos asia olisi toisin päin ,entäs sitten.Ja aina tulee niitä aikoja ,että ei rakasta tai siedä ollenkaan,mutta se menee ohi.Teillähän on yhteiset lapset,pidä vaan huolta vaimostasi.
hei otan osaa ikävä tilanne -itselläni on avomies jota ei parisuhde yhtään kiinnosta, vapaa ajat juostaan venäjällä, kotitilalla tai kalassa....halauksia ei ole ollut eikä mitään kivaa tehdä muutenkaan yhdessä, sit ihmettelee kun ilo !! kadonnut meidän suhteesta...ei sitä ole koskaan ollutkaan.JAKSAMISTA !