Mun kesä on ollu täynnä tapahtumia, sekä hyviä että huonoja. Noiden huonojen takia musta tuntuu, etten jaksa elää enää yhtään päivää.
Mä olen 18v. tyttö. Mun isä kuoli täysin yllättäen n. kk sitten. Vähän sitä ennen mulle tuli ero mun pitkäaikaisen poikaystävän kanssa. Asun opiskelun takia toisella paikkakunnalla ku mun vanhemmat ja olin koko kesän vanhempieni luona. Tulin tänne opiskelupaikkakunnalle takaisin tänään ku koulu alkaa ensi viikolla. Asuin sen mun poikaystävän kanssa tässä kämpässä kaksi vuotta ja nyt tuntuu tajuttoman pahalta olla täällä yksin. Olen tavannu erään toisen pojan mutta hänellä on omia ongelmia jo valmiiks ilman muakin. Mulla on ikävä mun exää ja välitän hänestä edelleen. Kun tulin tänään tänne niin vuokraisäntä sanoi että mun kissa ei ole enää tervetullut tänne kämppään kun se oli vähän raadellut sänkyä. Täällä on paikat muutenkin vähän rempallaan ja pelkäänkin, että mut heitetään ulos täältä.
En ole pystynyt kuukauteen nukkumaan kunnolla. Vaikka olisin illalla kuinka väsynyt niin uni ei vaan tule. Jos onnistun nukahtamaan niin sit heräilen yöllä vähän väliä. Ilman valoja en pysty nukkumaan ollenkaan. Mulla on siis myös pimeänpelkoa.
Mulla alkaa koulussa nyt tosi rankka vuosi. Kirjoitan nyt syksyllä kaksi ainetta ja loput keväällä. En ole oikein pystynyt lukemaan kirjoituksiin kun koko ajan pyörii päässä kaiken maailman ajatukset. Pelkään ihan sairaasti etten pääse kirjoituksia läpi ja mun unelma valkolakista jää saavuttamatta.
Tätä tilannetta ei yhtään helpota se, että mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää täällä missä opiskelen. Mun ainoa ilo täällä oli kaksi vuotta mun poikaystävä. Mä vietin kaiken vapaa-ajan hänen kanssaan. Mulla ei ole ketään, kenen kanssa haluisin olla koulun ulkopuolella. Mä olen todella yksin.
Tää mun masentunut mieliala ei ole syntynyt pelkästään tämän kesän aikana. Mä olen ollut jollain tapaa masentunut jo monta vuotta mutta en ole koskaan käynyt puhumassa kenellekään ammattilaiselle. Poikaystävälle pystyin puhumaan ihan kaikesta.
Mitä mun pitäisi tehdä?? Meinasin tänään vetää rauhoittavia mutta kantti ei kestänyt. Yhen diapamin otin mutta se ei vaikuta oikein mitenkään. Tuntuu niin ahdistavalta ajatella että joudun olemaan yksin koko pitkän syksyn, talven ja kevään ja pahimmassa tapauksessa en pääse keväällä edes ylioppilaaksi ja joudun asumaan täällä vielä pidempään. En viihdy tällä paikkakunnalla yhtään. Mua on ahdistanut täällä koko sen ajan minkä olen täällä joutunut asumaan. Tulevaisuuden suunnitelmatkin on vielä ihan auki. Välillä ei uskalla edes ajatella päivää pitemmälle.
Jos jollakin toisella täällä on yhtä paha ja ahdistunut olo ku mulla niin haluaisin todella vaihtaa ajatuksia! Mä tarvitsen apua mutta en ole varma rohkenenko ite lähteä sitä hakemaan.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea mun tarinan.
Mä olen 18v. tyttö. Mun isä kuoli täysin yllättäen n. kk sitten. Vähän sitä ennen mulle tuli ero mun pitkäaikaisen poikaystävän kanssa. Asun opiskelun takia toisella paikkakunnalla ku mun vanhemmat ja olin koko kesän vanhempieni luona. Tulin tänne opiskelupaikkakunnalle takaisin tänään ku koulu alkaa ensi viikolla. Asuin sen mun poikaystävän kanssa tässä kämpässä kaksi vuotta ja nyt tuntuu tajuttoman pahalta olla täällä yksin. Olen tavannu erään toisen pojan mutta hänellä on omia ongelmia jo valmiiks ilman muakin. Mulla on ikävä mun exää ja välitän hänestä edelleen. Kun tulin tänään tänne niin vuokraisäntä sanoi että mun kissa ei ole enää tervetullut tänne kämppään kun se oli vähän raadellut sänkyä. Täällä on paikat muutenkin vähän rempallaan ja pelkäänkin, että mut heitetään ulos täältä.
En ole pystynyt kuukauteen nukkumaan kunnolla. Vaikka olisin illalla kuinka väsynyt niin uni ei vaan tule. Jos onnistun nukahtamaan niin sit heräilen yöllä vähän väliä. Ilman valoja en pysty nukkumaan ollenkaan. Mulla on siis myös pimeänpelkoa.
Mulla alkaa koulussa nyt tosi rankka vuosi. Kirjoitan nyt syksyllä kaksi ainetta ja loput keväällä. En ole oikein pystynyt lukemaan kirjoituksiin kun koko ajan pyörii päässä kaiken maailman ajatukset. Pelkään ihan sairaasti etten pääse kirjoituksia läpi ja mun unelma valkolakista jää saavuttamatta.
Tätä tilannetta ei yhtään helpota se, että mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää täällä missä opiskelen. Mun ainoa ilo täällä oli kaksi vuotta mun poikaystävä. Mä vietin kaiken vapaa-ajan hänen kanssaan. Mulla ei ole ketään, kenen kanssa haluisin olla koulun ulkopuolella. Mä olen todella yksin.
Tää mun masentunut mieliala ei ole syntynyt pelkästään tämän kesän aikana. Mä olen ollut jollain tapaa masentunut jo monta vuotta mutta en ole koskaan käynyt puhumassa kenellekään ammattilaiselle. Poikaystävälle pystyin puhumaan ihan kaikesta.
Mitä mun pitäisi tehdä?? Meinasin tänään vetää rauhoittavia mutta kantti ei kestänyt. Yhen diapamin otin mutta se ei vaikuta oikein mitenkään. Tuntuu niin ahdistavalta ajatella että joudun olemaan yksin koko pitkän syksyn, talven ja kevään ja pahimmassa tapauksessa en pääse keväällä edes ylioppilaaksi ja joudun asumaan täällä vielä pidempään. En viihdy tällä paikkakunnalla yhtään. Mua on ahdistanut täällä koko sen ajan minkä olen täällä joutunut asumaan. Tulevaisuuden suunnitelmatkin on vielä ihan auki. Välillä ei uskalla edes ajatella päivää pitemmälle.
Jos jollakin toisella täällä on yhtä paha ja ahdistunut olo ku mulla niin haluaisin todella vaihtaa ajatuksia! Mä tarvitsen apua mutta en ole varma rohkenenko ite lähteä sitä hakemaan.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea mun tarinan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mä muistan,miten mä vielä 9-vuotiaana olin elämänhaluinen yksilö..Mulla oli kavereita...Sit kun muutettiin,niin alkoi alamäki...Mä olin yksin,mul oli koulus ne kaverit,jotka oli,mutt ei yhtään kotona...Ja sekin kaveripiiri,jossa liikuin,haukkui mun ulkonäköä ja vaatteita...Nooh,sit tuli 10.lk ja sinä vuonna menetin 2 kaveria...jäin yksin...Ja nyt oon saanut muutamia sos. tuttavuuksia ja kavereitakin...Asun kans yksin ja oon sun ikäinen...Huono iskeen miestä...Musta tuntuu,että mä oon vaa keskellä tyhjyyttä,yksin...Ja etten saa miestä...Silti musta tuntuu,että yx mun ystävä ei halua ollakaan mun kaa enää,varmaan vaa kuvittelen ja pelkään kokoajan mokaavani ja sitä kautta menettäväni nää ihmisushteet,mitkä mulla on, yksi kerrallaan...Ja sitten mä tapan itteni...Ilman niitä en täällä jaksa...Nytkin on taas tuntunu viime aikoina,että mä haluan kuolla,mä vihaan elämää...mä vihaan sitä,että mun pitää stressata,mitä mä teen perjantaisin..mä vihaan sitä,että mä oon jänny meiän luokan ryhmästä ulkopuolelle ja kun ne suunnittelee bileitä ja juomisiltoja,joihin mä en oo tulossa....Mä tunnen oloni silloin niin ulkopuoliseks,että mä voisin vaikka tappaa itteni...Mä oon menny eteenpäi ja kitunu täällä pari vuotta,vaik olisin vaa halunnu kuolla..Joten miks mun pitäis enää?Miks mun pitää kituu täällä?Ainut syy,mikä,on se,että mä saisin muille kipeen olon häipymiselläni..Ainakin läheisille...Jos mä teen itsarin enkä onnistu siinä,ja jos mä jään siitä kii,mut laitetaan psykiatriselle osastolle...Ja sillon mun opinnot keskeytyy ja kaikki menee päin vittua...en valmistu...Ja toiseks en haluu suljetulle,koska siellä ei pääse ulos kuin hoitsun kaa...Siellä joutuu olenn sisäällä...enkä mä kestä sitä...Onpahan paskimmat ajat kuitenki takana..Silti ne palaa mieleen ja saa ajatteleen jopa itsaria...:( mutta vielä mä täällä jaksan..Sit kun menetän kaikki ihmisushteeni,sit vasta lähen...Sulle mä suosittelisin kanssa jotain apua..Ja sen miehen kans voit vielä puhuu asiat selviks kyllä...Yrittänyttä ei laiteta...;)