Mun kesä on ollu täynnä tapahtumia, sekä hyviä että huonoja. Noiden huonojen takia musta tuntuu, etten jaksa elää enää yhtään päivää.
Mä olen 18v. tyttö. Mun isä kuoli täysin yllättäen n. kk sitten. Vähän sitä ennen mulle tuli ero mun pitkäaikaisen poikaystävän kanssa. Asun opiskelun takia toisella paikkakunnalla ku mun vanhemmat ja olin koko kesän vanhempieni luona. Tulin tänne opiskelupaikkakunnalle takaisin tänään ku koulu alkaa ensi viikolla. Asuin sen mun poikaystävän kanssa tässä kämpässä kaksi vuotta ja nyt tuntuu tajuttoman pahalta olla täällä yksin. Olen tavannu erään toisen pojan mutta hänellä on omia ongelmia jo valmiiks ilman muakin. Mulla on ikävä mun exää ja välitän hänestä edelleen. Kun tulin tänään tänne niin vuokraisäntä sanoi että mun kissa ei ole enää tervetullut tänne kämppään kun se oli vähän raadellut sänkyä. Täällä on paikat muutenkin vähän rempallaan ja pelkäänkin, että mut heitetään ulos täältä.
En ole pystynyt kuukauteen nukkumaan kunnolla. Vaikka olisin illalla kuinka väsynyt niin uni ei vaan tule. Jos onnistun nukahtamaan niin sit heräilen yöllä vähän väliä. Ilman valoja en pysty nukkumaan ollenkaan. Mulla on siis myös pimeänpelkoa.
Mulla alkaa koulussa nyt tosi rankka vuosi. Kirjoitan nyt syksyllä kaksi ainetta ja loput keväällä. En ole oikein pystynyt lukemaan kirjoituksiin kun koko ajan pyörii päässä kaiken maailman ajatukset. Pelkään ihan sairaasti etten pääse kirjoituksia läpi ja mun unelma valkolakista jää saavuttamatta.
Tätä tilannetta ei yhtään helpota se, että mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää täällä missä opiskelen. Mun ainoa ilo täällä oli kaksi vuotta mun poikaystävä. Mä vietin kaiken vapaa-ajan hänen kanssaan. Mulla ei ole ketään, kenen kanssa haluisin olla koulun ulkopuolella. Mä olen todella yksin.
Tää mun masentunut mieliala ei ole syntynyt pelkästään tämän kesän aikana. Mä olen ollut jollain tapaa masentunut jo monta vuotta mutta en ole koskaan käynyt puhumassa kenellekään ammattilaiselle. Poikaystävälle pystyin puhumaan ihan kaikesta.
Mitä mun pitäisi tehdä?? Meinasin tänään vetää rauhoittavia mutta kantti ei kestänyt. Yhen diapamin otin mutta se ei vaikuta oikein mitenkään. Tuntuu niin ahdistavalta ajatella että joudun olemaan yksin koko pitkän syksyn, talven ja kevään ja pahimmassa tapauksessa en pääse keväällä edes ylioppilaaksi ja joudun asumaan täällä vielä pidempään. En viihdy tällä paikkakunnalla yhtään. Mua on ahdistanut täällä koko sen ajan minkä olen täällä joutunut asumaan. Tulevaisuuden suunnitelmatkin on vielä ihan auki. Välillä ei uskalla edes ajatella päivää pitemmälle.
Jos jollakin toisella täällä on yhtä paha ja ahdistunut olo ku mulla niin haluaisin todella vaihtaa ajatuksia! Mä tarvitsen apua mutta en ole varma rohkenenko ite lähteä sitä hakemaan.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea mun tarinan.
Mä olen 18v. tyttö. Mun isä kuoli täysin yllättäen n. kk sitten. Vähän sitä ennen mulle tuli ero mun pitkäaikaisen poikaystävän kanssa. Asun opiskelun takia toisella paikkakunnalla ku mun vanhemmat ja olin koko kesän vanhempieni luona. Tulin tänne opiskelupaikkakunnalle takaisin tänään ku koulu alkaa ensi viikolla. Asuin sen mun poikaystävän kanssa tässä kämpässä kaksi vuotta ja nyt tuntuu tajuttoman pahalta olla täällä yksin. Olen tavannu erään toisen pojan mutta hänellä on omia ongelmia jo valmiiks ilman muakin. Mulla on ikävä mun exää ja välitän hänestä edelleen. Kun tulin tänään tänne niin vuokraisäntä sanoi että mun kissa ei ole enää tervetullut tänne kämppään kun se oli vähän raadellut sänkyä. Täällä on paikat muutenkin vähän rempallaan ja pelkäänkin, että mut heitetään ulos täältä.
En ole pystynyt kuukauteen nukkumaan kunnolla. Vaikka olisin illalla kuinka väsynyt niin uni ei vaan tule. Jos onnistun nukahtamaan niin sit heräilen yöllä vähän väliä. Ilman valoja en pysty nukkumaan ollenkaan. Mulla on siis myös pimeänpelkoa.
Mulla alkaa koulussa nyt tosi rankka vuosi. Kirjoitan nyt syksyllä kaksi ainetta ja loput keväällä. En ole oikein pystynyt lukemaan kirjoituksiin kun koko ajan pyörii päässä kaiken maailman ajatukset. Pelkään ihan sairaasti etten pääse kirjoituksia läpi ja mun unelma valkolakista jää saavuttamatta.
Tätä tilannetta ei yhtään helpota se, että mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää täällä missä opiskelen. Mun ainoa ilo täällä oli kaksi vuotta mun poikaystävä. Mä vietin kaiken vapaa-ajan hänen kanssaan. Mulla ei ole ketään, kenen kanssa haluisin olla koulun ulkopuolella. Mä olen todella yksin.
Tää mun masentunut mieliala ei ole syntynyt pelkästään tämän kesän aikana. Mä olen ollut jollain tapaa masentunut jo monta vuotta mutta en ole koskaan käynyt puhumassa kenellekään ammattilaiselle. Poikaystävälle pystyin puhumaan ihan kaikesta.
Mitä mun pitäisi tehdä?? Meinasin tänään vetää rauhoittavia mutta kantti ei kestänyt. Yhen diapamin otin mutta se ei vaikuta oikein mitenkään. Tuntuu niin ahdistavalta ajatella että joudun olemaan yksin koko pitkän syksyn, talven ja kevään ja pahimmassa tapauksessa en pääse keväällä edes ylioppilaaksi ja joudun asumaan täällä vielä pidempään. En viihdy tällä paikkakunnalla yhtään. Mua on ahdistanut täällä koko sen ajan minkä olen täällä joutunut asumaan. Tulevaisuuden suunnitelmatkin on vielä ihan auki. Välillä ei uskalla edes ajatella päivää pitemmälle.
Jos jollakin toisella täällä on yhtä paha ja ahdistunut olo ku mulla niin haluaisin todella vaihtaa ajatuksia! Mä tarvitsen apua mutta en ole varma rohkenenko ite lähteä sitä hakemaan.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea mun tarinan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla sama tilanne,meinasin jo eilen tappaa itseni,mulla 3 lasta ja eroprosessi menossa.Tänään jäin pois töistä ja menen kohta työterveyslääkärille.
Mulla on fyysisiä oireita,kroppa on tunnoton ja leposyke korkea.Takki totaalisen tyhjä!Mulla ystäviä,mutta kukaan ei sitä kunnolla tajua kuin paha olo,kun tuntuu, että joku kääntäs puukkoa mun sydämessa.
Mutta haluan hakea apua,koska ymmärrän elämän ainutlaatuisuuden,sitäpaitsi lähipiirissä ollu jo itsareita ihan tarpeeksi!Jaksan vielä uskoa,että Jumala olemassa ja minunkin elämä,kuin myös sinun; muuttuu paremmaksi.
Lähde sinäkin rohkesti hakemaan apua,sitä kyllä saa ja puhuminen auttaa aina.Surutyö vie aikansa,minulta kuoli toissasyksynä isäpuoli,ikävä kova vieläkin.Ja eroaminen myös paha kriisi.En osaa muuta ajatella.Mut kai ne vaikeudet sit vahvistaa.Tai sit ei??En tiiä.Mutta masennus on elimistön merkki ja hätäsignaali,kun ihminen uupunut.
Mielialalääkkeet voisivat auttaa sinuakin pahimman yli!Tsemmpiä!;)
siltä että avun saanti sinulle olisi paikallaan. Omat vanhempani ovat molemmat kuolleet isä aivan yllättäin 53v, tosin jo vuosia sitten ja muutama vuosi sitten äiti luovutti syövän kourissa. Lyhyen ajan sisällä muutkin sukulaiset ovat pikkuhiljaa siirtyneet rajan toiselle puolelle ja jäljellä ollaan minä ja pikkusisko. Työttömyyden 3-vuoden helvettikin on tullut koettua ja avioliitto alkaa olla ehtoon puolella. Siitäkin huolimatta uskon että elämällä on vielä jotain kivaa minua varten ja lapseni työntävät minua elämänmyönteisyydellään eteenpäin. Kuten olen muissakin kirjoituksissani sanonut et voi koskaan tietää huomista ja siksi kannattaa etsiä apua mistä vaan netistä, lääkäriltä, ystäviltä, kaikkialta, jostain se apu ja onni aina tulee.....
Moips!
Sun tarina kuulostaa surullisen tutulta. Me ei olla ainoita jotka kärsii samanlaisista ongelmista. Paikkakunnalla,jossa asun,on tänä kesänä tehnyt jo kaksi nuorta itsarin. Niin väärin se on...
Mä opiskelen kans tällä hetkellä,lukiossa,4.vuosi menossa.Olen kärsinyt masennuksesta jo 7 vuotta ja syönyt tuhansia eri lääkkeitä ja kokeillut saman verran eri lääkäreitä.Muutin toiselle paikkakunnalle 9 luokalla ja siitä jatkoin lukioon. Kavereita oli jonkun verran 9:llä ja lukion 1.ja 2. Varsinaiset ystävät puuttuvat.Ei ole ketään tyttökaveria jonka kanssa tehdä ihan tavallisia juttuja.Tuntuu kuin muut olisivat vain niin erilaisia..olen yksinäinen. Minulla on poikaystävä,ollaan oltu yhdessä jo 1/2 vuotta,mutta päin persettä menee. En pysty enää luottamaan häneen,sillä hän rikkoi luottamukseni ja samalla mursi itsetuntoni..muut naiset. Paska jätkä,rakastan häntä mutta myös vihaan.En tiedä haluanko tehdä itselleni enää pahaa jatkamalla hänen kanssaan? En...?
Mun viime vuos lukiossa meni ihan pipariks. Keväällä puhkesi masennus joka vei kaikki voimani. En päässyt sängystä ylös,ja jos kouluun menin,en jaksanut mitään.Keskeytin lukuvuoden ja jäin kotiin.En nähnyt kavereita,enkä käynyt ulkona.Jos johonkin menin,niin lähimetsään yksin istumaan ja polttamaan tupakkaa.Olin aivan pohjalla,ja tuntui ettei pelastusta ollut.Olin niin loppu ettei sitä tajua..Olin yksin vaivani kanssa,sillä äitini ei jaksanut tukea minua täysillä,sillä paini itsekin saman ongelman kanssa. Menin terapiaan ja sain lääkkeen. Väärän lääkkeen. Minulle ei suostuttu antamaan rauhoittavia,vaikka kärsin vaikeista pelkotiloista,paniikkihäiriöstä.Sain masennuslääkkeen,mutta se ei auttanut. Yhdessä vaiheessa olin melkein laitoksessa.
Myöhemmin samana vuonna vaihdoin terapeuttia ja sain uuden lääkityksen. Vielä en ole ihan kunnossa,mutta parempaan suuntaan menossa. Olen kasvanut valtavasti näiden kokemuksieni myötä ja ymmärrän enemmän itseäni..
Minulla olisi valtavasti kirjoitettavaa,jos kertoisin kaiken mitä minulle on sattunut.
Jaada,käy ihmeessä lukemassa helmiblogeissa maikkarin sivuilla mietteitäni,
http://nuorinainenlaura.helmiblogit.mtv3.fi/
Voit myös kirjoittaa sinne.Jaksamisia!