Olen nyt peruskoulun viimeisellä luokalla opiskelun juuri aloittanut tyttö ja kuten monilla muilla yseillä, tavoitteena olisi nostaa arvosanoja ja valmistautua lukioon. Ikäväkyllä opiskelusta ei tule mitään, ei tullut viime vuonnakaan ja nyt tuntuu että asiat ovat vain pahenemassa. Koulussa minun on mahdotonta keskittyä juuri mihinkään mitä opetetaan. Olen jatkuvasti ahdistunut koska vihaan olla ihmisten lähellä, pelkään jatkuvasti että he ajattelevat pahaa minusta tai ulkonäöstäni. Olen hiukan ylipainoinen ja vihaan kroppaani. Pukeudun mahdollisimmina peittävästi ja välttelen ihmisten katseita. Tämä ongelma minulla on ollut oikeastaan niin kauan kuin voin muistaa. Ala-asteen lopulla aloin menettää kiinnostusta kouluun. Lintsasin usein, etenkin liikunnantunnit koska pelkoni itseni munaamisesta oli valtava. Asia ei ole muuttunut, vaikka yritänkin silloin tällöin käydä myös liikunnassa. Kun yläaste alkoi alkoivat ongelmat pahentua, sillä siinä missä olin ennen ollut alakuloinen ja joskus selvästi masentunut (kausiluonteista), aloin olla enemmän ahdistunut ja hermostunut. Jokainen epäonnistunut tehtävä saa aikaan kiroilua ja kirjojen paiskomista, jos vastaan väärin opettajan kysymykseen tulevat kyyneleet silmiin ja olen koko päivän aivan lyöty. Tunnen itseni tyhmäksi ja huonoksi ja rupean pillittämään kesken tunnin, mikä on tietenkin noloa. Muissakin tilanteissa tämä näkyy. En pysty keskittymään mihinkään ja sorrun todella lapselliseen ja ylidramaattiseen käytökseen. Tämä päivä esimerkiksi meni kiroillessa, koulukavereita haukkuessa, monisteita repiessä ja itkun peittelyssä. On vaan niin kamala olo. En oikeasti tiedä mikä minulle tulee, normaalisti olen ihan fiksu ja rauhallinen. Pelottaa ajatella että miten minä selviän tämän vuoden. Jos joku opettaja yrittää auttaa tehtävissä, yritän vaan päsätä tilanteesta valehtelemalla. Luonnollisesti minulla ei ole juurikaan ystäviä. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän ulkopuolinen.
Nyt olen jokatapauksessa miettinyt jonkinlaisen lääkityksen aloittamista. Pääosin koska tahdon saada tämän vuoden suoritettua kunnialla ja tottakai tahtoisin myös helpottaa oloani. En vain tiedä yhtään, kelle pitäisi kertoa. Olen sanonut äidilleni usein ongelmistani mutta hän yleensä vähättelee niitä. Nyt kuitenkin hän sanoi että voin alkaa käyttää lääkkeitä. Pitäisikö mennä mielenterveystoimistoon? En tahtoisi puhua vieraille ihmisille asioistani enkä ikinä tahtoisi mennä pyskologille tai muuallekkaan. Voiko koulun terveydenhoitajan auttaa? Haluaisin vain lääkityksen että helpottaisi, enkä nostaa haloota. En oikeasti tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Anteeksi vietsini sekaisuus, en oikein osaa kirjoittaa ajatuksiani.
Nyt olen jokatapauksessa miettinyt jonkinlaisen lääkityksen aloittamista. Pääosin koska tahdon saada tämän vuoden suoritettua kunnialla ja tottakai tahtoisin myös helpottaa oloani. En vain tiedä yhtään, kelle pitäisi kertoa. Olen sanonut äidilleni usein ongelmistani mutta hän yleensä vähättelee niitä. Nyt kuitenkin hän sanoi että voin alkaa käyttää lääkkeitä. Pitäisikö mennä mielenterveystoimistoon? En tahtoisi puhua vieraille ihmisille asioistani enkä ikinä tahtoisi mennä pyskologille tai muuallekkaan. Voiko koulun terveydenhoitajan auttaa? Haluaisin vain lääkityksen että helpottaisi, enkä nostaa haloota. En oikeasti tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Anteeksi vietsini sekaisuus, en oikein osaa kirjoittaa ajatuksiani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinussa ei ole mitään häpeämistä,olet normaali murrosikäinen.Suurin osa murrosikäisistä tutkii itseään kriittisesti,eikä pidä itsestään elämänsä kaikissa vaiheissa.Me kaikki ihmiset niin nuorena kuin vanhempanakin olemme eri näköisiä on lihavia ja laihoja,niin pitää ollakin.Eihän olisi kivaa jos kaikki olisivat samasta muotista.Myös laihat vihaavat ulkonäköään jotkut yrittää epätoivoisesti lihottaa itseään mutta ne geenit ne geenit.Tytöt varsinkin tutkivat itseään liian kriittisesti.Älä ainakaan laihduttamaan alkaa omin päin se voi johtaa sairauteen josta ei ole paluuta.Mene terveyden hoitajan puheille,se auttaa minulla on siitä kokemusta.Vasta jos hän tai jos hän ohjaa lääkärille voivat määrätä jotain lääkitystä.Mutta itsetunto sinun pitäisi löytää,elikkä ne synkät ajatukset itsesi aliarvioimisesta sinun pitäisi saada poistettua. Löydä ilo elämääsi! Sinä olet nuori ihminen ja sinulla on elämä edessäsi!Ei ole väliä onko lihava vai laiha kun pitää itsestään sellaisena kun on,se tuo onnellisuuden.Kukaan ei odota sinulta muuta kuin ole oma itsesi!!
kärsi muutama vuos niin se hellittää. tai sitten ei.
"Jos olet nuori ja kärsit masennuksesta, olet vain angstinen teini.", mutta, "...Jos olet aikuinen työssäkäyvä ihminen on se ihan ymmärrettävää, onhan niitä työpaineita, dedlain pukkaa päälle, lapset kiukuttelee..." Miksi tälläisiin asenteisiin törmää liian usein? Itse olen nyt kuusitoista ja juuri lukion aloittanut. Masennukseen aloin vajota kuudennella luokalla, vuosi vuodelta enemmän. Koulun käynti kärsi ja lintsasin viime vuonna jaksossaan noin 78 tuntia. Siitä huolimatta lukuaineiden keskiarvo oli 9.6 ja kaikkien 9.1. Kotona oli helppo opiskella ei ollut koulun luomaa painetta. Aamulla ei päässyt ylös pelotti, ahdisti ja itketti ajatuskin. Välitunnit olivat kamalimpia, häpesin itseäni ja etenkin sitä, että tunsin itseni lihavaksi. En syönyt kouluruokaa, kotonakin mahdollisimman vähän. Masennus sai minut kuitenkin syömään kaikenlaisia herkkuja ja niistä tuli hyvä ja lämmin olo. Aina syömisen jälkeen ahdisti ja masensi entistä enemmän pelko lihomisesta ja masennusta taas helpottivat herkut. Yritin näiden kahden tuskan välillä tasapainolla ja olla syömättä muulloin kuin silloin kun se tuntui ainoalta tieltä ulos masennuksesta. Se vain pahensi asioita ja aiheutti salailua, mikä kiristi entisestään välejäni ylihuolehtivaan äitiini. Olin itkuinen ja ärtynyt.
Kahseksannella join niin usein kuin pystyin ja sain siitä rauhaa ja helpotusta. Usein se ei onnistunut, äitini takia, hän ei päästänyt minua minnekkään enää sen jälkeen kun jäin juomisesta kiinni. Karkasin yhtenä iltana ja jouduin lopulta alkoholimyrkytyksessä sairaalaan. Äitini vihasi minua sen takia, olin kuulemma pilannut hänen maineensa (hän on sosiaalityöntekijä). Sen jälkeen hän eristi minut niistä ainoista kavereistä, jotka olivat minua auttaneet ja tukeneet (yksi itse läpikäyneenä). Vajosin yhä syvemmälle masennukseen enkä jaksanut enää pitää kunnolla pystyssä sitäkään suhdetta kavereihini, joka oli mahdollista kolun puitteissa. Viikolla he suunnittelivat mukavaa viikonloppua ja tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Maanantaina puhuivat siitä ja sain usein kuulla: "Voi! Oisitpa sä ollu mukana. Meillä oli niiin hauskaa ja..." Se sai oloni entistä pahemmaksi. Lopulta olin yksin masennukseni kanssa. Yhdeksännen luokan vietinkin pääosin yksin. Pakottauduin kouluun, nielin itkua päivän, kotiin päästyäni itkin tuskissani ja odotin sitä hetkeä kun en enää jaksaisi. Monesti tein päätöksen, mutta olin liian heikko sen toteuttamiseen.
Nyt olen aloittanut lukion hieman valoisemmissa merkeissä ja siitä kiitos kuuluu kesän kielimatkalla tapaamilleni ihmisille, jotka näyttivät minulle, että pystyn vielä tuntemaan onnen ja hymyilemään aidosti. He eivät ehkä ymmärrä periaatteessa pelastaneensa henkeni, mutta sen he tekivät. Nyt kuitenkin pelkään sen pohjattoman tuskan palaavan ja olen ajatellut lääkkeitä. En kiutenkaan uskalla myöntää esim. jollekkin lääkärille niitä haluavani, enkä ehkä itsellenikään. Pelkään, jos saisan sen jollekkin lääkärille sanotuksi, törmääväni tuohon ensimmäisenä mainitsemaani asenteeseen. Myös äitini olisi ongelma, koska luulen lääkkeisiin tarvittavan huoltajan suostumuksen ja vaikkei näin olisi minulla itselläni ei olisi varaa maksaa lääkkeitäni...
Mee käymään terveyskeskuksessa, sieltä sulle voidaan määrätä lääkkeitä ilman että tarvii käydä mielenterveyskeskuksessa tai kato netistä jos sun paikkakunnalla olis joku nuorille tarkotettu paikka (ja luultavasti on). Ei kaikenlainen masennus mee vaan iän piikkiin. Kannattaa nyt ainakin mennä johonkin jutteleen. Voithan aluks mennä sinne kouluterveydenhoitajalle ja se voi sit ohjata eteenpäin. Kannattaa.
ei näihin mielialalääkkeisiin mitään huoltajan suostumusta tarvita, ne on ihan samanlaisia lääkkeitä kun vaikka korvatulehdukseen annettavat antibiootit (ei tarvita kenenkään suostumusta). Ainoa asia mihin saatat tarvita vanhempiasi on lääkärissä käynnin ja lääkkeiden maksaminen ja eikä siitä äitin tai isän tuesta mitään haittaakaan ole!