Minulla ei ole äitiä, oma äitini on kuollut ja isällä on uusi naisystävä. Ottaa jotenkin päähän ettei ole omaa äitiä "tukihenkilönä" vaan on kuin olisi kaksi anoppia. Isän naisystävä kun ei oikein osaa olla kovin tukevaa sorttia, sanoi että synnytyksessä kannattaa sitten huutaa jos helpottaa (eli siitähän voin päätellä että sattuu niin saakelisti) ja sitten hän kertoi miten hän oli synnytystä edeltävänä iltana vielä kävellyt 10 kilsan lenkinkin. Hän on sellainen elämänsuorittaja, tunnen itseni aina laiskaksi hänen seurassaan, koska hänen pitää tav. päteä aikaansaamisillaan.
Anoppi on mukava mutta hänkin kertoi miten raskausaikanaan hän oli elämänsä kunnossa. Minä taas oksensin kuin hullu alkuajan, nyt olen elämäni kunnossa.
Kummallekaan en oikeastaan "kehtaa" edes sanoa ääneen että jännitän tai että pelottaa tms. pitää vaan olla urhea jne. Olisi silti kiva jos olisi joku tukihenkilö. Onneksi on ihana mies joka on kyllä hyvä tuki, mutta olisi mukavaa saada joltain synnyttäneeltä naiselta neuvoja.
Anoppi on mukava mutta hänkin kertoi miten raskausaikanaan hän oli elämänsä kunnossa. Minä taas oksensin kuin hullu alkuajan, nyt olen elämäni kunnossa.
Kummallekaan en oikeastaan "kehtaa" edes sanoa ääneen että jännitän tai että pelottaa tms. pitää vaan olla urhea jne. Olisi silti kiva jos olisi joku tukihenkilö. Onneksi on ihana mies joka on kyllä hyvä tuki, mutta olisi mukavaa saada joltain synnyttäneeltä naiselta neuvoja.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi! Voin jotenkin eläytyä tilanteeseesi. Minulla oli vuorokauden ympäri kestävä pahoinvointi ensimmäisten raskauskuukausien aikana, eikä oksentelu ole loppunut vieläkään (rv. 30) täysin. Viimeksi oksensin tänä aamuna.
Tämän lisäksi olen ollut hyvin väsynyt. Jalkoja ja selkää särkee, enkä jaksa raahautua lenkille tai syödä esimerkillisesti. Viimeksi tänä aamuna minulle kommentoitiin, että kylläpä sinulla on kasvot turvonneet. Omituista, miten yleistä riistaa keho ja elämäntapasi on silloin kuin olet raskaana. Kuka tahansa saa kommentoida elämääsi ja vartaloasi aivan miten tahansa!
Ole kiitollinen siitä, että sinulla on ihana mies tukena. Minulla on korvaamaton äiti, mutta aivan kamalat appivanhemmat. Esim. kun kerroimme raskausuutisesta, anoppi halusi tietää, oliko raskaus vahinko vai tarkoitus. Appiukko muistutti, että vauva on iso askel meille, mutta pieni askel yhteiskunnalle. Ei mitään onnentoivotusta tai iloa havaittavissa! Viimeisinä tapaamisella appiukko kommentoi törkeästi tissieni kasvaneen. (Ilmeisesti tissejäni on tiirailtu aiemminkin, kun hän huomasi kokomuutoksen - yök!)
Koska aviomieheni on tottunut hänen vanhempiensa töllöyksiin, joudumme joskus koviinkin riitoihin, kun hän ei ymmärrä, miksi taas loukkaannuin. Joskus vain itkin appivanhempien törppöilyjen takia, ja mieheni oli passittamassa minua hoitoon masennuksen takia. Kukapa sitä on kovin hehkänä, kun oksentaa 24/7, opiskelee kuin hullu, kuuntelee solvaukset ja kärsii vielä hormonaalisista muutoksista.
Vaikka tästä purkauksesta ei ollut suoranaista hyötyä, haluan toivottaa sinulle halausten kera jaksamista ja voimia. Sinulle on annettu ihana mies, joka tukee sinua. Sekin on paljon!
Anoppia suoraan silmiin ja sanit että pelottaa.
Ihan mielenkiinnosta luulisi jo kokeilevan.
Oma äitini on ollut henkisesti sairas pitkään enkä sellaista normaalia tukea ole saanut pitkiin aikoihin häneltä, mutta rohkenin tässä pari päivää sitten kysymään häneltä että oliko sillä harjoitus supistuksia kun se oli raskaana ja siitä se tulppa sitten irtosi. Äiti alkoi kyselemään turvotuksista ja suolan syömisestä jne.
Aina ei käy niin onnellisesti mutta aina kannattaa kokeilla.
Kysy vaikka neuvolasta apua.