Luulenpa, että suurimalla osalla meistä yksinäisistä ujouden ohella perimmäisin syy yksinäisyyteen on huono itsetunto. Kun tuijottaa pelistä ulkonäkönsä virheitä eikä huomaa niitä hyviä kohtia tai kun suree jotain ikävää luonteenpiirrettään, niin matalaksihan se mielen vetää. Ei silloin koe olevansa tarpeeksi hyvä tai kiinnostava tutustuakseen toisiin.
Muistan ajan, jolloin kuljin tahallani mahdollisimman rumissa vaatteissa enkä ikinä hymyillyt kellekään, jottei kukaan vain kiinnostuisi minusta. Pidin itseäni omituisena ja typeränä. Nyt pikku hiljaa olen alkanut panostaa itseeni. Olen ostanut kivoja vaatteita ja alkanut katsella kiinnostavan näköisiä ihmisiä esimerkiksi bussissa. Myös kaveihin olen alkanut pitkästä aikaa lämmitellä välejä. Pitkä tie minulla on vielä kuljettavana tämän itsensä hyväksymisen kanssa. Ehkä joskus vielä löydän vierelleni jonkun.
Muistan ajan, jolloin kuljin tahallani mahdollisimman rumissa vaatteissa enkä ikinä hymyillyt kellekään, jottei kukaan vain kiinnostuisi minusta. Pidin itseäni omituisena ja typeränä. Nyt pikku hiljaa olen alkanut panostaa itseeni. Olen ostanut kivoja vaatteita ja alkanut katsella kiinnostavan näköisiä ihmisiä esimerkiksi bussissa. Myös kaveihin olen alkanut pitkästä aikaa lämmitellä välejä. Pitkä tie minulla on vielä kuljettavana tämän itsensä hyväksymisen kanssa. Ehkä joskus vielä löydän vierelleni jonkun.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itsensä mitätöiminen on pahinta mitä oikeastaan voi keksiä. Suurin osa ihmisistä osaa hyväksyä itsensä sellaisenaan ja taapertaa ihan tyytyväisinä menemään eteenpäin. Se ei ole edes itserakkautta.
Vähitellen kasvamisesi kuulostaa samalle mitä itse käyn läpi. Laitoin itseni friikin viitekehyksiin. Nytten osaan jo ihmetellä surkeuden aikakauttani. Toivotan sinulle ja muillekin onnea ja menestystä!
Eivät kaikki ujot varmasti itseään minään ihan hirveänä tyyppinä pidä. Onhan se huono itsetunto pahasta, mutta voihan se mennä niinkin, että pitää itseään ihan ok tyyppinä, mutta koska toiset haukkuu tai muuten vain on yksinäinen niin alkaa tuntua siltä, että minä olen jotenkin epänormaali tai outo enkä kelpaa muille. Ja siitä se itsensä vihaaminen vasta alkaakin.
Entä jos itse pitää itseään ihan fiksuna ja mukavana, mutta muut pitävät typeränä ja omituisena. Silloin se yksinäisyys ei logiikkasi mukaan johdu huonosta itsetunnosta vaan siitä, että henkilö on typerä ja omituinen. Mielestäni tuo on aika pienisieluista ajattelua.
romantikot pitävät ajatuksesta että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet onneen.biologialla on suuri merkitys siinä miten me pärjäämme.samat jutut eri suusta kuulostavat ihan erilaiselta.
Ainakin omalla kohdallani pitää paikkansa. Pienenä en uskaltanut puhua ollenkaan koulussa ja päiväkodissa, koska pelkäsin ääneni kuulostavan rumalta! (minulla ei eds ole mitenkään erikoinen puheääni, vaan ihan normaali)
Jos olin huono jossain, pidin itseäni huonompana ihmisenä kuin heitä, jotka pärjäsivät vähän kaikessa. (Periytyy kotoa, kun meidän perheellä on niin ihastuttava tapa luokitella ihmisiä parempiin ja huonompiin, tai itseasiassa katsoa "parempia" ihmisiä ylöspäin täältä pohjaliejusta.)
Nykyään pidän itseäni vain keskivertoa tyhmempänä ja myös laiskana opettelemaan asioita.
Olisi kauheaa joutua keskustelemaan jonkun minua paljon viisaamman kanssa. Tuntisin koko ajan kamalaa alemmuuden tunnetta.
Ulkonäköni ei ole niin paha, olen ihan nätti, mutta mitä tekee nätillä ulkokuorella jos kaikki muut ominaisuudet on huonoja tai vain niukin naukin keskivertoja? Miksi ei voi olla oikeasti hyvä edes jossain??