En usko, että haluan olla yhdessä ihmisen kanssa joka on altis mielisairauksiin. Ensin kesti masennus pari vuotta ja nyt myöhemmin iski anoreksia. Puolisoni on siis osastohoidossa mutta tilanne näyttää synkältä. En jaksa odottaa normaalia elämää.
Olisiko liian itsekäs teko lähteä menemään tästä haastavasta suhteesta ja etsiä "parempi" nainen?
Olisiko liian itsekäs teko lähteä menemään tästä haastavasta suhteesta ja etsiä "parempi" nainen?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ei anoreksia ole mikään syy lähteä/olla lähtemättä. Sinun pitäisi tietää, rakastatko sitä ihmistä joka siellä anoreksian vankina on.
HYVÄ parisuhde on paras tuki masentuneelle ja itsestään epävarmalle ihmiselle. Mutta huono suhde (epävarma, etäinen) masentaa entisestään, ja silloin on viisaampi päättää suhde?
Kiitos vastauksesta!
Vaikka sanotaan, että "rakkaus voittaa kaiken", ei asia kuitenkaan näin yksinkertainen ole. Tietenkin rakastan häntä, eikä parisuhteemmekaan huono ole ollut. Olemme seurustelleet jo vuosia, mutta pikkuhiljaa olen alkanut miettimään haluanko parisuhteelta ja elämältä tätä.
Olen 24-vuotias ja näen, että elämä perheen perustamisineen on vielä edessä. En usko, että avopuolisoni on kykenevä tasapainoiseen elämään rinnallani. Toisen sairastaminen sysää myös parisuhdetta epätasapainoiseen tilaan. Hoitajaksi en ala.
En tiedä voinko/haluanko/pystynkö jättämään häntä, mutta kuitenkin tuntuu, että haluan tulevaisuudelta jotain muuta.
On sairauksia, jotka varastavat koko perheeltä elämän ja on siis mielestäni aivan ymmärrettävää pohtia tuossa vaiheessa (oletan ettei teillä ole lapsia), haluatko olla puolisosi kenties elinikäinen hoitaja vai et.
Elämä maapallolla perustuu elämisen haluun; sääli tässä tapauksessa (mikäli puolisosi on niin vakavasti sairas ettet usko hänen koskaan kokonaan parantuvan) on myös sinun kohdallasi ”sairautta”. On (sanotaanpa mitä tahansa) normaalia ja tervettä haluta elää ja saada elämässä parasta.
Toisaalta, jos oikein kovasti häntä rakastat, niin toki voit/saat uhrata elämäsi tuolle rakkaudelle, jos niin haluat, ei sekään väärin ole!
kanssa.
Sinulla on oikeus normaaliin elämään ja parisuhteeseen.
Anoreksiaa voi verrata alkoholismiin, molemmat ovat elinikäisiä vaivoja.
Se tarkoittaa heidän ehdoillaan elämistä, kaikki muut jäävät sen varjoon.
nyt puhut narsismista, jos kaikki muu jää sen varjoon. anorektikkokin osaa rakastaa
todellakin jättää kaiken muun varjoonsa.
Jos kaverilta vaaditaan rakkauden nimissä kestämistä ja jaksamista niin aivan yhtä hyvinhän voitaisiin anorektikoltakin vaatia tuon saman rakkauden nimissä pelleilyn lopettamista. Mitä luulet, että kävisi? Mies potkaistaan pellolle aivan varmasti ennen sairautta. Anorektikko saa vaatia ja syyllistää, mutta terve kumppani ei, niinkö se menee???? Monella anorektikon läheisellä on aivan yhtä vaikeaa kun sairastuneellakin, miksi siis vain anorektikko saattaa ajautua itsemurhaan, kuten täällä pelotellaan, aivan yhtä hyvinhän vuosia jaksanut ja pelännyt ja turhaan uudestaan ja uudestaan uskonut kumppani voi päätyä itsensä hengiltä ottamiseen. On tehty tutkimusta ja todettu, että mielenterveydellinen ongelma perheessä altistaa myös alkujaan terveet perheenjäsenet mielenterveydellisille ongelmille.
Vähintäänkin pitäisin ehtona sitä, että nainen haluaa parantua ja ottaa vastaan kaiken mahdollisen hoidon terapioineen ja ruokasuunnitelmineen ennen kuin ryhtyisin anorektikon orjaksi, tai että altistaisin syntymättömät lapseni sairauden vaikutukselle.
tehty tutkimusta kuinka monta prosenttia syömishäiriöisistä sairastaa narsismia? Samoja piirteitä ainakin löytyy runsaasti.
"Anorektikkokin osaa rakastaa", osaa narsistikin; kummatkin aivan ensin itseään ja sairauttaan kaiken muun hinnalla.
Puolisoni ei ole narsisti. Päinvastoin, hän on jopa liian kiltti ihminen. Hän kaipaisi välillä lisää tervettä itsekkyyttä.
niin no ennemmin sitten ite ottaisin sen potkun vastaan anorektikolta, ku että ite heittäsin sen oman onnensa nojaan..
Mielestäni jokaisella on oikeus elää elämäänsä niin kuin haluaa, oikeus viettää terve normaali elämä valitsemansa puolison kanssa ja oikeus päättää tulevaisuudestaan, saada rakkautta ja olla onnellinen, eikä jäädä jo nuoresta sairaan puolison kotihoitajaksi ja tukipilariksi. Kuulostaa ehkä kylmältä enkä sitä ihan noin olisi halunnut sanoa, mutta en osaa sanojani paremmin muotoilla. Tarkoitan, että sinänsä parisuhteessahan kuuluu tukea myös niissä vastamäissä, mutta ymmärrän tuskasi mikäli elämässänne ei tunnu olevan muuta kuin pelkkää vastamäkeä. On ollut jo pari vuotta eikä valoa näy. Se rakkaus tuppaa usein kuolemaan...
On varmasti turhauttavaa katsella vuosi kaupalla miten toinen vaan kärsii eikä oikein omastakaan elämisestä siinä sairaan ohella tule mitään, eikä valoa näy missään. Siinä kärsii silloin molemmat! On ehkä masentuuneen ihmisenkin kannalta parempi, että hoitaa ensin oman elämänsä tasapainoon ja seurustelu suhteet sitten, kun on suhteelle jotain annettavaa. Ei keneltäkään voi vaatia mielestäni kärsimään ja jäämään velvollisuuden tunnosta toisen tueksi. Tottakai vastamäkiä on kaikilla, mutta kyllä tuo vuosia kestänyt mieliala juttu on aikamoinen koetuskivi, ja ymmärrän jos siinä tilanteessa ei enää jaksa. Olethan ilmeisesti ollut jo kaksi vuotta sitkeästi tukemassa! Jos koet että et enää kestä niin ei ole mikään pakko ja tottakai voit jättää ihmisen jos koet ettet hänen kanssaan enää jaksa olla eikä seurustelu kiinnosta.
Kiitos fiksusta vastauksesta! On mukava nähdä miten täältä löytyy ymmärrystä.
No tämä vakava masennus oli ja meni aikanaan, ja pari vuotta melko normaalia elämääkin maistettiin. Olen sitkeä tyyppi ja olen elänyt ihan onnellista elämää kaikista vaikeuksista huolimatta. Kuitenkin nyt alkaa taas tilanne ahdistaa.
Tuo oman elämän hoitaminen tasapainoon ennen seurustelua, on hyvä pointti. Näin se minunkin mielestä tulisi tehdä kummankin osapuolen kannalta.
Valehtelisin, jos väittäisin ettei toisen sairastaminen ole vaikuttanut myös rakkauteen. Enkä nyt voikaan sanoa olevani satumaisen rakastunut.
Taidan katsella talveen ja sitten miettiä uudelleen. En nyt tässä vaiheessa häntä kuitenkaan jätä, sillä tämä anoreksia on kuitenkin kehittynyt vasta keväällä, joten toipumisaikakin voisi olla kohtuullinen. Jospa tästä ei tulisi elämäntapasairaus.
Ajattele asiaa puolisosi kannalta: Te rakastuitte ja menitte yhteen. Hän sairastui anoreksiaan yms masennukseen. Haluaisiko Hän että jättäisit hänet tämän takia. Haluaisitko itse tulla jätetyksi sellasisessa tilanteessa. ? Hän ei koskaan voisi unohtaa kuinka rakastettu jätti juuri kun tätä eniten tarvitsi. Oma valintasi, mutta se ei koske vain sinua, Se vaikuttaa toisen osapuolen koko loppu elämään. Lupaa, että mietit asiaa, molempien kannalta. Tietysti oma "onneliisuutesi" on kyseessä, mutta onko se todellakin tärkeämpää kuin rakkaasi hyvinvointi ja että et jätä häntä hädän hetkellä! ? Voi olla vaikea paikka, mutta koettakaa kestää! :)
Anoreksia- on sairaus josta todella VOI parantua. Sen ei tarvitse olla loppuelämän kestävä sairaus. Ajattele kuinka kiitollinen Hän olisi, jos jaksaisit olla hänen tukenaan sairauden aikana. Anoreksia ei ole sairaus jota kukaan haluaa läheiselleen. Se on sairaus joka tulee vaikka sitä ei haluaisi. Se kehittyy yleensä halusta laihduttaa. Ja kun yrittää liikaa siitä voi tulla ongelma. Syöt ruokaa ja oksennat. Sama rata läpi sairauden. Olen nähnyt dokumentteja paljon nuorista naisista jotka ovat joutuneet sairauden uhriksi. Viimeisenä siinä tilanteessa haluaa että rakastettu jättää, se vetäisi hänet mukanaan, takaisin pohjalle. Ja vaikka rakkaasi parantuisi, ja jättäisit hänet silti, On todella suuri todennököisyys sairastua uudelleen. Olette varmasti hakeneet apua, ja se kannattaakin. Siitä sairauksesta ei pääse irti ilman lääketieteellistä apua. Ja parantumisen yksi tärkeimmistä edesauttajista on rakkaitten tuki, ilman sitä vahvakin ihminen voi murtua.
Olet nuori mies, ja tietysti elämässäsi on edessä vielä paljon. Haluat terveen ja rakastettavan kumppanin vierellesi, jonka voit saada jos yritätte kunnolla. Mutta minun näkökulmastani olisi itsekästä lähteä tälläisestä tilanteesta, mennä etsimään itselleen "parempi" nainen? Ajattele asiaa, te voitte saada onnellisen elämän, ja saisittekin, jos vain yrität. Tilanne voi todellakin ahdistaa, sen ymmärtää jokainen jolla on ollut edes pienen pieniä ongelmia elämässään. Mutta ahdistuskin loppuu aikanaan, katso valoisia puolia, usko rakkauteen. Joku tuossa taisi sanoa että "rakkaus kuolee aikanaan". Se ei kuole, jos siihen uskoo. Rakkaus- KAIKKI se kestää, kaikki se peittää, se EI koskaan häviä.
Toivottavasti oli apua,
Ysävällisin terveisin. ^^
pitäisi ketään jättää.
Mutta on sinulta liikaa vaadittu että toisen on uhrattava elämänsä hätään jolla ei loppua näy.
Mutta sen valinnan tekee jokainen itse tykönään.
I feel like I'm lost, got nothing left but shadow dreams.
I'm so lonley, i'm holding on to memories,
but then i feel your love surrounding me,
and it takes away the pain inside of me
I believe.. I believe we'll be together
sinuna pyrkisin auttamaan häntä ja jos ei parannuksen jälkeen lempi enää kukoista, sitten vasta jättää..koska moinen voi masentaa entisestään..se että hän tietää sinun olevan lähellä ja välittävän hänestä piristää hänen päiväänsä..älä aja häntä itsemurhan partaalle, ole tukena ja apuna
Parempi on että lähdet läiskimään hyvissä ajoin. Oma mieheni kärsii ilmeisesti koko ajan kanssani, samoin yhteiset lapsemme. Oikeasti olisi parempi, että olisin vetänyt itseni kaulakiikkuun 20 vuotta sitten. Olisi useammalla elämä mallillaan.
Voihan olla että juuri sinun tyttöystäväsi on se yksi sadasta, joka paranee kokonaan ja yhteiset voitetut vaikeudet muokkaavat suhteenne lujaksi. Toisaalta sairauksien taustalla on todennäköisesti paljon muuta tyttöystäväsi psyykeä rasittavaa menneisyyttä, joka vaikeuttaa elämäänne jatkossakin.
"olisin halunnut vetää itseni kaulakiikkuun 20 vuotta sitten" ???? Ja samaa toivot hänen puolisolleen. Enpä voisi törkempää osaanottoa ajatella,.
Oon kyllä sitä mieltä, että et ole vastuussa miehesi päätöksestä jäädä rinnallesi. Me aikuiset olemme vastuussa itsestämme. Jos haluat olla miehellesi mieliksi, keskityt hyviin asioihin ja pyrit eroon syyllisyydentunnosta, jolloin suhteestannekin on mahdollista tulla parempi.
Ei ole olemassakaan "hyvää aikaa" lähteä lätkimään. Tiedän, että puolisoni sairauden taustat on menneisyydessä ja nimenomaan lapsuudessa. No, elelen viikko kerralla ja katson mitä tapahtuu.
-alkuperäinen kirjottaja-
sanoit että miehesi ja lapsesi kärsii sun takia ja vielä "ilmeisesti". minä olen sairastanut anoreksian teininä ja totta kai psyykkisesti en edelleenkään ole itsetunnoltani niin vahvoilla -kuin olisi aihetta! -välillä masennunkin, mutta niin kuules miehenikin masentuu, eikä suinkaan minun takiani, vaan omista ongelmistaan käsin. että kaikilla meillä on se oma risti kannettavana, ja kun tajuut mikä se sun vastuualue olikaan, ja pyrit ainakin löytämään ilonaiheita elämässä, ehkä, joinakin hetkinä, kykenet jopa terveeseen itserakkauteen; niin sullon aina tie auki. Mullon mies ja kaksi lasta ja ne on mun elämän tukipilari. Tarvitse ja tule tarvituksi; älä huijaa itteesi. Elämä on kaunis!
No jopas oli tekstiä. Et tiedä mitä kyseinen anoreksikko henkilö ajattelee ja haluaa. ehkei hän ajattele samoin kuin sinä että lähtisi vain menemään ja jättäisi. on hullua sanoa noin jos ei tunne. ei ilman tukea kukaan jaksa. haluat vai että hänen puolisonsa tekisi sen minkä sinä olisit halunnut tehdä silloin???? Ajattele ennen kuin kirjoitat jotain tuollaista.