Kirjoitit:
”Ajattelin juuri samoin,
että ehkä välimatka tekee
hyvää! Ollaan oltu kuin
paita ja peppu koko kevät,
ihan niin paljon, että tyttö
itsekin totesi olevansa ihan
yliriippuvainen minusta!”
Tuo: ” että tyttö
itsekin totesi olevansa ihan
yliriippuvainen minusta!” – saattaisi olla jo viittaus jonkinasteiseen heräämiseen.
Kyseisenlaatuiseen anorexiaan, jota tyttäresi näyttäisi sairastavan kuuluu vahvasti (vähintäänkin alitajuinen) tarve jättäytyä lapseksi sekä fyysisesti, että henkisesti (huom. henkisellä en tarkoita älyllisesti). Tätä teoriaa tukee teidän tapauksessanne se, että ”pikkutyttönä” äidin kanssa häärääminen on riittänyt tyttärellesi keväästä asti. Terve, normaalisti kehittyvä murrosikäinen (14-vuotias?) ei ”kestäisi” äidin seuraa tuossa mittakaavassa.
Mietin tässä, että ehkäpä yhteinen intensiivinen aikanne (äidinrakkaudessa avuttomana pienenä lapsena kylpeminen!) on ollut juuri se mitä hän on tarvinnut huomatakseen, että jossain syvällä hänen aivoissaan on sittenkin halu mennä eteenpäin ja olla äidistä riippumaton. Yliriippuvaisuuden toteamus oli (mielestäni) ehdottomasti eteenpäin menoa!
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa : ) joko hän on osastolla – miten teillä menee?
”Ajattelin juuri samoin,
että ehkä välimatka tekee
hyvää! Ollaan oltu kuin
paita ja peppu koko kevät,
ihan niin paljon, että tyttö
itsekin totesi olevansa ihan
yliriippuvainen minusta!”
Tuo: ” että tyttö
itsekin totesi olevansa ihan
yliriippuvainen minusta!” – saattaisi olla jo viittaus jonkinasteiseen heräämiseen.
Kyseisenlaatuiseen anorexiaan, jota tyttäresi näyttäisi sairastavan kuuluu vahvasti (vähintäänkin alitajuinen) tarve jättäytyä lapseksi sekä fyysisesti, että henkisesti (huom. henkisellä en tarkoita älyllisesti). Tätä teoriaa tukee teidän tapauksessanne se, että ”pikkutyttönä” äidin kanssa häärääminen on riittänyt tyttärellesi keväästä asti. Terve, normaalisti kehittyvä murrosikäinen (14-vuotias?) ei ”kestäisi” äidin seuraa tuossa mittakaavassa.
Mietin tässä, että ehkäpä yhteinen intensiivinen aikanne (äidinrakkaudessa avuttomana pienenä lapsena kylpeminen!) on ollut juuri se mitä hän on tarvinnut huomatakseen, että jossain syvällä hänen aivoissaan on sittenkin halu mennä eteenpäin ja olla äidistä riippumaton. Yliriippuvaisuuden toteamus oli (mielestäni) ehdottomasti eteenpäin menoa!
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa : ) joko hän on osastolla – miten teillä menee?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Muistan keskusteluohjelman joka koski valtaväestöstä poikkeavia seksuaalisia suuntauksia, missä pohdittiin muun muassa sitä ovatko vanhemmat vaikuttaneet lapsensa suuntauksen syntyyn. Asiantuntijavastaus oli, EI, vaan lapsessa itsessään on kyseinen ominaisuus – mutta – jatkoi sen jälkeen selittäen, että vanhemmat KYLLÄ, tiedostamattaan tukevat ja kannustavat lasta tämän poikkeavissakin ominaisuuksissa ja käytti sitten esimerkkinä ns. poikatyttöä ja tavanomaista herkempää poikaa, joiden molempien vanhemmat kannustivat lapsiaan (tyttöä rajuissa harrastuksissa ja poikaa runoudessa) kohti poikkeavuutta. Toisin sanoen; vanhemmuuteen kuuluu sisäsyntyinen sinnikäs lapsen tarpeiden täyttäminen syntyivätpä nuo tarpeet terveestä tai häiriintyneestä lapsenmielestä. Samaa ilmiö on selvästi nähtävissä sairaalloisesti ylilihavien lasten kohdalla, vanhempi kokee tehtäväkseen täyttää lapsensa tarpeen riippumatta (ajattelematta) siitä mikä lasta noihin tarpeisiin ajaa.
EI, EN YRITÄ SYYLLISTÄÄ! - aikaisemminhan juuri kirjoitin siitä kuinka oletan, että tyttäresi äidinrakkauden - ja lapsena olon tarpeen täyttäminen on mitä ilmeisimmin olet hyväksi ... mutta sittenkin kehotan Sinua mietiskelemään asiaa ja aina tyttäresi intensiivisten tarpeiden kiljuessa täyttymisentarvettaan, kysymään itseltäsi hoivaatko häiriötä. ... Ja ethän Sinä hoivaa! (häiriötä siis) siitä on merkkinä se, että raahaat itkeskelevän tyttäresi (väkisin) hoitoon ... haluan vain sanoa, että on terveellistä huomata ja tiedostaa kuinka me kaikki (ei vain anorektikot, vaan myös äidit ja isät) olemme monimutkaisia – ja kuinka ihmeellinen symbioosi vanhemmuus on! Kun kaikki on ok, vanhempi luonnostaan (voidaan kai sanoa vaistonvaraisesti) täyttää kaiken tarpeellisen – mutta kun kaikki ei ole ok, on otettava puhdas järki kouraan ja purtava hammasta.
ja samalla kiehtovaa, että
ihminen, joka ei ole meitä ikinä
nähnyt (luulisin??!!), osuu noin
naulan kantaan!
Nimenomaan se, että tyttö itse tajusi
olevansa minusta riippuvainen, oli
minunkin mielestäni osoitus jokin asteisesta
"heräämisestä". Ja että hän todella kesti/
kestää seurani tuon ikäisenä on
osoitus yliriippuvaisuudesta!Varsinkin,
kun olen villi, puhelias puuttuja, pirteän
ylisosiaalinen touhottaja. Oletko
vai opiskeletko psykiatriksi?
Nimenomaan: hän on älykäs, mutta
heittäytyy mielellään lapseksi,
naispuolinen Peter Pan, olen sanonut
lääkäreillekin.
Eriskummallista oli, että hän eilen
pakkasi kiltisi, lähti aamulla ok,
mutta sairaalassa löi liinat kiinni
ja karkasi ulos autolle, että takaisin
kotiin! Tietysti hän sairaalaan jäi, kun
paikka viimeinkin aukesi.
Hoitaja soitti, että hän rauhoittui
hyvin kuin lähdimme (tiesin sen, sillä
itse olen koulussa töissä ja ekaluokkalaiset
rauhoittuvat heti, kun vanhemmat lähetetään
hienovaraisesti kotiin...),mutta nyt, kun
hänellä on vielä kännykkä, soittelee hän
ja itkee ja valittaa miten kamalaa siellä
on ja muut "asiakkaat" ovat "mulkkaavia mulkkuja..."! Roisia kieltä tytöltä, joka
välttää kirosanoja, toisin kuin äitinsä...
Kyllä tässä vielä monet itkut itketään
ja huudot huudetaan, mutta kuten sanoit:
pikkuhiljaa, pikkuhiljaa...
Kirjoitit: "Eriskummallista oli, että hän eilen
pakkasi kiltisi, lähti aamulla ok,
mutta sairaalassa löi liinat kiinni
ja karkasi ulos autolle, että takaisin
kotiin! Tietysti hän sairaalaan jäi, kun
paikka viimeinkin aukesi.
Hoitaja soitti, että hän rauhoittui
hyvin kuin lähdimme (tiesin sen, sillä
itse olen koulussa töissä ja ekaluokkalaiset
rauhoittuvat heti, kun vanhemmat lähetetään
hienovaraisesti kotiin...),mutta nyt, kun
hänellä on vielä kännykkä, soittelee hän
ja itkee ja valittaa miten kamalaa siellä
on ja muut "asiakkaat" ovat "mulkkaavia mulkkuja..."! Roisia kieltä tytöltä, joka
välttää kirosanoja, toisin kuin äitinsä..."
Tuo ei kuulostanut yhtään hullummalta!
Autoon karkaaminen ja puhelimessa kiroilu/itkeskely vaikutti muun kertomasi vierellä lähinnä showlta, jota on pidettävä yllä Sinun vuoksesi ettet vaan vahingossa positiivisesti ylireagoi ja riemastu (kertomasi perusteella lienet hyvinkin ilmaisukykyinen) ja luule, että nyt sitten parannutaan! Varmaan hänellä älykkäänä nuorena naisena on aavistus hoidon mahdollisesta tehoamisesta, mutta Sinä olet äiti ja Sinulle hän haluaa loppuun asti räyhätä pahaa mieltään eikä riemuita kanssasi lihomisesta! - mikä, vaikka onkin väistämätöntä (luultavasti jopa hänen omassa mielessään) ei missään tapauksessa ole onnellinen ja toivottu tapahtuma ja hän tulee vähän väliä kovin ottein muistuttamaan (juuri) Sinua siitä; tätä on tuo kiroilu - ääri-ilmaisemista, jotta VARMASTI tiedät, että tapahtumat EIVÄT miellytä häntä eikä hän HALUA parantua, vaikka se tapahtuisikin.
Ei paha suunta ollenkaan (mielestäni). Sanoisin, että pohjalla on jo aavistus painonnoususta (hänelle se, mitä Sinä kutsut parantumiseksi on yksinkertaisesti lihomista) ja jonkinasteinen alistuminen väistämättömän edessä.
En tunne teitä (tietenkään : ) enkä toimi psykiatrina, mutta lääketieteen parissa kylläkin. Jutteluni Sinulle ovat kuitenkin vain omia mielipiteitäni, joita värittää enemmän aavistelut, muistot ja päättelykyky kuin varsinainen tieto tai tiede. Eli kunhan rupattelen ja toivon, että jaksatte kahlata läpi perhettänne kohdanneen tragedian.
Olet ilmeisesti palanut töihin? Tekee varmasti hyvää, vaikka työtä onkin : )
mainio tyyppi, että itken ja
nauran sekaisin, kun luen
viestejäsi! Ja arvaa mitä:
olen tähän asti ollut aina,
kaikesta, kanssasi samaa mieltä!
Meillä on varmasti huisi ikäero,
muttei se näissä keskusteluissa
tunnu!
Töihin palaaminen on todella
terapeuttista tässä vaiheessa.
Nyt, kun tyttö hyvässä hoidossa ja
syö kaiken, mitä tarjotaan, tänään
jopa UUNIMAKKARAA, jota ei ole
syönyt herra ties milloin viimeksi,
on ihana huokailla ihan koko pallealla,
ainakin vähän aikaa, ja saada omaakin
aikaa!
Nyt täytyy tuottaa jonkin asteinen
pettymys: kiukuttelu ja vastaanlaitto
on jo ohi ja lievää tutustumista
osaston muihin tyttöihin on tehty...
Illalla pelasimme biljardia perheen
kesken, kun oli tapaamisilta,
ja kun sanoin, että voi kun et saanut
huonetta merinäköalalla(niitäkin on), heitti tyttö huumoria ihan vanhaan malliin, että
"Ne oli niin paljon kalliimpia!"
Tänään näin, ihana mennä nukkumaan
hyvillä mielin!
Kirjoitit:
”Nyt täytyy tuottaa jonkin asteinen
pettymys: kiukuttelu ja vastaanlaitto
on jo ohi ja lievää tutustumista
osaston muihin tyttöihin on tehty...”
Tuo pettymys oli ilo nieleskellä! ... Harppaus eteenpäin ei olekaan enää pelkkää toiveajatteluamme! Olipa viestisi mieluista luettavaa : )
Mutta sittenkin Lauran puheisiin yhtyen; harjoittelepa Sinä ”drama queen” (vaikka vaan varmuuden vuoksi) tyyni ja tyytyväisyytesi peittävä rooli niitä päivä varten kun puntari nytkähtelee ylöspäin ja henkinen paniikki ja raivo valtaa tyttäresi hauraan mielen.
Te (miehesi, poikasi ja Sinä) iloitsitte eilen tyttärenne hyvästä päivästä, (etenkin) siksi, että se tuntui edistykseltä (edistyksen ajatus oli merkittävin ilonne lähde - enkä väitä ettettekö olisi myös iloinneet tyttärenne hyvästä mielestä sinällään – mutta suurin iloa synnyttävä tunne oli edistyksen toivo) – tyttärenne sen sijaan iloitsi hyvästä päivistä siitä yksinkertaisesta syystä, että hänellä oli parempi ja helpompi olo (eli, ilo ei kummunnut edistymisen ajatuksesta vaan hyvästä olosta itsestään).
Yritän tässä selittää näkökulmienne erilaisuutta ... mutta en oikein osaa! – mahdatko tajuta mitään mitä mongerran!?
Tarkoitan, että hänen hyvän päivänsä osuminen yksiin parantumista edistävien tapahtumien kanssa oli vielä tässä vaiheessa (mitä todennäköisimmin) pitkälti sattumaa. ... toisaalta tähän samaan teoriaa perustuen; huono päivä painon nousun yhteydessä (jos/kun se saadaan aikaiseksi) ei ole takapakkia, siinä mittakaavassa kuin Sinä saatat ajatella, sillä edistyskään ei vielä ole niin iso kuin nyt toivot.
.... TAI SITTEN ON : ) .... ja tyttäresi aivoissa on tosiaankin syttynyt valo ja edistys tuntuu hyvältä! – Voi kunpa näin olisikin! Jos hän ymmärsi eilisen päivän, tapahtumasarjaksi kohti parantumista ja iloitsi kanssanne nimenomaan edistymisestään (eikä vaan siitä ettei paikka ollutkaan hirviömäinen vankila) niin silloin on, Äiti hyvä, tapahtunut suuria! .... mutta vaikka näinkin onnellisesti olisi, niin siitäkin huolimatta matka on vielä pitkä ja vaatii jaksamista ... mutta eikö vaan olekin niin, että yksi hyvä päivä (kuten eilinen) auttaa jaksamaan sata vähän huonompaa?!
... hmm - nyt kysyn äkäisesti itseltäni, ”että oliko taas ihan pakko mesota aurinkoisena päivän sateesta"?! - ja vastaan yhtä äkäisesti takaisin, "että tietysti! - paljon mukavampaa se on joutua sateeseen sateenvarjo varuilla (onko tuollaista sanaa? - varmuudeksi) kassissa, kuin kastua yllättäen litimäräksi."
Hyvää loppuviikkoa koko perheelle : )
Yksi hyvä päivä auttaa jaksamaan
sata huonoa!
Tiedän, että vietämme "kuherruskuukautta"
ja pohjamudissa vielä ryömitään
monet kerrat, varsinkin, jos ja kun
sairauden syyt alkavat aueta!
Yksikään päivä ei ole
toisensa kaltainen ja olemme
varautuneet ylä- ja alamäkiin
runsain mitoin!
Juu, tuota tyyneyttä tulee harjoitella,
kun paino alkaa nousta: silloin
pahimmat peikot tulevat esiin luolistaan...
Tiedän, ettei tytön rennompi
olemus ollut viesti "parantumisesta",
tai edes oivalluksesta, että tarvii apua,
vaan helpotuksesta, ettei osasto ollut
sellainen suljettu osasto, jolla hän
5 päivää vietti keväällä sairaalan mega
virheen vuoksi.
Eli tyynellä myrskyjä odotellessa,
pitkän tien valmiina kulkemaan,
hyvää viikonloppua Sinullekin,
billerini!
Suuret onnittelut osastopaikasta! Hienoa, että sinnikäs odotuksenne palkittiin vihdoin. Toivotaan, että osastolla tapahtuisi käänne parempaan. Ei tosin kannata kiirehtiä. Tämä sairaus on sellaista aaltoliikettä. Pitää vaan ottaa päivä kerrallaan ja iloita aina kussakin hetkessä niistä myönteisistä asioista, joita tapahtuu. Tiedän, että tämän sairauden kanssa on jatkuvasti hermot kireällä. Mistään ei voi olla ikinä varma. Kun juuri näytti tilanne valoisammalle, voidaan seuraavassa hetkessä tulla jo ryminällä alas. Jotta paraneminen voisi olla pysyvämpää laatua, se vaatii paljon aikaa, paljon oppimista (myös kantapään kautta), paljon itkua ja erityisen pajon kärsivällisyyttä ja TOIVOA. Toivon Teille näitä kaikkia!
Hyvä, että sinä voit nyt vähän huokaista vastuusta ja keskittyä myös omaan elämääsi ja työhösi. Se on varmasti hyväksi koko perheelle. Ja hienoa, että tyttö on nyt osaavissa käsissä ja saa kipeästi tarvitsemaansa hoitoa.
PALJON VOIMIA ja syysauringon paistetta!
Kyllä tämä melkoinen onnenpotku
on! Tyttö tajusi nopeasti, että
tälläinen avoin, vapaaehtoisuuteen
perustuva hoitopaikka on ihan jees.
Hän jopa pitää muutamista hoitajista!
Ja on tehnyt alustavaa tuttavuutta
muihin osastolla oleviin.
Ihanaa päästä töihin ja lasten
halaamaksi sielläkin! Varsinkin
pienet oppilaat ihmettelivät,mihin
katosin viime keväänä ja kun en
tiistaina ollut ottamassa heitä vastaan,
olivat he pettyneitä, etten tule takaisin,
mutta tänään olikin ilo ylimmillään!
Kärsivällisyyttä tämä todella vaatii,
mutta uskon sekin vahvistuvan nyt,
kun saa elää ilman aikataulua ja
muistuttelemista ruoka-ajoista!
Kiitos,Laura, myötäelämisestä!
Toivotaan ihanaa, raikasta syksyä!
anteeksi mutta voisinko kysyä että minkä ikäinen tämä tyttäresi on?
on 14 vuotias!
kuinka noin nuoreen kohdistuvat ulkonäköpaineet.on meillä sairas maailma.
olen todella pahoillani että tyttäresi joutuu tähän helvettiin jo noin nuorena....mutta kaikesta huolimatta tsemppiä teille!
helvetti tämä onkin!
Mutta lohdutan itseäni sillä,
että pahemminkin asiat voisivat
olla, vaikka tilanne vällillä ahdistaa
ihan kamalasti!
Osasto on suunnattu 12-17 vuotiaille
ja kuulemma nykyään jo 10 vuotiaat
oireilee...
Surullista, mutta totta!
että kun tyttö on punnittu heti
aamutuimaan niin paino
on 4 kg vähemmän kuin
sairaalan päiväpunnituksissa.
Painoa on enää 36,2 kun pituutta
170cm...Nahkaa on vielä luiden päällä,
mutta muuta ei...
paino on kyllä ihan järkyttävän alhainen. En edes uskalla laskea, mikä tulee painoindeksiksi noissa mitoissa. Onneksi tyttäresi pääsi vihdoin ja viimein hoitoon! Toivottavasti hän siellä saa painoa lisää ja paranee muutenkin. Voimia sinulle ja tyttärellesi. Toivon kovasti, että tyttäresi paranee. Muuta en osaa nyt sanoa, koska tuli niin surullinen olo tyttäresi puolesta.
mutta onneksi tyttö on nyt osastolla. Tyttäresi on voinut onnistua huijaamaan jollakin keinoin päiväpunnituksissa. Tai sitten elimistö vaan nyt reagoi rajusti kun on saanut ruokaa kunnolla tms. Nuo mitat ovat jo todella hengenvaaralliset. Alaspäin ei ole enää varaa mennä. Mutta kyllä se keho siitä toipuu, kun saa vaan ravintoa ja aikaa.
Syökö tyttäresi edelleen kaiken mitä tarjotaan? Toivottavasti) Voiko tällä osastolla joutua letkuihin vai hoidetaanko vain psyykkistä puolta? Minkälaista hoito osastolla muuten on?
Kiva, kun jaksat kirjoitella kuulumisianne. Voimia!
Lämpimin halauksin,
Laura
Älä ole surullinen! Minäkin
vain nielaisin tiedon ja
hengitin syvään, että taivaan
kiitos tyttö on nyt hoidossa!
Näkeehän sen toki, että paino
on matala, mutta että se heitti
noin paljon toisesta mittauksesta,
on todella hurjaa!
Tällä hetkellä tunnen olevani
luvattoman "huoleton", kun
tiedän tytön olevan hyvässä
hoidossa. Hän on välillä iloinen
ja välillä ihan maassa, mutten anna
kummankaan mielentilan vaikuttaa
itseeni niin paljon, kuin aikaisemmin:
ei surkuttelu auta mitään, vaikka
hänen tylsistymisensä vähän sattuukin.
Tietty pitää olla vähän tylsääkin,
jotta asiat menee eteenpäin, eikä
tämä elämä muutenkaan ole ruusuilla
tanssimista, ainoastaaan...on se
sitäkin tietty välillä.
Painoindeksi on varmasti
luuranko tasoa, sille hän ainakin
näyttää, ei lasketa, eihän?
Hän itse sanoi jo vähän lupaavasti,
ettei itse näe miten laiha on,
on katsellut muita laihoja osastolla
ja kenties alkaa tajuta, että
nyt laihuus on mennyt liian
pitkälle!
Oltiin aina aamiaisen ja lounaan
jälkeen punnituksessa, mutta jotain
"huijausta" on täytynyt olla, että
paino heittää yli 4 kg!
Sain sellaisen käsityksen, että
tarvittaessa myös "letkutus" onnistuu,
mutta siihen ryhdytään vain viime
kädessä. Olen kehoittanut tyttöä
olemaan yhteistyökykyinen, sillä
vain edistymisestä palkitaan
kotilomilla ja liikkumisen lisäämisellä.
Ja hän syö kaiken,mitä osaston
ravintoterapeutti on hänelle määrännyt.
En tosin tiedä määrää,mutta syö
vähän määrän ylikin ja 200 gr on paino
noussut! Jee: suuri ilo pienestäkin
etenemisestä!
Hoito vaikuttaa hyvältä ja nuoren
puolia pitävältä: ovat tavallaan
yhdessä saman asian eteen tekemässä
töitä ja vanhemmat vain keskittyvät
olemaan vanhempia: edes nuoren painoa
ei kerrota, ellei nuori itse sitä
halua kertoa. Mahtava juttu!
Välillä ihan hävettä kirjoittaa
tänne kuulumisia, kun tuntuu, etten
pysty itse auttamaan vielä ketään
ja vain puran omaa ahdistustani
palstalle.Mutta tämä on tietynlaista
terapiaa, joka ei vielä ole muun perheen
osalta alkanut osastolla.
Kiitos halauksesta, se teki hyvää!
Halaus sinullekin