Keskustan ja demarien punamultaa pidetään jakopolitiikan ilmentymänä. Matti Vanhasen hallitus on pystynyt suhteellisen hyvin pitämään järkevän talouspoliittisen linjan sortumatta populistiseen ääntenkalasteluun.Toki ensi vuoden budjetti on vielä levällään ja halu ääntenkalasteluun on kova, etenkin kepun piirissä, mutta demareiltakin on kuultu esityksiä vaalibudjetin tekoon.
Mistä jakopolitiikka sitten syntyi.
Ei liene monellekkaan yllätys että jälleen kerran jäljet vie Kekkoseen ja hänen takinkääntöihinsä.
Maalaisliitto (ja Kekkonen) harjoitti hyvinkin porvarillista ja tiukkaa budjettipolitiikkaa sotien jälkeen, olosuhteiden pakosta vastuullisuutta osoittaen. Kekkonen pääministerinä 50-luvun alussa tunnettiin tiukoista säästötavoitteista ja valtion menojen supistamishakkeista. Kansantaloudessa suosittiin hyvinkin oikeistolaista yritystoimintaa tukevaa politiikkaa. Niinpä Kekkonen oli vaikeuksissa vasemmiston kanssa joka vaati työntekijöiden etuuksien lisäämistä. Tuolta ajalta muistamme Kekkosen kirjasen "Onko meillä malttia vaurastua" jossa hän linjaa teollistamispolitiikkaansa ja vaatii mm. palkkamalttia.
Takinkääntö nähtiin 1954 kun Kekkonen juoni Törngrenin hallituksen tilalle itse johtamansa SDP:n ja Maalaisliiton hallituksen. Tuo hallitus kasvatti budjettia ennennäkemättömällä tavalla ja aloitti punamultaan perustuneen sulle mulle jakopolitiikan. Taustalla siinsi luonnollisesti vuoden 1956 presidentinvaalit joihin Kekkonen halusi mahdollisimman hyvät ennakkoasemat. Antelias budjetti jolla ostettiin niin teollisuuden työläisten kuin maanviljelijöidenkin tukea oli avauspaukku sille vahingolliselle kehitykselle jolla luotiin näennäistä hyvinvointia inflaation ja devalvaatioden avulla pitämättä huolta teollisuuden kilpailukyvystä. Maatalouden tukeminen kytkettiin palkkakehitykseen, vientiteollisuuden kilpailukyky pidettiin vain valuutan arvoa rukkaamalla joten talous oli pakko pitää suljettuna ja säädeltynä.
Jakopolitiikka haaksirikkoutui 1990 luvun syvään lamaan ja sen jälkeen on palattu vastuulliseen talouspolitiikkaan, jopa kepun toimesta kute aluksi totesin.
Tällä palstalla vilisee edelleen oivahärkösiä jotka vaativat valtiovallan tuki toimia tuotannon ylläpitämiseksi sielläkin missä sille ei ole luontaisia edellytyksiä tai keskittymiskehityksen keinoteloista hillitsemistä. Nuo puheet ovat jäännettä jostain jonka tuhovoiman olemme vajaat parikymmentä vuotta sittennähneet, ja kirjoittajat vain reliikkejä menneisyydestä. Onneksi
Mistä jakopolitiikka sitten syntyi.
Ei liene monellekkaan yllätys että jälleen kerran jäljet vie Kekkoseen ja hänen takinkääntöihinsä.
Maalaisliitto (ja Kekkonen) harjoitti hyvinkin porvarillista ja tiukkaa budjettipolitiikkaa sotien jälkeen, olosuhteiden pakosta vastuullisuutta osoittaen. Kekkonen pääministerinä 50-luvun alussa tunnettiin tiukoista säästötavoitteista ja valtion menojen supistamishakkeista. Kansantaloudessa suosittiin hyvinkin oikeistolaista yritystoimintaa tukevaa politiikkaa. Niinpä Kekkonen oli vaikeuksissa vasemmiston kanssa joka vaati työntekijöiden etuuksien lisäämistä. Tuolta ajalta muistamme Kekkosen kirjasen "Onko meillä malttia vaurastua" jossa hän linjaa teollistamispolitiikkaansa ja vaatii mm. palkkamalttia.
Takinkääntö nähtiin 1954 kun Kekkonen juoni Törngrenin hallituksen tilalle itse johtamansa SDP:n ja Maalaisliiton hallituksen. Tuo hallitus kasvatti budjettia ennennäkemättömällä tavalla ja aloitti punamultaan perustuneen sulle mulle jakopolitiikan. Taustalla siinsi luonnollisesti vuoden 1956 presidentinvaalit joihin Kekkonen halusi mahdollisimman hyvät ennakkoasemat. Antelias budjetti jolla ostettiin niin teollisuuden työläisten kuin maanviljelijöidenkin tukea oli avauspaukku sille vahingolliselle kehitykselle jolla luotiin näennäistä hyvinvointia inflaation ja devalvaatioden avulla pitämättä huolta teollisuuden kilpailukyvystä. Maatalouden tukeminen kytkettiin palkkakehitykseen, vientiteollisuuden kilpailukyky pidettiin vain valuutan arvoa rukkaamalla joten talous oli pakko pitää suljettuna ja säädeltynä.
Jakopolitiikka haaksirikkoutui 1990 luvun syvään lamaan ja sen jälkeen on palattu vastuulliseen talouspolitiikkaan, jopa kepun toimesta kute aluksi totesin.
Tällä palstalla vilisee edelleen oivahärkösiä jotka vaativat valtiovallan tuki toimia tuotannon ylläpitämiseksi sielläkin missä sille ei ole luontaisia edellytyksiä tai keskittymiskehityksen keinoteloista hillitsemistä. Nuo puheet ovat jäännettä jostain jonka tuhovoiman olemme vajaat parikymmentä vuotta sittennähneet, ja kirjoittajat vain reliikkejä menneisyydestä. Onneksi
Vastaukset 34
Vanhimmat
Jakopolitiikka ei sinällään ole mikään huono asia. Demokraattinen valtio pyrkii kohtelemaan kansalaisiaan siten, että he ovat myös taloudellisesti suhteellisen tasa-arvoisia. On nimittäin nähty niin monet kerrat, mihin taloudellinen epätasoarvo johtaa. Sen mukanaan tuomat sosiaaliset vaikeudet koskettavat silloin myös hyväosaisia ja kokonaisuus tulee kalliimmaksi ja kärsimykset suuremmiksi kuin jos tulontasausta harjoitetaan.
Tulontasauskaan ei ole itsetarkoituksellinen. Se on aina luonteeltaan viimekätinen keino. Kansalaisille pitää ensin yrittää itselleen antaa samanlaiset ansaintamahdollisuudet. Nyt kehitys on johtanut erittäin hyväosaisten erittäin hyviin ansaintamahdollisuuksiin ja huono-osaisten tilan huonontumiseen. Tämä ei ole hyvä kehitys.
Tulontasauskeinot ovat ongelmallisia. Ne voivat estää sen, että yhä useammat ihmiset voisivat parantaa ansaintamahdollisuuksiaan. Kepulainen tulontasausmalli on menobaikutteista. Siinä ei tunnuta pyrittävänkään ihmisten omien mahdollisuuksien parantamiseen. Sen sijaan esim. koulutuspainotteinen tulontasaus petaa ihmisille mahdollisuuksien lisääntymistä.
Puheenvuorosi on tyypillinen vasemmistopropagandan silitetty tuote. Tulontasauksia voidaan tehdä vain jos on tuloja joita tasata.
Kepun politiikka ei ole huomioinut alkuunkaan tuotannon (en tarkoita maataloustuotantoa) edellytysten ylläpitämistä. Vasemiston politiikka taas on, kauniista puheista huolimatta, pääosin jo työssäolevien etujen ajamista.
Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä kyllä vastuullisesti myös tuotannon muita edellytyksiä luomassa, Lipposen hallitusten aikana kilpailukykymme nousi maailman huipulle ja taloutemme tervehtyi. Siellä on jo huomattu että vain työpaikoilla voidaam turvata työläisen asema ja luoda muillekin jaettavaa.
Milloinkan kepu älyää saman
koulutusasiassa on omat vaaransa. Nämä Halosen ja Tuomiojan aateveljethän tai erityisesti Sundqvist oli sitä mieltä, että kaikki oppivat kaikkea. Lisäksi he olivat tässä tasauksessa sitä mieltä, että kilpailussa ei riitä, että kaikki lähtevät samalta viivalta. Kaikkien pitää lisäksi tulla maaliin samaan aikaan.
Jaettavaa on silloin, kun yritykset jakavat voittovarallisuuttaan yrityksen ulkopuolelle tai suosivat epäoikeudenmukaisella palkkapolitiikallaan joitain ryhmiä. Jos yritykset eivät siirrä vastikkeettomasti rahaa yrityksen ulkopuolelle, vaan investoivat koneisiin, laitteisiin ja työvoimaan, vastaanhuutajat harvenevat.
Yhteiskunnan pitää tietenkin satsata yritysten toimintaedellytyksiin kuten liikenneyhteyksiin ja työvoiman peruskoulutukseen.
Sosiaalisessa tulontasaupolitiikassa pyritään korjaamaan aiheutuneita vahinkoja ja palauttamaan esim. edunsaajan työkykyisyys. Samalla voidaan harrastaa aktiivista työvoimapolitiikkaa hänen työtaitojensa kuntoon saattamiseksi.
Edellä mainitut tulontasaustavat suosivat usein myös tuotannon eli jaettavan kasvua. Sen sijaan kepulainen, pääosin menovaikutteinen tulontasaus on luonteeltaan lähinnä äänten ostamista. Siinä voidaan esim. kehittää tieoloja alueellisesti niin, että ulkopaikkakuntalaiset varmasti ohittavat sellaiset kunnat, joissa ennen pyshdyttiin edes kaffeelle. Rahojen jaossa ei ole juuri mitään sosiaalisia tai tuotannonedistämisperusteita. Maatalousrahojakin jaetaan surutta ökyrikkaille viljelijöille, jotka itse asuvat kaupungeissa. Tällä lailla maalla asuvien joukkoa onnitustaan lähinnä supistamaan.
Yritykset jakavat voittovarallisuuttaan yrityksen ulkopuolelle vai silloin kun maksavat veroja. Muutoin varojen jakaminen ulkopuolisille ei ole mahdollista, edes laillista. Ihmettelen miksi vastustat yhteiskunnalle suoritettavaa osuutta.
Noilla yhteisöveroilla katetaan osa niistä tulonsiirroista joilla kuvaamasi sosiaaliset palvelut ja mm. koulutus ylläpidetään.
Voittojen jakaminen omistajien kesken ei vie rahaa yrityksen ulkopuolelle sillä omistajat ovat tärkeä osa yritystä, itse asiassa yrityksiä ei olisi ilman omistajia. Omistaja sijoittaa yritykseen omaa rahaansa, ja odottaa yrityksen tuottavan sen verran että saa sijoitukselleen katetta.
Kepun menovaikutteinen jakopolitiikka on syöpä josta tulisi päästä eroon.
Jaettavan syntyminen ja jakaminen ovat ihan tuuleen kirjoitettuja juttuja. Ei rahaohjasteisessa taloudessa voida sanoa että jokin syntyy jossakin tai että jokin häviää johonkin.
Rahaohjasteisessa taloudessa on se ja sama kenen käteen annat kaksi euroa, sillä se kiertää aina ja tekee aina saman työn. Siis raha tekee sen työn. Noin periaatteessa.
Se mikä vain on varmaa on että kun vahvojen rahavirtojen valtias piirtää paperilleen miljoonan, se muuttuu sillä todeksi. Jaa sitä sitten tai et.
>> Noilla yhteisöveroilla katetaan osa niistä tulonsiirroista joilla kuvaamasi sosiaaliset palvelut ja mm. koulutus ylläpidetään.
Höpöhöpö. Eivät ne yritykset maksa veroja, vaan esim. sijoittavat tuotekehittelyyn yms. mukavaan, jotta "toimintaedellytykset säilyisivät". Nämä ovat ihan hyväksyttyjä vähennyksiä, niin hyväksyttyjä, että niitä jopa kannustetaan.
Yksi muoto kannustamista on TEKES-tuet. Niitä jaetaan vuosittain jos yrityksillä vain on esittää jokin edes paperilla mielekkäältä näyttävä kehitysprojekti. Systeemi on se että yritys panee omaa rahaansa ensin osan, TEKES sitten loput. Riippuu vähän yrityksestä kuinka paljon. Systeemi näyttää olleen se että isot yritykset, joilla nyt tietenkään ei ole halua omaan riskinottoon, imevät isoimman osan valtiontuista. Niin, siis, anteeksi, jäi mainitsematta heti kättelyssä tuo että eihän riskinottaminen tietenkään mitenkään kuulu yritysten toimintamalliin.
Kun tuotosta ei tietyltä osin tarvitse maksaa veroja ja kun vielä valtio tarjoaa tukiaan, niin yhteensä tähän touhuun saadaan vuosittain hukkumaan... kas vain, ihmeellistä... juuri se sama summa rahaa jonka koko yhteisöverotus tuottaa.
Yhteisöveroilla ei siis kateta mitään yhteiskunnan kustannuksia. Se on höpöhöpöä.
Mutta yrityksethän menestyvät. Ne vain eivät tuota hyvinvointia, ainoastaan sitä rahaa. Se raha on taloudessa Pyhä Lehmä, jonka lantaakin palvotaan. Ihmisten hyvinvointi ja kestäminen on sitten se ja sama.
Ihmiset ovatkin Taloudelle paha rasite. Ihmisistä pitäisi päästä eroon, jotta Talous toimisi paremmin.
Suurimmassa yrityksissä ei voi enää sanoa, että omistajat ovat sijoittaneet yritykseen yhtään ropoa. Pörssiyhtiösijoittaminen on omistussijoittamisen jälkimarkkinat. Tässä vaiheessa omistajasijoittaja ostaa osan yrityksestä joltakulta toiselta ja maksaa kaiken tälle toiselle eikä yritykselle. Tämä sijoitus tapahtuu spekulointimielessä, kun odotetaan arvonnousua yritykselle eli sitä, että joku kolmas ostaa sinulta vieläkin kalliimmalla ostamasi osan yrityksestä. Kuten tiedämme yrityksen kurssi voi nousta rajustikin muutamassa päivässä, jos yritys ilmoittaa irtisanovansa työntekijöitä. Kun UPM ilmoitti saneerauksesta, metsäyhtiöiden kurssit nousivat. Miten tärkeiksi luonnehtisit näitä tämän päivän omistajia, jotka toimivat tällaisen tiedon varassa ja saavat sitä kautta itselleen suuria voittoja. Hekö ovat yrityksille jotenkin tärkeitä?
Pörssi on kauppapaikka ja pörssikurssi julkinen osto- tai myyntihinta jolla yrityksen omistusta voidaan vaihtaa. Yritykset hakeutuvat pörssiin yleensä osakeantien kautta saadakseen uusia omistajia ja uutta pääomaa investointeihin tai muihin tarpeisiin. Myöhemmin omistajuus voi vaihtua joko alkuperäistä sijoitusta korkeammalla tai matalammalla tasolla, riipuen miten yhtiötä on hoidettu.
Katsoppa UPM:n suurimpien omistajien listaa. Ne ovat kotimaisia eläkevakuutusyhtiöitä ja -säätiöitä. Eivät ne spekuloi muuten kuin pyrkimällä omistamaan yhtiöitä jotka ovat terveitä ja tuottavia, myös omistajilleen. Eläkesijoituksille vaaditaan jo lain mukaan tietty eläkemaksut turvaava tuotto, niillä kun maksetaan meidän kaikkien nykyisiä ja tulevia eläkkeitä.
Tämän päivän omistajat, pörssiyhtiöiden osalla siis pääosin kotimaiset ja ulkomaiset instutionaaliset rahastot, ovat todellakin tärkeitä yrityksille, sillä ilman tuota eläkemaksujen muodossa kerättyä merkittävää rahamäärää omistus olisi keskittynyttä eikä meillä olisi Nokian tai UPM:n kaltaisia suuria pääomia vaatineita ja paljon ihmisiä työllistäviä yrityksiä.
... teollisuusyritysten osakkeiden kurssien vaihtelu pörssissä saattaa vuoden aikana olla satakertainen vuosittaisiin investointeihin verraten?
Yrityksen osakkeen arvo, pörssikurssi, kertoo sijoittajien halusta ostaa tai myydä yhtiön omistustaan.
Jos yritys tyrii ja alkaa tehdä tappiota tai menettää markkinoita sen arvo tippuu ja omistajat alkavat myydä sitä, joskus hinnalla millä hyvänsä. Näin kävi Nokialle 90 luvun alussa.
Jos yritys taas keksii uusia innovaatioita ja saa lisää markkinoita ja sen tulaivaisuus näyttää hyvältä ostajat alkavat haluta yhtiön osakkeita ja ovat valmiita maksamaan niistä melkein mitä tahansa. Näin kävi Nokialle 2000 luvun alussa.
Kurssi ei sinällään kerro mitään investointien määrästä, mutta yleensä investointi uuteen tuotantoon parantaa kurssia, inveistoimattomuus kertoo jämähtyneisuudestä ja laskee pörssikursseja. Nokia olisi kuollut jos se tekisi edelleen kaapeleita ja kumisaappaita eikä olisi investoinut kännykkäteollisuuteen
No, sanotaan että se on Nokian osake, jonka ylimmän ja alimman noteerauksen erotus tiettynä vuonna on, sanotaan vaikkapa satakertainen yrityksen investointeihin nähden. Jos joku on ostanut Nokiaa kun kurssi on ollut kalleimmillaan ja maksanut osakkeet lompakostaan, mihin nämä rahat häviävät kun kurssi on alimmillaan ja hän myy osakkeensa tappiolla?
No, jatketaanpa sitten tätä kehittelyä yksinpuheluna.
Kun työmies on työnsä tehnyt osa palkasta kertyy työeläkerahastoon, joka kokoamillaan rahoilla harrastaa vaikkapa Nokian osakkeella keinottelua. Jos hyvä mäihä käy, kuinka syntynyt uusi raha realisoituu ja mitä työntekijä eli "alkuperäinen" rahoittaja hyötyy pörssi-nimisestä rahasammosta? Jos taas käy huonosti, eli Nokiaan sijoitetut rahat menevät (minne?) niin kuka sitten maksaa eläkkeet?
Pörssi-rahasammon toimintamekanismeja voitaisiin varmasti tarkastella eri toimijoiden näkökulmista. Onnistuneen sijoittajan näkökulma on toinen kuin epäonnistuneen, ja esim. koko pörssin nousu tai lasku eri asia kuin kahden kurssin toisiaan kompensoiva sahailu. Edelleen voitaisiin leikata aikaviipale eli tarkastella poikkipintaa jonakin tiettynä ajanhetkenä ja todeta että esim. vaihdon suuruudella saattaa olla tekemistä hinnanmuodostusten kanssa. Pörssiromahdus on taas sellainen ideaalitilanne jossa koko homma kaatuu ja sanoutuu irti kaikesta reaalitaloudellisesta yhteydestään.
Pondeerattiinpa raha- tai odotusarvojen muodostumista miten tahansa, lopputuloksena jää käteen, että rahalla on autonomisia ominaisuuksia, eli raha-arvoja ostetaan ja myydään. Olettaisin että Mielipidepankkikin ajoi takaa jotain tällaista kun hän puhui pörssikaupasta omistuksen jälkimarkkinoina. Raha on rahaa, ja se ei olisi rahaa ellei se voisi irrota reaalimaailman yhteyksistään ja kasvaa rahana. Kysymykset siitä miten esim. tietyn osakekurssin hinnanmuodostukset laajentuvat koko talouteen eivät ratkea millään teorialla, vaan ainoastaan viittamaalla siihen kaikkivoipaiseen maagiseen ominaisuuteen joka rahalla on ja jonka seurauksena raha voi kasvaa rahana.
Niinpä kysymystä siitä miksi rahatalouden alue on autonominen ja miksi osakkeen (omistuksen?) kurssinoteeraus voi vuoden aikan heilahdella satakertaisesti sen määrän jonka yritys investoi ei oikein voi ratkaista perustelemalla hintahaitaria joillakin kömpelöillä yrityksillä kytkeä autonominen rahamagian maailma joihinkin reaalitaloudellisiin ankkureihin. Tietysti järki yrittää tällaisen kytkennän tehdä, mutta siltä puuttuvat todelliset edellytykset. Raha on rahaa, ja se kasvaa rahana. Kun sitten kysytään mistä niitä rahoja pörssikeinotteluihin tulee, niin osin niitä tulee sieltä missä raha on toiminut reaalitalouden kytkennöissä. Ei ole väärin sanoa että reaalitalouden katto vuotaa, ja keinottelijat rikastuvat (tai repsahtavat joskus rutiköyhiksi) rahoilla jotka oikeastaan on "tehty" kokonaan eri alueella kuin missä heidän arvonmuodostuspelinsä tapahtuu.
Jos joku niin osakekeinottelijat elävät toisten rahoilla. He ovat maailman todellisia sosiaalipummeja.
Pari kommenttia tuohon yksinpuheluun, jossa monta irrallista asiaa kytkettiin sekamelskaksi niinpä ajatus taisi kadota matkalla.
Aluksi siis työmiehen eläkerahasto. Jokaisen palkansaajan varsinaisesta palkasta pieni osuus pidätetään eläkevakuutukseen, lisäksi työnantaja maksaa selvästi reilumman summan vakuutusmaksua. Näillä rahoilla katetaan nykyisiä eläkkeitä. Rahaa jää myös yli. Laki määrää eläkeyhtiöt sijoittamaan nuo ylimääräiset rahat niin, että niiden arvo säilyy ja niillä voidaan kattaa tulevia eläkkeitä.
Osakkeet on yksi sijoitusmuoto, kiinteistöt yksi, rahamarkkinat (lainaus) yksi. Osakkeet tuottaa osinkoja ja arvonnousua, kiinteistöt vuokraa ja miksei arvonnousuakin, rahamarkkinat korkoa. Eri sijoitusmuodoille on määritetty rahastojen säännöissä suhteelliset osuudet.
Osakesijoituksia tehdään moneen yhtiöön, hajautetaan. Nokian osuus saa olla esim max. 5 %. Nokian hurja arvonnousu aikanaan aiheuttikin sen, etä osakkeita oli myynnissä paljon kun hajautussäännön vuoksi sen osuutta piti vähentää. Onneksi oli halukkaita ostajia. Rahasto, palkansaajan eläkeyhtiö, hyötyi kurssinousun verran. Toki osa sijoituksista on osakkeissa joiden arvo laskee, mutta silloinkin säännöt määrää myymään ja kurssimuutoksen vaikutus ei romahduta rahaston koko varallisuutta.
Eri sijoitusmuodot käyttäytyvät yleensä eri tavalla suhdateiden muuttuessa, rahan korko nousee kun pörsikurssit laskee, vuokrat nousee kun korko laskee jne. Siksi eläkeyhtiöt pärjäävät hyvin, ellei tule todella pahaa lamaa kuten 90 luvun alussa. Ei silloinkaan eläkeyhtiöillä ollut suuria ongelmia, mutta omaisuuden arvot kuitenkin laskivat väliaikaisesti.
Näillä institutionaalisilla sijoittajilla on tiukka yhteys reaalitalouteen, ne piävät sijoituksensa vain yhtiöissä jotka ovat taloudellisesti hyvässä kunnossa.
Osakemarkkinoilla on myös spekulatiivisia toimijoita, yksittäsiä sijoittajia tai esim pankkien keräämiä rahastoja jotka pyrkivät isompiin tuottoihin isommilla riskeillä ja lainarahalla. Ne sijoitavat mieluummin uusiin yrityksiin joissa näkevät kurssinousun potentiaalia. Syntyy erilaisia huuma-ilmiöitä, esim tekno-huuma muutama vuosi sitten. Rahaa sijoitettiin uuden tekniikan yrityksiin joista lopulta vain parhaat jäuivät eloon. Rahaa ei kuitenkaan menetäneet tavalliset ihmiset vaan ne ylimääräistä rahaa omanneet sijoittajat jotka laskivat väärin. Tietysti tavalliset ihmiset menettivät työpaikkoja yritysten kaatuessa.
Rahatalous ei siis ole autonomista. Se on hyvinkin riippuvaista reaalitaloudesta, yritysten kyvystä myydä tuotteita ja kuluttajien kyvystä ostaa niitä. Aina on pieni osa spekulatiivista toimintaa ahneimpien käsissä, mutta kokonaisuudesta tuo näyttelee pienen pientä osaa. Mediassa nämä Rytsölät sitten meuhkaavat senkin edestä, ja asiaa ymmärtämättömille synnytetään kuva muiden rahoilla meuhkaavista öykkäreistä.
Luultavasti et ymmärtänyt tätäkään, mutta yritinpä kuitenkin pari perusasiaa selvittää sinulle kuten mielipidepankillekin.
Mutta kaikki tuo esittämäsi on pelkkää triviaa. Eiköhän meistä jokseenkin jokainen tiedä nämä asiat.
Varsinaiset ongelmat eivät ole tasolla jossa taloutta katsellaan toimijan perspektiivistä. Käytäntöjen kuvaus ei tuo ongelmia näkyviin.
Jo ensimmäisessä kappaleessa sinäkin siirryt puhumaan siitä miten "rahan arvo säilyy". Tämä tarkoittaa sitä että on irrotettu arvoentiteetti jostain ja halutaan sen "säilyvän" jotakin toista käyttöä varten. Tämän rahan ominaisuus -- se että se niin sanotusti "jäädyttää" arvoentiteetin -- on se joka on ongelmallinen. Koska rahalla tällainen ominaisuus on, rahataloudesta voi muodostua autonominen. Ja jos ja kun muodostuu, tapahtuu määrittelemätöntä arvoliikennettä rahatalouden ja reaalitalouden kosketuspinnoilla.
Siitä ongelmat varsinaisesti alkavat. Noin kolmessakymmenessä vuodessa rahatalous on kokenut valtavan ekspansion. On perusteltua väittää, että tämä ekspansio on merkinnyt jotain olennaista muutosta koko talouden suhteen. Mahdollisesti on kysymys asioista, joissa mitkään nykyisiä markkinatalouskäytöntöjä korjaavat reformit eivät riitä.
En käy enää kertaamaan pohdiskeluja rahasta, jne. Totean vain, ettei mikään sinun esittämäsi käytäntöjen kuvaus edes hipaise varsinaisia ongelmia. Talouden kuvaaminen toimijoiden kokemuksia esittämällä ei myöskään riitä. Tarvitaan ehdottomasti uusia rahateorioita. Georg Simmelin aika on auttamatta ohi, mutta voi tai todennäköisesti pitääkin paikkansa, että yhä filosofit ovat pätevämpiä puhumaan rahan ongelmista kuin talousmiehet.
... ole ollut olemassakaan. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä rakennettiin vain tämä vauras ja sosiaalisesti ja alueellisesti tasapainoinen maa. Se ei olisi niissä kaikkia maita koskevassa sisäisen säännöstelyn ja tarkoin säädellyn ulkomaankaupan ja valuuttapolitiikan oloissa voinut tapahtua ilman valtiovallan tiukkaa ohjausta. Valtio jopa perusti valtionyhtiöitä perusteollisuuden ja voimatalouden aloille, joihin ei niiden suurten investointien takia löytynyt yksityistä pääomaa. Sitä mukaa kun maa ja sitä tietä valtio vaurastui, oli yhä enemmän varaa "jakaa" varoja hyviin tarkoituksiin.
80-luvulla kaikki tämä säätely ja säännöstely oli ohi ja maa eli vankkaa vapaata markkinataloutta ja viimeisiäkin ulkomaankaupan säätelyjä purettiin. Niinpä 90-luvun alun lama ei ollut enää lainkaan peräisin noilta aikaisempien vuosikymmenten "jakopolitiikan ajoilta", vaan se oli paljolti kotoisin siitä, että Koivisto ja Suomen Pankki eivät uskaltaneetkaan jättää valuuttaa säätelyn ulkopuolelle, vaan jatkoivat sen säätelyä pitämällä markan kurssia liian korkeana. Kun kaikki muu säätely oli poppunut, valuuttakurssin väärä säätely vääristi tilannetta. Toinen syy oli, että Holkerin sinipunahallitus teki kaikki muutkin talouspoliittiset virheet. Tuon vahvanmarkan politiikan lisäksi se ei osannut varautua ulkomaankaupan ja pääomavirtojen täydelliseen vapauttamiseen, eikä näköpiirissä olevaan idänkaupan romahtamiseen N-liiton ajaessa täysillä tuhoaan kohti.
Kansa näki tilanteen vaaleissa 91, jonka jälkeen muodostettiin Ahon hallitus, joka sai nopeasti käännöksen aikaan korjaamalla noita Holkerin hallituksen aikana syntyneitä patoutumia.
Valtion ohjausta tarvitaan vieläkin siinä, että tuotantoa pitää ohjata edelleen yritysten kannalta positiivisillä keinoilla sinne, missä se kokonaistalouden kannalta on edullimpaa.
Yhteiskunnan kannattaa ohjata sopivaa tuotantoa maakunnassa sijaitsevalle pikkakunnalle, jossa on infra, asunnot,palvelut ja osaava väki valmiina sen sijaan, että hylätään nuo entiset rakenteet ja rakennetaan ne jonnekin muualle uudelleen ja siirretään väki.
Aiheesta olen kirjoittanut tällä palstalla paljon viime aikoina, mutta yhä vain löytyy kirjoittajia, jotka eivät tajua noin yksinkertaista matematiikkaa.
"yhä vain löytyy kirjoittajia, jotka eivät tajua noin yksinkertaista matematiikkaa"
ja myös sellaisia, jotka eivät tiedä, että Aho on nykyinen pääministerimme ja Matti Vanhanen on aina ollut espoolainen. Mutta sinä olet nuokin tiennyt ihan viime päivinä.
Kustaa Hulkon ja Jorma Pöysän kirjasta ”Vakaa markka” (1998):
”Juhannuksen aatonaattona 1977 valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtaja Timo Relander,illa valtiovarainministeri Paul Paavelan luottovirkamies Raimo Sailaksella - - oli tavallista parempi syy saunomiseen: samana päivänä synnytetty paketti talouden elvytystoimista.
- - Keilaniemessä oli julkistettu viiden vuoden päähän ulottuva talousohjelma, jossa tavoitteeksi asetettiin työttömyyden painaminen alle 2,5 %, vaihtotaseen alijäämän alle 2 % ja inflaation hidastaminen ”erittäin selvästi”. Muita tavoitteita olivat veroasteen nousun pysäyttäminen ja valtion menojen todellisen kasvun pudottaminen 2 %:iin vuodessa.
- - Illan edetessä joukko keksi juhlistaa tapahtumaa leikkimielisellä symbolilla. Kaikki kirjoittivat nimensä yhden markan seteliin. Seteli ristittiin vahvaksi markaksi, ja sen kantajaksi valittiin Timo Relander.
Tulevina kuukausina ja vuosina Relander keräsi seteliin lisää nimiä. Mukaan tulivat mm. Sirkka Hämäläinen, Rolf Kulberg, Sixten Korkman, Seppo Lindblom, Heikki Pitkänen, Eero Tuomainen, Seppo Leppänen, Antero Ahtola, Matti Korhonen, - - Ahti Pekkala, Lauri Helve, Risto Ranki, Hannu Santalahti, Timo Summa, Pirkko Haavisto, Sari Kärkkäinen ja Esko Aho.”
”Hallituksen ja Suomen Pankin työnjako heijastui myös julkiseen keskusteluun. Poliitikot ottivat liberalisointiin kantaa vain harvoin. Näkyvä poikkeus oli Paavo Väyrynen, ”Suomessa ei ole koskaan keskusteltu sen paremmin julkisuudessa kuin päätöksentekijöiden keskuudessa siitä, mikä on Suomen etu pääoma- ja rahamarkkinoiden yhdentymistä toteutettaessa ja miten sen vaikutukset on otettava Suomen sisäisessä kehityksessä huomioon”, hän sanoi kesäkuussa 1984 kepun puoluekokouksessa. ”Johtavien läntisten kapitalististen maiden tie ei tarvitse olla Suomen tie.”
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000018637415
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000018644109
matematiikkaa pelaa tosiasioilla. Sinä vain toteat, että virkamieht osaavat laskea. Et ole esittänyt muita tosiasiota tai numeroita kuin tuon 16 vuotta, jonka olet kuullut Susi-Pulliaiselta.
Matematiikan ymmärtämisellä tarkoitan kykyä tehdä yksinkertaisia päätelmiä esim. talousasioista.
Tuommoiset lipsahdukset eivät ole matematiikkaa. Vanhanen eli nuoruutensa Espoossa, mutta on aikuisena rakentanut talon Nurmijärvelle, kuitenkin pääkaupunkiseudulle. Nimitin häntä espoolaiseksi muistaakseni siinä yhteydessä, jossa Vanhasen väitettiin olleen jokin maalaisjuntti.
Eipä näytä sinullakaan nimettömällä luuserilla olevan asiaa.
Koko vanhan punamullan aika oli ihan pelkkää jakopolitiikkaa: sulle-mulle -hommaa maalaisliiton ja demareiden välillä.
Inflaation annettiin laukata. Viennin ongelmat oikaistiin devalvaatioilla. Palkkaratkaisut olivat ihan mahdottomia, samoin maataloustuloratkaisut, koska, inflatoriset virheet voitiin suljetussa taloudessa korvata devalvaatiolla.
Silloiset hallitukset eivät koskeneet verotaulukkoihin kuin pakon edessä, mistä seurasi, että valtion verotulot kasvoivat inflaation vauhdissa.
Juuri tämä holtiton punamullan meno tuotti niin paljon rahaa valtiolle, että sitä todella jaettiin sulle-mulle -hengessä, eli ihan todellisessa jakopolitiikassa, mistä sinun puolueesi - taantumuksellinen keskusta - ei näytä päässeen edelleenkään eroon.
Demarit näyttävät nyt ostaneen option seuraavaankin punamultaan suostumalla keskustan maataloustukivaateisiin ja saamalla itsellen vastineeksi vähäosaisten tukipaketin.
Suomalainen talouspolitiikka on nyt taantunut vähintään 30-40 vuoden takaiseen asetelmaan, mikäli arveluni pitää paikkansa, mitä en todellakaan itse toivo.
1990-luvun laman syyt olivat, paitsi kansainvälisessä taantumassa, vielä enemmän kotimaisessa 1950-luvulta lähtien harjoitetussa talouspolitiikassa. Monimutkainen säännöstelyjärjestelmä johti myös siihen, että kun säännöstely lopetettiin, jälkikäteen arvioiden ehkä liian nopeasti, kukaan ei oikein osannut toimia vapaassa markkinataloudessa. Etenkin pankkimiehet, jotka olivat vuosikausia vaatineet rahaliikenteen vapauttamista, olivat aivan tuuliajolla.
Kirjoittaja on täysin oikeassa siinä, että inflaatio/devalvaatiopolitiikka antoi Suomesta eräänlaisen hallusinaatiokuvan yhtenä maailman ja Euroopan rikkaimpana maana. Etenkin euroon siirtyminen on tehnyt valtioiden välisen vertailun helpommaksi ja paljastanut meille karun tosiasian: Suomi on vauraudeltaan EU-alueen häntäpäässä.
Keskustelu yritysten maantieteellisestä sijoíttumisesta on saanut aivan outoja piirteitä. On annettu kuva, että yritykset olisivat jonkinmoisia yleishyödyllisiä organisaatioita, joiden pitäisi kantaa myös huolta koko Suomen säilymistä asuttuna ynä muuta ynnä muuta.
Tosiasiahan kuitenkin on, että yrityksellä on ainoastaan yksi syy olemassaoloonsa: tehdä rahaa.
Jotkut asiantuntijat sanovat jopa niin, että jos tähän johtoajatukseen sotketaan jotain muita tavoitteita, niin se on jo alku konkursille.
täältä näet 'jakopolitiikan' kansainväliset kulissit
http://www.jewwatch.com/index.htm
Rahapolitiikka Suomessa oli varsin vapaata ennen sotavuosia, sääntely oli pientä. Sodan ajan erityisolosuhteet johtivat sääntelyn syntyyn, valtion menojen iso osuus BKT:stä erityisesti sotavuosina ja sen jälkeisenä sotakorvausten ja jälleenrakentamisen kautena vaati sääntelyä.
Finanssi ja rahapoliittinen ohjaus johti siihen, että hallitusvastuussa olleet puolueet koettivat 1950-luvulla saada valtion harjoittamasta politiikasta mahdollisimman paljon etuja omille kannattajilleen. Erityisesti maalaisliitto onnistui tässä tavoitteessa hyvin. Urho Kekkonen käytti finanssipolitiikkaa elinkeinojen väliseen hyötyjen jakoon, erityisesti ohjatakseen tulonsiirtoja viljelijöille. Tuo kehitys alkoi juuri 1954.
Suomen kansantalous joutui itseään toteuttavaan kierteeseen, jossa säännöllisin väliajoin jouduttiin kompensoimaan palkkakustannusten ja muiden kustannusten (mm. maatalouden ylituotannon) nousu devalvaatiolla. Devalvaation jälkeen yleensä inflaatio kiihtyy ja reaalipalkat laskevat nopeasti. Suomalaisessa valuuttakurssipolitiikassa on turvauduttu devalvaatioon, kun vaihtotase on ollut alijäämäinen ja viennin kasvu ja kannattavuus uhattuna sen sijaan että olisi tehty aidosti kilpailukykyä parantavia toimia. Aho pakon edessä ja sittemmin Lipposen hallitukset käänsivät tuon inflaatio-devalvaatio politiikan terveeksi kilpailukykypolitiikaksi, Vanhanen on jatkanut samalla linjalla, asia joka tuntuu hiertävän kepulaisia
Esimerkiksi Juha Tarkan kirjassa "Rahapolitiikka" luetellaan kymmenkunta erilaista lähihistoriassa vaikuttanutta teoriaa inflaatiosta.
Hassu juttu, mutta ilmiö on yhä määrittelemättä. Kuten aika moni muukin asia talousterioissa. Kuitenkaan mistään muusta aiheesta kaikenlaiset keltanokatkin tuskin puhuvat varmemmin kuin talouspolitiikasta.
Jokainen on tietävinään taloudesta kaiken tarpeellisen antaakseen ohjeita poliitikoille. Kuitenkin itse talous ilmiönä on selvittämättä. Esimerkiksi taloustioeteen nobel-palkintoja on viime vuosina annettu tutkijoille, joiden lähtökohtana on ollut yritys selvittää miksi nykyinen globaalitalous ei toimi ihmisten hyväksi.
Ehkä sinä, kepututkija, eräänä päivänä käyt pokkaamassa taloustieteen nobelin, kun sinulla asiat näyttävät olevan hanskassa. Siis omassa hanskassasi.
Hanska on ehkä kuitenkin vielä hukassa. oletko varma että sellaista on koskaan ollutkaan?
talousasiat ovat kohtuullisen monimutkaisia, mm. syystä, että niihin vaikuttavat niin monet, vaikeasti mitattavat tekijät. Ihmisten käyttäytyminen ei ole niistä vähäisempiä. Siitä huolimatta tälläkin palstalla on henkilöitä, jotka, ainakin omasta mielestään, tietävät millintarkkudella 1990-luvun alun laman synnyn ja siihen vaikuttaneet tekijät.
...
17.3.-91 VAALIPÄIVÄ HS kepun ilmoitus:
"MEILTÄKIN ON KYSYTTY, MIKSI KOKOOMUS JA DEMARIT EIVÄT VASTAA KAMPANJAAMME SAMALLA MITALLA?
Kun katsot Holkerin halltuksen työn tuloksia, tiedät kyllä miksi.
Käy äänestämässä.
VAIHTOEHTO ON KESKUSTA
18.3-91 Esko Aho: "Hallitukseen kaksi kynnyskysymystä: toinen keskustan esittämän perusturvauudistuksen aloittaminen, toinen "uskottava talousohjelma"."
- -"Suomen Eurooppa-politiikkaan tuskin tulee suuria muutoksia. Hän uskoo, että devalvaatio voidaan välttää."
Jakopolitiikan alku noin historiallisesti on kylläkin siinä että vastasyntynyt lapsi irrotetaan äidistä leikkaamalla napanuora poikki.
Jakopolitiikan seuraava vaihe on se että äiti jakaa maitoaan lapselle.
Isää tarvitaan siinä että se jakaa suojaa ja toimeentulon edellytyksiä sille äidille. Jos isällä ei ole jakopolitiikan henkeä, äidillä ja lapsella ei myöskään ole kohta henkeä.
Isä ei kuitenkaan ole tyhjästä tullut. Sukupolvien ketjuja on ympärillä. On lauma, heimo, yhteisö, yhteiskunta. Yleensä ottaen ne eivät ole vihollisia. Ne eivät välttämättä ole vihollisia koskaan. Itse asiassa ne ovat kaiken perusta, alku ja juuri. Juuri siksi voidaan sanoa että kaikki jakopoliittiset taistelut yhteiskunnissa eivät ole muuta kuin tilapäishäiriöitä. Niistä on jokaiselle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Jos kansa joutuu kriisiin, yllättäen se tajuaa sosiaalisuuden voiman ja yhdistyy yhtenäiseksi jakopoliittiseksi kokonaisuudeksi. Jos kriisi on oikein paha, kuollaan joukoittain, mutta jakopolitiikasta ei luovuta koskaan. Ihmisen perimmäistä sosiaalisuutta kuvaa hyvin se, etteivät ihmiset yhteisen vihollisensa tai kriisin kohdatessaan ja kuolemanvaaran uhatessa käy toistensa kimppuun, vaan puolustautuvat joukolla ja jakavat vielä viimeisetkin leivänpalat keskenään. Näin on.
Jakopolitiikka ei ole taloutta. Jakopolitiikka on jotain paljon olennaisempaa, paljon perustavammanlaatuista kuin kulloisetkin taloudelliset opit ja suuntaukset. Jakopolitiikkaa ei saa päästää koskaan sammumaan. Se olisi ihmisen, ihmisten ja yhteiskunnan loppu.
naidessa...
-------------
Uusliberalismin musta kirja
Kirjoittanut: Frances Moore 15.8.2006 klo 13.33
Frances Moore Lappé, Joseph Collins, Peter Rosset & Luis Esparza: 12 myyttiä maailman nälästä. Suomentanut Lassi Salvi, Rauhanpuolustajat & Like, Helsinki 2000, 309 s.
John Madeley: Hungry for Trade, How the Poor Pay for Free Trade. Zed, Lontoo 2000, 178 s.
Nyt, kun suomalaisetkin ovat Kommunismin mustan kirjan myötä päässeet laskemaan Neuvostoliiton ja Kiinan aiheuttamia kuolonuhreja, voimme olla entistä vakuuttuneempia siitä, että reaalisosialismi edusti "punaista pahaa". Nykypolitiikalle relevanttien johtopäätösten tekemistä vaikeuttaa kuitenkin se, että kirjan tekijät eivät vertaa "kommunismin" verisyyttä minkään nykyisin suosiossa olevan talousjärjestelmän tai ideologian tappavuuteen. Toisaalta uusliberalismin mustaa kirjaa ei ole vielä kirjoitettu ja Kapitalismin mustaa kirjaa (Le livre noir du Capitalisme, Le Temps des Cerises, Pantin 1998) ei ole vielä käännetty millekään kolmesta kotimaisesta kielestä. Siksi oman humanisminsa johdonmukaisuutta voi paremman puutteessa koetella lukemalla hiljattain ilmestyneet maailman nälkää käsittelevät kirjat: 12 myyttiä maailman nälästä ja Hungry for Trade, How the Poor Pay for Free Trade (Nälkäisiä maailmankaupan takia, Mitä köyhät maksavat vapaakaupasta). Kirjojen sopivuutta tähän tarkoitukseen ei ehkä huomaa, ellei tiedä, että Kommunismin mustassa kirjassa on kysymys nälästä: suurin osa 75-100 miljoonasta reaalisosialismin tilille pannusta uhrista ei suinkaan ole teloituksissa tai gulageissa tapettuja vaan "vapaudessa" nälkään nääntyneitä.
Ellei kärsi vakavasta muistihäiriöstä tai valikoivasta lukutaidosta, ulkomaan uutisten seuraaja voi tuskin olla huomaamatta, että miljoonat ihmiset kapitalistisissa, uusliberaalia politiikkaa noudattavissa maissa kärsivät vakavasta aliravitsemuksesta tai jatkuvasta nälästä. Esimerkiksi UNICEFin tilastojen mukaan joka vuosi kuolee pelkästään alle viisivuotiaita lapsia nälkään 12 miljoonaa eli kymmenessä vuodessa 120 miljoonaa. Mutta nämä ei-sosialististen maiden nälkäkuolemathan johtuvat luonnonoikuista, tekniikan kehittymättömyydestä, maan riittämättömyydestä, väestönkasvusta tai nälkäänäkevistä itsestään. Eihän niillä ole mitään tekemistä vallitsevan ideologian tai talous- ja poliittisen järjestelmän kanssa, eihän? Käsillä olevat huolellisesti argumentoidut ja laajaan tutkimusaineistoon nojautuvat kirjat panevat kuitenkin epäilemään, että muinaisten tyrannioiden, varhaiskapitalismin ja reaalisosialismin lisäksi myös nykykapitalismin kädet ovat veressä.
Yhdysvaltalaisen Institute for Food and Development Policy -tutkimuslaitoksen (Elintarvike- ja kehityspolitiikan instituutti) entisten ja nykyisten tutkijoiden 12 myyttiä maailman nälästä -kirja on ehtinyt jo kolmanteen laitokseen. Suppean ensimmäisen laitoksen, jossa oli vain 10 myyttiä, suomensi aikoinaan Heidi Hautala varhaisvaihtoehtoiseen Aura-lehteen. Toinen laitos sen sijaan jäi suomentamatta. Käsillä olevaa versiota on muokattu Suomen oloihin paremmin soveltuvaksi siten, että kehitysapua koskevan luvun on kirjoittanut uudestaan Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkija Yrjö Uurtimo.
Nimensä mukaisesti kirja purkaa vallitsevia ajatusluutumia maailman nälän syistä. Ruoan puutteen ajatellaan yleisesti olevan nälän keskeinen taustatekijä. Lappé ja kumppanit osoittavat kuitenkin, että maailmassa ja myös useimpien maiden sisällä on riittävästi ruokaa kaikkien ruokkimiseen. Esimerkiksi noin 80 % nälkäänäkevistä alle viisivuotiaista asuu maissa, joissa on ruoan ylituotantoa. Kysymys on siis ruoan jaosta, joka taas on kovasti poliittiseen järjestelmään liittyvä asia.
Toinen tavallinen selitys nälälle ovat luonnonkatastrofit. Niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, kirja paljastaa tämänkin useimmissa tapauksissa myytiksi. Vaikka luonnonolosuhteet toki vaihtelevat luonnostaankin, ihmiset eivät kärsi niistä, kun heillä on joustovaraa: esimerkiksi varastointimahdollisuuksia tai useita ruokakasveja ja viljelypaikkoja. Yhteiskunnalliset olosuhteet voivat kuitenkin viedä nämä joustomahdollisuudet.
Ehkä kaikkein yleisintä on uskoa nälän johtuvan "väestöräjähdyksestä". Tämän myytin purkaminen palautuu tietenkin pitkälti edellä esitettyyn ruoan riittävyyteen. Lappé ja kumppanit tuovat myös esiin paljon uutta tietoa, jonka mukaan itse räjähdyskin on osoittautumassa suutariksi: väestönkasvun vauhti on kovasti laskemassa. Toisaalta he osoittavat väestönkasvullakin olevan yhteiskunnalliset syynsä, joten sikäli kun väestönkasvu on selitys, se on kovin vaillinainen selitys.
12 myyttiä -kirja väittää lisäksi hyvin perustellen, ettei nälkä johdu myöskään ekologisten rajojen ylittymisestä, teknologian puutteesta, tehokkuuden ja tasa-arvon välisestä ristiriidasta, nälkäalueiden markkinoiden kahleista, maailman kauppaa koskevista rajoituksista, köyhien avuttomuudesta, kehitysavun puutteesta, pohjoisen ja etelän tavallisten ihmisten välisestä eturistiriidasta eikä pyrkimyksistämme rakentaa vapaa yhteiskunta.
Mistä sitten nälkäkuolemat johtuvat? Kirjan antama vastaus voi kuulostaa yllättävältä: demokratian puutteesta eli vallan keskittymisestä. Kysymys on siitä, että pienviljelijöiden aiemmin tavalla tai toisella hallitsema maa ja muut ravinnontuotantoresurssit keskitetään suuriin organisaatioihin. Nämä taas ovat täysin harvainvaltaisia: vain muutamien rikkaiden hallitsemia yhtiöitä ja maatiloja. Samalla koko yhteiskunnan tasolla tapahtuva ohjaus muuttuu yhä piittaamattomammaksi köyhistä, jolloin myöskään maan tuoton uudelleen jakoa köyhien hyväksi ei tapahdu. Nämä epädemokratiaa ja nälkää tuottavat prosessit eivät suinkaan tapahdu vanhojen "feodaalisten" rakenteiden painosta länsimaiden kehitysyhteistyöpyrkimyksistä huolimatta vaan päinvastoin rikkaiden "demokraattisten" maiden johtamien organisaatioiden ajamina uudenaikaisen uusliberaalin politiikan nimissä.
Vielä yksityiskohtaisemmin ja ajankohtaisemmin nykyisen talouspolitiikan nälkää tuottavaa luonnetta käsittelee John Madeleyn viime vuoden lopulla ilmestynyt teos. Vaikka Hungry for Trade -kirja on hyvin kriittinen globalisaation nykyistä suuntaa kohtaan, se on itsessään globaalin (vasta)kulttuurin tuote: kirja ilmestyy ympäri maailmaa englantilaisen, kanadalaisen, eteläafrikkalaisen, bangladeshilaisen ja thaimaalaisen kustantajan sekä malesialaisen, thaimaalaisen, kanadalaisen, hollantilaisen ja parin englantilaisen kansalaisjärjestön yhteistyönä.
Vapaa kauppa ja vapaa markkinatalous, joiden nimissä nykyistä politiikkaa harjoitetaan, kuulostanevat nykyisin useimpien korvissa hyviltä tai ainakin harmittomilta. Kirjaa lukiessa voi alkaa vähitellen tajuta, että "reaalisesti olemassa oleva vapaan markkinatalouden oppi" (Noam Chomsky) onkin jotain, jolla on hyvin vähän tekemistä vapauden kanssa. Tosin se antaa vahvimmille valtioille ja yhteiskuntien vahvimmille ryhmille paljon vapautta, mutta niinhän myös kaikkein harvainvaltaisimmat järjestelmät tekevät.
Esimerkki vapaan maailman taloudellisen järjestelmän luonteesta on Maailman kauppajärjestön perustamisen yhteydessä solmittu maataloussopimus. Virallinen tarkoitus oli purkaa protektionismia, mutta todellisuudessa sitä ovat sopimuksen perusteella purkaneet vain köyhät maat: ne ovat alentaneet tullisuojaa. Sen sijaan rikkaat teollisuusmaat kaksinkertaistivat oman maataloutensa tuen sopimuksen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Seurauksena on ollut alihintaisten elintarvikkeiden tulva köyhien markkinoille, mikä on pakottanut miljoonat pienviljelijät luopumaan viljelyksistään ja liittymään nälkää näkevien joukkoihin.
Samanaikaisesti USA:n ja Euroopan Unionin hallitsemat Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ovat pakottaneet yli 80 köyhää maata rakennesopeutusohjelmiin, jotka ovat ajaneet vielä lisää ihmisiä nälkäkuolemaan. Nämä uusliberaalien oppien nimissä asetetut hallitusten kurinpito-ohjelmat nimittäin vaativat sosiaaliturvan heikentämistä ja ruoan hintaa alentavien tukien poistamista. Samanaikaisesti ne pakottavat hallituksia tukemaan vientiviljelyä, jonka tulokset tietenkin päätyvät rikkaisiin maihin.
Kunnon tutkijan tavoin Madeley esittää nämä ja lukemattomat muut räikeät esimerkit länsimaiden "vapaan kaupan" dogmatismiin perustuvasta julmasta politiikasta täysin kiihkottomasti ilman minkäänlaista tunteilua. Kirjan auttanee kuitenkin ymmärtämään niitä satoja tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, jotka näiden vääryyksien tajuaminen saa lähtemään mielenosoituksiin Suomenkin kansainvälisissä elimissä siunaamaa uusliberaalia hallintoa vastaan. Faktisesti olisi tässä varmaan asianmukaista puhua "hirmuhallinnosta", mutta vallitsevassa kielenkäytössähän tämä termi on varattu vain niille ihmisiä tappaville hallituksille ja järjestelmille, jotka ovat joko vain historiaa tai sitten kapinoivat vallitsevaa globaalia järjestystä vastaan.
Kaikesta synkästä sanomastaan huolimatta näiden nälkää käsittelevien kirjojen henki ei ole pessimistinen. Jos kerran nälkä ei johdu vääjäämättömistä biologisista tai väestöllisistä tosiseikoista, vaan maailmanjärjestyksen epäoikeudenmukaisuudesta ja vallan keskityksestä, nälkä on ihmisten yhteistoimin voitettavissa. Kirjat kertovat monia esimerkkejä siitä, että köyhät kykenevät vastarintaan ja pystyvät tuottamaan itselleen riittävästi ruokaa, kunhan heille annetaan siihen tilaisuus.
Brasiliasta löytyy useita tällaisia tapauksia. Esimerkiksi maan koillisosassa sijaitsevan Pedra Vermelhan kylän asukkaat saivat kampanjoinnillaan käyttöönsä valtion maata. Neljässä vuodessa paikkakunta on muuttunut nälkäpesäkkeestä kukoistavaksi ja vauraaksi maaseuduksi, jossa ihmisillä on runsaasti viljaa, hedelmiä ja vihanneksia.
Vuosina 1959-61 Kiinassa kuoli Kommunismin mustan kirjan mukaan 20-43 miljoonaa ihmistä nälkään. Syynä oli mieletön pyrkimys hävittää pienviljelijät maaseudun kollektivisoinnin ja teollistamisen avulla. Kirja kommentoi Kiinan johdon syyllisyyttä seuraavasti: "Myönnettäköön, että Maon tarkoituksena ei ollut tappaa joukoittain maanmiehiään. Mutta samalla on todettava, että häntä ei juuri huolestuttanut, vaikka miljoonat ihmiset kuolivat nälkään. Hänen päähuolenaan synkkinä vuosina näyttää olleen kiistää mahdollisimman perusteellisesti todellisuus, josta hän tiesi voivansa joutua syytetyksi." Mutatis mutandis, muutettavat muutettuina, tämä pätee käsillä olevien nälkäkirjojen mukaan hämmästyttävän tarkoin uusliberaaleihin hallituksiin ja niiden käskynhallitsijoihin kapitalistista maailmaa "kehittävissä" elimissä.
Kiinassa "Suuren harppauksen" aikana ihmisiltä takavarikoitiin jopa padat ja kattilat: metalli tarvittiin teollistamiseen ja toisaalta näin torjuttiin yksilöllinen ruoanlaitto ja houkutus varastaa valtion elintarvikkeita. Madeleyn kirjan mukaan uusliberaalien suosimaa korkeateknologista maataloutta kehittävät Monsanton ja Novartiksen kaltaiset yhtiöt ovat takavarikoimassa viljelijöiltä siemenet. Ymmärtämättömät talonpojat eivät näin voi levittää kasveja ja tuottaa ruokaa suunnittelemattomasti. Uuden uljaan maailman geneettisesti käyttörajoitteiset (GURT) siemenet itävät vain kun yhtiö armollisesti suo viljelijälle kemikaalin, joka käynnistää itämiseen tarvittava geenin toiminnan.
Nyt se sulle-mulle -jakopolitiikka toimii taas tässä uudemmassa punamullassa ilman Kekkosta, jonka tilalla häärää maailmanparantaja toisesta puolueesta.