"Jos olet nuori ja kärsit masennuksesta, olet vain angstinen teini.", mutta, "...Jos olet aikuinen työssäkäyvä ihminen on se ihan ymmärrettävää, onhan niitä työpaineita, dedlain pukkaa päälle, lapset kiukuttelee..." Miksi tälläisiin asenteisiin törmää liian usein? Itse olen nyt kuusitoista ja juuri lukion aloittanut. Masennukseen aloin vajota kuudennella luokalla, vuosi vuodelta enemmän. Koulun käynti kärsi ja lintsasin viime vuonna jaksossaan noin 78 tuntia. Siitä huolimatta lukuaineiden keskiarvo oli 9.6 ja kaikkien 9.1. Kotona oli helppo opiskella ei ollut koulun luomaa painetta. Aamulla ei päässyt ylös pelotti, ahdisti ja itketti ajatuskin. Välitunnit olivat kamalimpia, häpesin itseäni ja etenkin sitä, että tunsin itseni lihavaksi. En syönyt kouluruokaa, kotonakin mahdollisimman vähän. Masennus sai minut kuitenkin syömään kaikenlaisia herkkuja ja niistä tuli hyvä ja lämmin olo. Aina syömisen jälkeen ahdisti ja masensi entistä enemmän pelko lihomisesta ja masennusta taas helpottivat herkut. Yritin näiden kahden tuskan välillä tasapainolla ja olla syömättä muulloin kuin silloin kun se tuntui ainoalta tieltä ulos masennuksesta. Se vain pahensi asioita ja aiheutti salailua, mikä kiristi entisestään välejäni ylihuolehtivaan äitiini. Olin itkuinen ja ärtynyt.
Kahseksannella join niin usein kuin pystyin ja sain siitä rauhaa ja helpotusta. Usein se ei onnistunut, äitini takia, hän ei päästänyt minua minnekkään enää sen jälkeen kun jäin juomisesta kiinni. Karkasin yhtenä iltana ja jouduin lopulta alkoholimyrkytyksen takia sairaalaan (tahallisen). Äitini vihasi minua sen takia, olin kuulemma pilannut hänen maineensa (hän on sosiaalityöntekijä). Sen jälkeen hän eristi minut niistä ainoista kavereistä, jotka olivat minua auttaneet ja tukeneet (yksi itse läpikäyneenä). Vajosin yhä syvemmälle masennukseen enkä jaksanut enää pitää kunnolla pystyssä sitäkään suhdetta kavereihini, joka oli mahdollista kolun puitteissa. Viikolla he suunnittelivat mukavaa viikonloppua ja tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Maanantaina puhuivat siitä ja sain usein kuulla: "Voi! Oisitpa sä ollu mukana. Meillä oli niiin hauskaa ja..." Se sai oloni entistä pahemmaksi. Lopulta olin yksin masennukseni kanssa. Yhdeksännen luokan vietinkin pääosin yksin. Pakottauduin kouluun, nielin itkua päivän, kotiin päästyäni itkin tuskissani ja odotin sitä hetkeä kun en enää jaksaisi. Monesti tein päätöksen, mutta olin liian heikko sen toteuttamiseen.
Nyt olen aloittanut lukion hieman valoisemmissa merkeissä ja siitä kiitos kuuluu kesän kielimatkalla tapaamilleni ihmisille, jotka näyttivät minulle, että pystyn vielä tuntemaan onnen ja hymyilemään aidosti. He eivät ehkä ymmärrä periaatteessa pelastaneensa henkeni, mutta sen he tekivät. Nyt kuitenkin pelkään sen pohjattoman tuskan palaavan ja olen ajatellut lääkkeitä. En kiutenkaan uskalla myöntää esim. jollekkin lääkärille niitä haluavani, enkä ehkä itsellenikään. Pelkään, jos saisan sen jollekkin lääkärille sanotuksi, törmääväni tuohon ensimmäisenä mainitsemaani asenteeseen. Myös äitini olisi ongelma, koska luulen lääkkeisiin tarvittavan huoltajan suostumuksen ja vaikkei näin olisi minulla itselläni ei olisi varaa maksaa lääkkeitäni...
Kahseksannella join niin usein kuin pystyin ja sain siitä rauhaa ja helpotusta. Usein se ei onnistunut, äitini takia, hän ei päästänyt minua minnekkään enää sen jälkeen kun jäin juomisesta kiinni. Karkasin yhtenä iltana ja jouduin lopulta alkoholimyrkytyksen takia sairaalaan (tahallisen). Äitini vihasi minua sen takia, olin kuulemma pilannut hänen maineensa (hän on sosiaalityöntekijä). Sen jälkeen hän eristi minut niistä ainoista kavereistä, jotka olivat minua auttaneet ja tukeneet (yksi itse läpikäyneenä). Vajosin yhä syvemmälle masennukseen enkä jaksanut enää pitää kunnolla pystyssä sitäkään suhdetta kavereihini, joka oli mahdollista kolun puitteissa. Viikolla he suunnittelivat mukavaa viikonloppua ja tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Maanantaina puhuivat siitä ja sain usein kuulla: "Voi! Oisitpa sä ollu mukana. Meillä oli niiin hauskaa ja..." Se sai oloni entistä pahemmaksi. Lopulta olin yksin masennukseni kanssa. Yhdeksännen luokan vietinkin pääosin yksin. Pakottauduin kouluun, nielin itkua päivän, kotiin päästyäni itkin tuskissani ja odotin sitä hetkeä kun en enää jaksaisi. Monesti tein päätöksen, mutta olin liian heikko sen toteuttamiseen.
Nyt olen aloittanut lukion hieman valoisemmissa merkeissä ja siitä kiitos kuuluu kesän kielimatkalla tapaamilleni ihmisille, jotka näyttivät minulle, että pystyn vielä tuntemaan onnen ja hymyilemään aidosti. He eivät ehkä ymmärrä periaatteessa pelastaneensa henkeni, mutta sen he tekivät. Nyt kuitenkin pelkään sen pohjattoman tuskan palaavan ja olen ajatellut lääkkeitä. En kiutenkaan uskalla myöntää esim. jollekkin lääkärille niitä haluavani, enkä ehkä itsellenikään. Pelkään, jos saisan sen jollekkin lääkärille sanotuksi, törmääväni tuohon ensimmäisenä mainitsemaani asenteeseen. Myös äitini olisi ongelma, koska luulen lääkkeisiin tarvittavan huoltajan suostumuksen ja vaikkei näin olisi minulla itselläni ei olisi varaa maksaa lääkkeitäni...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suosittelen todella, että kerrot lääkärille noista tuntemuksista ja mielestäni olisi hyvä että säännöllisesti kävisit esim: jonkun terapeutin luona keskustelemassa, no lääkärin kanssa voit keskustella asiasta. Ja muuten kuten varmaan tiedät molempia sitoo vaitiolovelvollisuus joten he eivät kerro äidillesi ja ei hänellä ole noihin lääkeasioihinkaan sanomista jos lääkäri on katsonut sen tarpeelliseksi. Ajattele nyt itseäsi, äläkä välitä äidistäsi tässä tapauksessa, sillä sinä elät omaa elämää ja ei hän voi tietää kaikkia sinun pahanolon tuntemuksia. Olet vielä nuori ja sinulla on vaikka mitenkä paljon hyvää edessä elämässäsi, nyt vaan rohkeasti haet apua, että saat elämäsi järjestykseen ja kuten sanoin älä välitä nyt äidistäsi ja hänen maineesta, vaan ajattelet vain itseäsi. Olen terveydenhoitoalalla töissä ja tiedän asioista joten mene puhumaan lääkärille aluksi ja ole rehellinen ja kerro kaikki huolesi.
Kannattaa mennä lääkärille. Minäkin masennuin jo lukioiässä ja siitä alkoi vuosien putki. Kukaan ei huomannut hätääni, koska olin koulun paras oppilas ja muutenkin menestyneen oloinen. Jos olisi ollut edes yksi ihminen, jolle olisin uskaltanut kertoa tilanteesta, niin nykyään menisi varmaan huomattavasti paremmin. Kerran äitini tosin ehdotti ammattiapua, kun olin hänen mielestään oudon alakuloinen, mutta en luottanut, että hänellä olisi ollut hyvät tarkoitusperät. - Lääkäri ajattelee SINUN parastasi. On kyseessä SINUN elämäsi ja tulevaisuutesi. Vanhemmista itsenäistyminen tekee aina kipeää tavalla tai toisella, mutta sinun kohdallasi kaikki menee varmasti vielä hienosti.
Saitte aikaan lämpimän tunteen.