Lahjana ikävistä kokemuksista lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa sosiaaliset tilanteet tuottavat ylimääräistä stressiä ja neuroottisia oireita. Puhe kangertelee, ajatukset jähmettyy, kasvot punoittaa jne... jopa esim. kävely ihmisten kansoittaman aukion poikki tuntuu, kuin yrittäisi kävellä nuoralla. En oikein hallitse itseäni. Tuntuu myös, että yleinen sekavuus tai keskittymiskyvyn kontrollin puute vaivaa.
Luonteeltani olen ollut aina melko kiltti ja ujo, mutta silti melko vilkas ja pinnaton. Tietenkin tämä erityisesti aiheutti kiusaamista koulussa, joka sitten tuhosi luottamukseni ihmisiin lähes tyystin. En voinut enää opiskella pian peruskoulun jälkeen ammattia, vaan syrjäydyin muista nuorista lähes totaalisesti. Nykyään opiskelen itselleni ammattia aikuiskoulutuksena (aikuiset tajuavat ihmisten erilaisuutta huomattavasti paremmin kuin teinit).
Luonteeltani olen ollut aina melko kiltti ja ujo, mutta silti melko vilkas ja pinnaton. Tietenkin tämä erityisesti aiheutti kiusaamista koulussa, joka sitten tuhosi luottamukseni ihmisiin lähes tyystin. En voinut enää opiskella pian peruskoulun jälkeen ammattia, vaan syrjäydyin muista nuorista lähes totaalisesti. Nykyään opiskelen itselleni ammattia aikuiskoulutuksena (aikuiset tajuavat ihmisten erilaisuutta huomattavasti paremmin kuin teinit).
Vastaukset 2
Vanhimmat
Fobiasta pääsee nykyään eroon kognitiivisella terapialla, esim juuri tästä kertomastasi torikammosta. Ei kannata kärsiä, koska apua on saatavissa!
Minä ja sisareni tulimme myös kovasti kuritetuiksi lapsuudenkodissamme ja meitä eristettiin samanikäisten seurasta, suurilta osin siksi, että äitimme oli niin epäluuloinen ja pelkäsi että meille tapahtuu jotain hirveää. Hän pelkäsi myös, että jollain tavalla saattaisimme hänet häpeään. Meitä pidettiin siis piilossa! Istuimme koko lapsuutemme hänen silmiensä ulottuvilla, ettei hänen tarvinnut voida huonosti vuoksemme. Mutta, me voimme huonosti. Lähdimme maailmaan ilman minkäänlaista sosiaalista kuntoa. Meillä oli kaikilla enemmän ja vähemmän kertomasi laatuisia häiriöitä.
Olen ainoa neljästä sisaruksestamme, joka elää jonkin lailla normaalisti. Itsemurhiakin tapahtui keskuudessamme ja yksi meistä elää vielä tänäänkin aivan eristäytyneenä, toinen on aggressiivinen ja haastaa riitaa työpaikallaan ja suku- ja ystäväpiirissään. Että minä selviyden ehjin nahoin, luulen johtuvan siitä, että menin aika nuorena avioon ja muutin sen kautta kaukaiselle paikkakunnalle. Siellä tuntemattomien ihmisten piirissä minun ei tarvinnut "hävetä" itseäni, vaan loin itselleni oman elämän ja identifioin itseni sen piirin ihmisten kanssa. En enää punastele, hikoile enkä änkytä seurassa. Hankin kotoa muutettuani aikuislukiossa ja sen jälkeen yliopistossa hyvän koulutuksen. En ajattele enää lapsuuteni vaikeita vuosia.
Toiselle paikkakunnalle muutto ja uusi alku elämässä voikin olla avuksi.
Mul on samanlainen ongelma ja tää on ahdistavaa, aivan kamalaa olen myös syvästi masentunut ja ahdistunut: kotoa lähteminen on kamalaa, tuntuu kuin kaikki tuijjottais aina kaikkialla ja tuijjoottaakin. Tuntuu, kuin en kuuluisi tähän maailmaan..Väkijoukossa saan ahdistukohtauksia, se on jopa niin hirveää, tten voi psykiatrilla käydä, sitä kyl kaikki suosittelee mulle, pitäs vaan pinnistää niin paljon et lähtisin sinnekkin joskus. Parisuhde on mulle jo sananakin peikko!!
Voimia sulle!! :)