Litium on maanis-depressiivisen sairauden eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön (bipolaaritauti) peruslääke.
Sen lisäksi litiumia käytetään toisinaan antidepressiivalääkityksen tehostajana, ja joskus sillä hoidetaan impulsiivista väkivaltaisuutta.
Maanisdepressiivinen sairaus puhtaassa muodossaan vastaa litiumiin yleensä varsin hyvin: n. 70% potilaista hyötyy siitä merkittävästi, ja heistä suuri osa jopa siinä määrin, että lääkityksen aikana sairaus on täysin oireeton.
Skitsoaffektiiviset tilat ja sellaiset taudin muodot, joissa on mukana esim. luonnehäiriöitä, ovat hoidollisesti hankalampia.
Litiumilla on paljon hyviä ominaisuuksia: sillä on normaaliannoksilla varsin vähän sivuvaikutuksia, ja psyykkisiä sivuvaikutuksia (väsymys, tarkkaavaisuuden heikkeneminen tms.) sillä ei ole lainkaan. Se on myös halpa lääke.
Sen huonoimpia puolia ovat toksisuus ja kapea terapeuttinen alue. Myrkyllinen annos on melko lähellä hoitoannosta. Lisäksi sillä on hankalia yhteisvaikutuksia eräiden lääkkeiden kanssa, eikä se sovi esim. munuaissairauksista kärsiville.
Litium käyttäytyy elimistössä natriumin tavoin. Se erittyy munuaisten kautta. Esim. tilanteissa, joissa natriumia menetetään normaalia enemmän (runsas ripulointi tai oksentelu) taikka natriumin saanti vähenee (hyvin vähäsuolainen ruokavalio), litiumia säästyy natriumin mukana, ja vereen kertyy normaalia enemmän litiumia. Litiumin imeytyminen ja erittyminen ovat varsin yksilöllisiä, ja samaan seerumipitoisuuteen vaadittava tablettimäärä voi olla eri henkilöillä hyvinkin erilainen (1-12 tablettia/vrk).
Litiumin käyttö aloitetaan akuutissa maniassa isohkolla annoksella (esim. 2 tablettia 3 kertaa päivässä), sairauden rauhallisessa vaiheessa taas pienellä määrällä (yleensä 1 tabletti 2 kertaa/vrk). Verinäyte otetaan edellisessä tapauksessa 2 päivän välein, jälkimmäisessä yleensä viikon kuluttua aloituksesta, ja lääkkeen seerumipitoisuus säädetään näytteen perusteella tasolle 1,0-1,2 mmol/l akuutissa maniassa, 0,6-0.8 profylaktisessa hoidossa. Pitkäkestoisessa ylläpitohoidossa pyritään sellaiselle seerumitasolle, että sairaus pysyy kurissa ilman mainittavia sivuvaikutuksia. Tähän yleensä riittää 0,5-0,8 mmol/l.
Hoidon alussa pitoisuusmittauksia tehdään viikottain, pitkäaikaishoidossa 3-6 kk välein, ja lisäksi aina, kun on syytä epäillä seerumitason muuttuneen. Litiumin tavallisimmat sivuvaikutukset ovat ripuli ja vatsakivut, käsien lievä vapina ja runsas virtsan eritys. Joskus voi esiintyä hiusten lähtöä, psoriasis tai akne saattavat puhjeta tai pahentua, ja munuaisten toiminta voi heikentyä.
Melko tavallista on kilpirauhasen toiminnan hidastuminen. Lihominen on myös tavallista. Litiummyrkytyksen oireita ovat käsien karkea vapina, uneliaisuus, epäselvä puhe, horjuva kävely, lihasheikkous ja nykäykset sekä ripuli. Myrkytyksen pahentuessa voi esiintyä epileptisiä kouristuksia, tajuttomuutta ja viimein kooma ja kuolema. Litiummyrkytyksestä toipunut potilas saa usein munuais- ja/tai aivovaurion.
Litiumin käyttöä raskauden aikana pyritään välttämään, koska se voi aiheuttaa lapselle sydänepämuodostumia ja/tai kilpirauhasen toimintahäiriöitä. Imetys on litiumhoidon aikana kiellettyä, koska lääke erittyy äidinmaitoon ja pikkulapsen munuaiset kykenevät huonosti poistamaan sitä.
Litiumia ei pidä käyttää, jos potilaalla on munuaisvaurio, vaikea sydänsairaus tai häiriöitä neste- ja elektrolyyttitasapainossa.
Se ei sovi käytettäväksi myöskään silloin, kun potilas on vahvasti suisidaalinen tai ei kykene käyttämään lääkitystä asianmukaisesti. Esim. alkoholismi katsotaan yleensä vasta-aiheeksi.
Sen lisäksi litiumia käytetään toisinaan antidepressiivalääkityksen tehostajana, ja joskus sillä hoidetaan impulsiivista väkivaltaisuutta.
Maanisdepressiivinen sairaus puhtaassa muodossaan vastaa litiumiin yleensä varsin hyvin: n. 70% potilaista hyötyy siitä merkittävästi, ja heistä suuri osa jopa siinä määrin, että lääkityksen aikana sairaus on täysin oireeton.
Skitsoaffektiiviset tilat ja sellaiset taudin muodot, joissa on mukana esim. luonnehäiriöitä, ovat hoidollisesti hankalampia.
Litiumilla on paljon hyviä ominaisuuksia: sillä on normaaliannoksilla varsin vähän sivuvaikutuksia, ja psyykkisiä sivuvaikutuksia (väsymys, tarkkaavaisuuden heikkeneminen tms.) sillä ei ole lainkaan. Se on myös halpa lääke.
Sen huonoimpia puolia ovat toksisuus ja kapea terapeuttinen alue. Myrkyllinen annos on melko lähellä hoitoannosta. Lisäksi sillä on hankalia yhteisvaikutuksia eräiden lääkkeiden kanssa, eikä se sovi esim. munuaissairauksista kärsiville.
Litium käyttäytyy elimistössä natriumin tavoin. Se erittyy munuaisten kautta. Esim. tilanteissa, joissa natriumia menetetään normaalia enemmän (runsas ripulointi tai oksentelu) taikka natriumin saanti vähenee (hyvin vähäsuolainen ruokavalio), litiumia säästyy natriumin mukana, ja vereen kertyy normaalia enemmän litiumia. Litiumin imeytyminen ja erittyminen ovat varsin yksilöllisiä, ja samaan seerumipitoisuuteen vaadittava tablettimäärä voi olla eri henkilöillä hyvinkin erilainen (1-12 tablettia/vrk).
Litiumin käyttö aloitetaan akuutissa maniassa isohkolla annoksella (esim. 2 tablettia 3 kertaa päivässä), sairauden rauhallisessa vaiheessa taas pienellä määrällä (yleensä 1 tabletti 2 kertaa/vrk). Verinäyte otetaan edellisessä tapauksessa 2 päivän välein, jälkimmäisessä yleensä viikon kuluttua aloituksesta, ja lääkkeen seerumipitoisuus säädetään näytteen perusteella tasolle 1,0-1,2 mmol/l akuutissa maniassa, 0,6-0.8 profylaktisessa hoidossa. Pitkäkestoisessa ylläpitohoidossa pyritään sellaiselle seerumitasolle, että sairaus pysyy kurissa ilman mainittavia sivuvaikutuksia. Tähän yleensä riittää 0,5-0,8 mmol/l.
Hoidon alussa pitoisuusmittauksia tehdään viikottain, pitkäaikaishoidossa 3-6 kk välein, ja lisäksi aina, kun on syytä epäillä seerumitason muuttuneen. Litiumin tavallisimmat sivuvaikutukset ovat ripuli ja vatsakivut, käsien lievä vapina ja runsas virtsan eritys. Joskus voi esiintyä hiusten lähtöä, psoriasis tai akne saattavat puhjeta tai pahentua, ja munuaisten toiminta voi heikentyä.
Melko tavallista on kilpirauhasen toiminnan hidastuminen. Lihominen on myös tavallista. Litiummyrkytyksen oireita ovat käsien karkea vapina, uneliaisuus, epäselvä puhe, horjuva kävely, lihasheikkous ja nykäykset sekä ripuli. Myrkytyksen pahentuessa voi esiintyä epileptisiä kouristuksia, tajuttomuutta ja viimein kooma ja kuolema. Litiummyrkytyksestä toipunut potilas saa usein munuais- ja/tai aivovaurion.
Litiumin käyttöä raskauden aikana pyritään välttämään, koska se voi aiheuttaa lapselle sydänepämuodostumia ja/tai kilpirauhasen toimintahäiriöitä. Imetys on litiumhoidon aikana kiellettyä, koska lääke erittyy äidinmaitoon ja pikkulapsen munuaiset kykenevät huonosti poistamaan sitä.
Litiumia ei pidä käyttää, jos potilaalla on munuaisvaurio, vaikea sydänsairaus tai häiriöitä neste- ja elektrolyyttitasapainossa.
Se ei sovi käytettäväksi myöskään silloin, kun potilas on vahvasti suisidaalinen tai ei kykene käyttämään lääkitystä asianmukaisesti. Esim. alkoholismi katsotaan yleensä vasta-aiheeksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.