Saarnojen sisältö

Helposti sen oppii tulkkaamaan. Saarnan siis. Alussa luetaan saarna jostain raamatun kohdasta. Siitä on olemassa valmiiksi käännökset kaikilla maailman valtakielillä.

Sitten alkaa liturgia. Samoja mantroja ja sanontoja toistetaan. Yhteys raamatun kohtaan jää ohueksi, keskeistä on tämä liturginen saarna.

Lopuksi saarnaaja lukee rukouksen. Sellaisen josta on käännökset valmiina.

Seurapenkissä istuessa ja saarnaa kuunnellessa tulee miettineeksi yhtä ja toista.
Kun saarnan sisältö on aina sama, tulee ajatelleeksi, miksi minun pitää kerta toisensa jälkeen tulla tänne kuulemaan samat jutut.

Ajatellaanpa vaikka maailman ihmisiä. Menisivätkö he joka sunnuntai katsomaan samaa leffaa kerta toisensa jälkeen.
Eivät varmasti menisi.
Vanh.lestad.uskon ymmärrän täysin. Se on sitä, että pysyäkseni uskossa, minun tulee kuunnella saarnaa, oli se millainen tahansa sisällöltään.
Uskovaisen tulee vain kilvoitella, jotta hän jaksaisi tulla kuulemaan tätä yksinkertaista sanomaa.
Kun vaihteeksi kuuntelen tavallista kirkonmiehen saarnaa, siinä on jo sisältöä huomattavasti enemmän.
Saarnamies sanookin, että tämä tyhmä ja lapsellinen sanoma ei maailman ihmisiä kiinnosta ja siinä onkin sen uskon ymmärtämisen salaisuus, koettaa uskoa tyhmästä ja karuttomasta sanomasta.

Mutta millaisia olivatkaan itse Herran Jeesuksen saarnat.
Kyllä niissä oli sisältöä ja vertauksia, joilla Hän koetti havainnollistaa ja elävöittää sanomaansa.
Täällä on aijemminkin ruodittu saarnojen siältöä ja todettu ne kuiviksi.
Mikähän tekisi saarnoista märempiä?

Harvoin saarnoja kuuntelee suurella mielenkiinnolla. Onhan selvää, että jos tietää jo etukäteen saarnojen seuraavat lauseet ja sanat, ei niitä kuuntele niinkuin pieni lapsi Isoäidin tai Iso-isän kertomuksia, miten ennenvanhaan elettiin.
Kun saarnamies kertoo lukevansa saarnan aiheeksi rikkaasta miehestä ja lasaruksesta, tiedän sieltä selityksenä tulevan ne samat litaniat, jotka olen kuullut jo sata kertaa aijemminkin, ellei enemmänki.
Seuroihin mennään siis vaan vanhasta tottumuksesta katsomaan, ketä siellä nyt näkee.
Jokainen sanoo kyllä mediassa menevänsä sinne kuulemaan Jumalaan sanaa ja saamaan uutta voimaa uskonelämälleen, mutta mites se oikeesti onkaan.
Mietippä sinäki vähän ja kerro rehellinen mielipiteesi.
Ehkäpä toisen seurapuheen jälkeen yhteiset iltavirret viihdyttää mieltäsi enemmän, kuin kuiva saarna. Ja sitten, kun mennään pihalle ja eteiseen porisemaan, mihin pääsis iltakylään.

Sitten kun on päästy ulos ja mennään jonnekkin kafeen jatkamaan istuntoa, siinä on elämän makua.

Selittipä puhuja mitä raamatunpaikkaa hyvänsä, se kääntyy pian samojen lauseiden toistoksi.

Elävää uskoa ja henkeä ei kuulemma ole missään muualla, kuin tässä kristillisyydessä.
Joskus puhuja muistaa jollakin vitsinomaisella, jotta vakavoitunut kuulija voisi naurahtaakkin.

Kerran puhuja murjaisi oikein mojovan vitsin, vaikka selitti sitä totenakin.

Kerran oli nimittäin tullut väärän hengellisyyden ihminen selittämään puhujallemme omaa uskoaan.
Hän oli kertonut saaneensa pyhän hengen humauksen ollessaan ajamassa hevosella kotiinsa markkinoilta.
Tähän puhujamme oli todennut, sttä se sinun humauksesi oli vaan hevosen pieru.

Saarnojen kuuntelu on taiteen lahja osata kuunnella niin, että siitä kokee saavansa jotain irti. Olen monta kertaa yrittänyt ja huonolla menestyksellä. Sanotaan myös, että Jumala kutsuu ja jos paaduttaa korvansa, toista kutsua ei kenties enää tulekkaan.
Jos raamatusta ei tarvitse ymmärtää eikä tietää mitään muuta kuin tämä, usko syntisi anteeksi, niin miksei raamattu voisi olla samaa toistoa alusta loppuun asti, niinkuin saarnamiehen saarna.

Jehovan Todistajat opiskevat raamattua tarkasti. Heille on selvää kaikki ja vastaus valmiina.
He tietää kaiken. Mekin tiedämme sen verran, että on vain yksi usko, jossa on ainoa eläväksi tekevä henki, jossa vain pelastuu, muut eivät pääse taivaaseen, mutta sitä ei enää pidä ääneen mennä kailottamaan.
Oikea elävä usko on kulkeutunut Jeesuksen ajoista tänne pohjoisen perille ja jäänyt tänne lepäämään. Täältä käsin sitä elävää uskoa on viety Amerikkaan ja Togoon ym. paikkoihin.
Elävää uskoa on siis joka paikassa murusina.
Syntiluetteloita ei ole, mutta jokainen käsittää silti, mikä on syntiä ja sopimatonta.
Ihan kaikki asiat ei silti ole syntiä. Uskova ei voi elää synnittömästi, mutta hänelle ei vaan lueta niitä synniksi siitä syystä, kun hän on elävän uskon käsittänyt.
Näitä asioita saarnamies toistaa, jotta me kovakorvaiset kuulijat muistettaisiin ne joka hetki ja tultaisiin seuroihin istumaan ja katselemaan toinen toisiamme. Sitten juoruilemme toistemme asioista, mikä onkin normaalia ihmiselämän keskustelun aiheita aivankuten muuallakin elämän aloilla teemme.

Ainoita muistikuvia vl-saarnoista on synnistä puhuminen. Voi, miten maailmassa synti on saanut vallan, ja miten suurta syntiä on maailman lasten tavoin istuskella baareissa, syntiä se ja syntiä tämä. Välillä naiset, nimenomaan naiset nostivat käsiään kysyen: saanko minäkin? Saarnamies saarnan välissä nosti kättään sanoen 'Jeesuksen nimessä ja veressä'. Saarna jatkui samoin kuvioin. Veisattiin jotain Siionin virsiä; niitä ei ole jäänyt mieleeni peräpenkin käytävän puoleisessa päässä istuessani.

Näin monia saarnoja kuunnelleena aina jäin miettimään, miksi aina varoiteltiin muiden tekemistä synneistä. Ei seuraväelle saarnattu takana päin pahan puhumisesta, ei mikään synti ole jäänyt mieleeni, johon seuraväki= vl olisi syyllistynyt. Armoakaan en muista. Liekö sitten se 'Jeesuksen nimessä ja veressä' ollut sitä armoa. Niin en kuitenkaan kokenut.

En tiedä, mikä on meno nykyään seuroissa. Ei ole tullut tarvetta päivittää mielikuvaani vl-seuroista. Täällä palstalla tuota saarnaa voi lukea aivan tarpeeksi. Armotonta useimmiten.

Mikään ei ole muuttunut. Aina on paha maailma viettelyksiä täynnä. Syntiä synnin päälle. Kuuluuko armo kuitenkin kaikille?