Läheisen kuolema

Kuulin n. 24 tuntia sitten äitini kuolemasta. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Uskon kuitenkin, että kenellekään meistä ei anneta enempää kuormaa kuin jaksamme kantaa. Vaikka pahalta tuntuu, on vain yksi tie: ylös!
Anna itsellesi lupa surra, vihata, nauraa tuntea yksinäisyyttä... miltä milloinkin tuntuu.
Surullisten asioiden kanssa voi oppia elämään, vaikkei niistä ns. yli pääsisikään.
Kaikella on aikansa ja paikkansa.
Parempaan huomiseen uskoen lähetän sinullekin ensimmäisen aavistuksen kevään ensiauringon säteistä.

Kaikki aikanaan kirjoitti:

Kuulin n. 24 tuntia sitten äitini kuolemasta. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Uskon kuitenkin, että kenellekään meistä ei anneta enempää kuormaa kuin jaksamme kantaa. Vaikka pahalta tuntuu, on vain yksi tie: ylös!
Anna itsellesi lupa surra, vihata, nauraa tuntea yksinäisyyttä... miltä milloinkin tuntuu.
Surullisten asioiden kanssa voi oppia elämään, vaikkei niistä ns. yli pääsisikään.
Kaikella on aikansa ja paikkansa.
Parempaan huomiseen uskoen lähetän sinullekin ensimmäisen aavistuksen kevään ensiauringon säteistä.

Läheisen yht'äkkinen poismeno. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Järkyttävää on laimea sana kuvailemaan tunteita. Se ei mennyt tajuntaan, sitä ei voinut hyväksyä. Itselläni tuli fyysisiä oireita. Jokainen päivä oli tuskaa, sitä vaan raahautui sykkeen mukana, söi, joi ilman nälän, janon tunnetta. Oli kuin olisi ollut elävä kuollut. Mutta aikaa kun kului, muistot haalenee. Tosin aikaa kului paljon, ensimmäinen kaksi vuotta oli sitä elävänä-kuoleena olemista. Mutta aika parantaa haavat.Vanha klisee mutta totta. Päivä kerrallaan.

Samoja on ajatukset,ikävä ei hellitä,mikään ei tunnu loksahtavan enää paikoilleenmjotenkin tulevaisuusdeltä en juuri mitään odota.Ihmisten on vaikea käsittää,että rakkaimpansa menetys,puolison tai oman lapsen,kuten minun kohdallani,voi viedä minusta niin suuren osan ,etten koe olevani kykenevä jatkamaan näin rikkonaisena.Vaikka aika auttaa,niin oma tunne itseni eheytymisestä ja että eläisin vielä mahd.toiset 40 vuotta ei tunnu mitenkään sopivan minuun.Joskus sanon lapselleni sinne jonnekin,että tulen pian,kohta ollaan taas yhdessä.Tämä on kamalaa!!Toivottavasti sinä jaksat paremmin vielä joskus....

surua ja ikävää kirjoitti:

Samoja on ajatukset,ikävä ei hellitä,mikään ei tunnu loksahtavan enää paikoilleenmjotenkin tulevaisuusdeltä en juuri mitään odota.Ihmisten on vaikea käsittää,että rakkaimpansa menetys,puolison tai oman lapsen,kuten minun kohdallani,voi viedä minusta niin suuren osan ,etten koe olevani kykenevä jatkamaan näin rikkonaisena.Vaikka aika auttaa,niin oma tunne itseni eheytymisestä ja että eläisin vielä mahd.toiset 40 vuotta ei tunnu mitenkään sopivan minuun.Joskus sanon lapselleni sinne jonnekin,että tulen pian,kohta ollaan taas yhdessä.Tämä on kamalaa!!Toivottavasti sinä jaksat paremmin vielä joskus....

Mulla on vielä sellanen omituinen pahe, että muistutan joka päivä iseäni rakkaastani.Soittoääneks tilasin häihimme suunnittelemamme Hurriganesin I will stay, töissä merkitsen omiin lappuihini M-kirjaimella kaikki laput, jotka on käsitelty, sähköpostini salasanaksi valitsin elämäni rakkaan syntymäajan, kannan hänen kuvaansa aina mukana,kaksin kappalein,makuuhuoneeni seinällä on iso kuva hänestä,jonka näen joka aamu ja ilta sängystäni. Mitenkähän tuommosesta tavasta pääsis eroon..? Tuntuu, että Hän näkee minut, kuulee mitä sanon tai mitä teen.Suhteemme oli aika vaikea, asuimme eri osotteissa tapahtuman aikaan, mutta tapailimme säännöllisesti ja kun kaikki tuntui olevan parempaan päin, niin Hän tekikin ratkaisunsa.Soitti edellisenä päivänä, ottaisinko Hänen lemmikkinsä hoitoon, jos hän lähtee käymään jossain..Oishan mun pitäny tajuu!!!Kävin postiluukusta huhuileen ja haistoin Hänet, oli kesä ja aika lämmin ja Hän oli ollut asunnossaan melkein viikon.Sit poliisit kävi tsekkaan tilanteen ja niinnhän siinä oli käyny.Nyt mulla on lääkitys, mutten haluais syödä niitä mielialamömmöjä, kun vievät kuulema loputkin ihmisen omasta järjestä. Rauhottavia suosittelen, mikäli ei mitään päihderiipuvuutta ole. Itse vedän joka ilta,ne hankalimmat hetket,tajun kankaálle kaikilla mahdollisilla lääkkeillä, mitä oon saanu lekurin kirjottaan mulle.Että unohtas ees hetkeks ja vois ajatella jotain muuta ees hetken, kun tekeminen loppuu Hän on koko ajan mielessäni.Onneks on työ, jossa saa ajateltua muutakin, tosin nyt on ollu semmonen mieli, ettei jaksas ees sinne lähtee,mutta toisaalta en haluais jäädä saikullekkaan.Kyllä kai se on uskottava että aika parantaa haavat, mutta arvet siitä jää varmasti,mutta miten niistä sais mahdollisimman kauniit,kun leikkauskaan tuskin auttaa.En voi kyllä kuvitella miltä tuntuu menettää oma lapsi, voin vain nähdä miten Rakkaani äiti kärsii.Miks maailma on näin paha paikka?Ehkä kuoleman jälkeen on helpompaa.Sen kun tietäs.Parempaa jatkoa ja kiitos kommenteista, ne auttaa!

Myös minä toivoin välllä pääseväni tuosta ihanasta miehestä..Mutta kun se tapahtuu, jos tapahtuu, näet asian varmasti eri kannalta, mietit misttimid´sen jälkeen mitä ois ollut vielä mahdollista tehdä, enkö tukenut tarpeksi vaikeina aikoina jne. Tiedän tunteen.
Yritä selvitellä välillänne olevat ongelmat tai lähde suhteesta. Minä kärsin tällä hetkellä keskivaikeasta masennuksesta ja ilmeisesti myös paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Käyn viikottain terapiassa.Älä päästä tilannetta tähän pisteeseen, jos se ei vielä ole.Kaikkea hyvää kaikille tälle palstalle kiirjotaneille!