Haluan kertoa tarinani niille jotka epäilevät voiko masennuksesta selvitä hengissä.
Minulla oli ihan tavallinan perhe, pikkuveli ja sisko, vanhemmat tekivät kovasti toitä. Olen luonteeltani huolehtivainen joten kiireen keskellä kannoin huolta äidin ja isän jaksamisesta ja huolehdin ala-asteikäisenä pienemmistä sisaruksistani. Minua kiusattiin koulussa koska oli ylipainoinen ja puolustin muita kiusattuja, kahdeksan vuotta eikä kukaan puuttunut, en kyllä kotona kertonutkaan.
Yläasteella vanhempani olivat eron partaalla ja otin itse vanhemman roolin ja hoidin kotia kun isä vipyi töissä pitkään ja äiti oli väsynyt. Aloitin miljoonia laihdutuskuureja vaikka olin jo normaalipainoinen. ikinä en muista kuulleni kotona kiitoksen sanaa tai kehuja. eikä meillä halattu tai muutenkaan osoitettu tunteita.
Koulussa pärjäsin aina keskitasoa paremmin mutta lukiossa syömishäiriöni paheni. Menin juttelemaan terkkarille joka tyrkytti vaan kaloritaulukoita. Muutin kotoa pois 18-vuotiaana. Lopulta sairastuin anoreksiaan. Puoli vuotta elämästäni on pimennossa. Kävin koulua mutta muistan vain sen väsykmyksen ja palelun. olin ensimmäistä kertaa myös todella masentunut. Mietin huomaisiko kukaan jos hyppäisin sillalta virtaan, välittäisikö kukaan edes.
Kämppikseni ja parhaan ystäväni alkoholisti-isä lopetti elämänsä lääkkeillä. Silloin omat murheet unohtuivat hetkeksi kun olin ystäväni tukena.
Lähdin opiskelemaan ja meni osa-aikaiseen työhön. Pyristelin ja ajattelin että jotain vikaa pitää ihmisen päässä olla. Terkkarin luona avauduin väsymyksestäni, syömishäiriöistä (joka oli tuolloin muuttunut bulimiaksi) ja masennuksesta. Terkkarin kommentti oli että et sä mitään tartte kun niin hyvin itse analysoit nuo asiat !?! Masennukset tulivat aaltomaisesti ja koulu alkoi mennä päin peetä. Lopulta ystäväni varasi minulle ajan mielenterveystoimistoon. Sain diagnoosin ja minulle tarjottiin lääkkeitä. Ajattelin että pärjään ilman kunhan pääsen terapiaan.
Sitten tapasin nykyisen aviomieheni joka nosti minut pilviin hetkeksi. Jätin koulun ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Masennusjaksot tulivat yhä useammin ja olivat pidenpiä. Terapiasta oli iso apu masennuksen hallinnassa mutta kun terapia kahden vuoden jälkeen loppui, putosin kuoppaan. Terapautilla uskottelin että olen parantunut mutta jo parikuukautta terapian loppumisen jälkeen hakeuduin lääkäriin ja sain pitkän sairasloman.
Viime talvena ajattelin että minulla ei ole mitään menetettävää jos kokeilen lääkkeitä. Lääkärin kanssa tilannetta pohdittuamme sain reseptin miedoista serotoniinin luontaista valmistusta lisäävistä lääkkeistä. Jo parin viikon käytön jälkeen olo oli toinen.
Viimeisen puoli vuotta olen vain ihmetellyt että näinkö yksinkertaista elämä sittenkin on. Normaalit huolet ja murheet on mutta enemmän iloaihetta kuin ennen. Olen pirteä ja jaksan pitää ystäviini yhteyttä. Parhaillaan olen ihanassa työpaikassa ja remontoin uutta kotiamme oman näköiseksi.
Jos joku jaksoi lukea tänne saakka niin sanon sinulle että vaikka kuinka mahdottomalle se kuulostaakin: Aina on toivoa. Jokaisella meistä on ihmisiä jotka meistä välittävät ja rakastavat. Mustissa vesissä vaan unohdamme sen.
Onnellisia päiviä kaikille =)
Minulla oli ihan tavallinan perhe, pikkuveli ja sisko, vanhemmat tekivät kovasti toitä. Olen luonteeltani huolehtivainen joten kiireen keskellä kannoin huolta äidin ja isän jaksamisesta ja huolehdin ala-asteikäisenä pienemmistä sisaruksistani. Minua kiusattiin koulussa koska oli ylipainoinen ja puolustin muita kiusattuja, kahdeksan vuotta eikä kukaan puuttunut, en kyllä kotona kertonutkaan.
Yläasteella vanhempani olivat eron partaalla ja otin itse vanhemman roolin ja hoidin kotia kun isä vipyi töissä pitkään ja äiti oli väsynyt. Aloitin miljoonia laihdutuskuureja vaikka olin jo normaalipainoinen. ikinä en muista kuulleni kotona kiitoksen sanaa tai kehuja. eikä meillä halattu tai muutenkaan osoitettu tunteita.
Koulussa pärjäsin aina keskitasoa paremmin mutta lukiossa syömishäiriöni paheni. Menin juttelemaan terkkarille joka tyrkytti vaan kaloritaulukoita. Muutin kotoa pois 18-vuotiaana. Lopulta sairastuin anoreksiaan. Puoli vuotta elämästäni on pimennossa. Kävin koulua mutta muistan vain sen väsykmyksen ja palelun. olin ensimmäistä kertaa myös todella masentunut. Mietin huomaisiko kukaan jos hyppäisin sillalta virtaan, välittäisikö kukaan edes.
Kämppikseni ja parhaan ystäväni alkoholisti-isä lopetti elämänsä lääkkeillä. Silloin omat murheet unohtuivat hetkeksi kun olin ystäväni tukena.
Lähdin opiskelemaan ja meni osa-aikaiseen työhön. Pyristelin ja ajattelin että jotain vikaa pitää ihmisen päässä olla. Terkkarin luona avauduin väsymyksestäni, syömishäiriöistä (joka oli tuolloin muuttunut bulimiaksi) ja masennuksesta. Terkkarin kommentti oli että et sä mitään tartte kun niin hyvin itse analysoit nuo asiat !?! Masennukset tulivat aaltomaisesti ja koulu alkoi mennä päin peetä. Lopulta ystäväni varasi minulle ajan mielenterveystoimistoon. Sain diagnoosin ja minulle tarjottiin lääkkeitä. Ajattelin että pärjään ilman kunhan pääsen terapiaan.
Sitten tapasin nykyisen aviomieheni joka nosti minut pilviin hetkeksi. Jätin koulun ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Masennusjaksot tulivat yhä useammin ja olivat pidenpiä. Terapiasta oli iso apu masennuksen hallinnassa mutta kun terapia kahden vuoden jälkeen loppui, putosin kuoppaan. Terapautilla uskottelin että olen parantunut mutta jo parikuukautta terapian loppumisen jälkeen hakeuduin lääkäriin ja sain pitkän sairasloman.
Viime talvena ajattelin että minulla ei ole mitään menetettävää jos kokeilen lääkkeitä. Lääkärin kanssa tilannetta pohdittuamme sain reseptin miedoista serotoniinin luontaista valmistusta lisäävistä lääkkeistä. Jo parin viikon käytön jälkeen olo oli toinen.
Viimeisen puoli vuotta olen vain ihmetellyt että näinkö yksinkertaista elämä sittenkin on. Normaalit huolet ja murheet on mutta enemmän iloaihetta kuin ennen. Olen pirteä ja jaksan pitää ystäviini yhteyttä. Parhaillaan olen ihanassa työpaikassa ja remontoin uutta kotiamme oman näköiseksi.
Jos joku jaksoi lukea tänne saakka niin sanon sinulle että vaikka kuinka mahdottomalle se kuulostaakin: Aina on toivoa. Jokaisella meistä on ihmisiä jotka meistä välittävät ja rakastavat. Mustissa vesissä vaan unohdamme sen.
Onnellisia päiviä kaikille =)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei,
Oli ilahdus kuulla kerrankin toipumisjuttu. ONNEA!
Minä olen napsinut jo kymmentä masislääkettä (esmes Seronil, Zoloft ja ne 8 muuta)
En ole saanut pienintäkään apua lääkityksistä, vaikka annokset on nostettu maksimiin.
Olen ollut jo 1,5 vuotta sairaslomalla kun en aamuisin edes pääse sängystä ja siksi olisin kiitollinen, minkä niminen lääke ja millä annostuksella sai Sinut parantumaan.
Tällä palstalla saa sanoa vapaasti lääkkeitten nimet ja annostukset!
Mukavaa elämää Sinulle ja perhekunnallesi.
t. nainen Keski-Suomesta
hei,
sun pitää varmaan tehdä myös muutoksia elämässäsi ennen kuin lääkkeet vaikuttavat. pelkästään lääkkeet ei muuta ketään. kuten huomasit, hän muutti pois eri paikkakunnalle. Itse olin aikoinani hyvin lähellä itsemurhaa ja en kirjoittaisi tätä ellen olisi muuttanut eri paikkakunnalle myös ja eri kouluun.
Lisäksi , mikä tärkeää, sulla pitää olla joku ystävä tai läheinen joka ymmärtää ja tukee sua. Muuten siitä ei juurikaan selviä kun painii yksin. eli pyydä ystävältä (jos on, etkä ole vielä erakoitunut)apua.
Olen koko elämäni ollut synteettistä lääkintää vastaan, siksi harasin tässäkin asiassa niin kauan vastaan. Voi olla että juuri siksi olen herkempi lääkkeelle, kuin ns. normaalit ihmiset jotka ovat syöneet antibiootteja sun muita aikaisemmin. Lääkkeeni on paroxetin ratipharm 20mg.
En usko että pelkkä lääkitys sai minut parantumaan, tavallaanhan olen toipilas koko ajan, vaan juuri samaan aikaan elämässä tapahtuneet muutokset ja henkinen kasvu. Tavallaan lääkkeiden hyväksyminen tarkoitti minulle myös lupaa parantua. On toki totta että serotoniinintuotantoni on ollut jo vuosia normaalia alhaisempi enkä olisi selvinnyt ilman lääkitystä. Olen kokeillut masennukseen joogaa, mietiskelyä, aromaterapiaa, ulkoilua, kavereille puhumista, terapiaa. kaikista edellämainituista on minulle ollut hyötyä mutta mikään näistä ei olisi yksin voinut auttaa.
Voimia sinulle jatkossa ja parempia aamuja