Taas minä täällä uikutan, ja ennenkuin
edes kyselen hoitajilta, kertoisitteko te,
joilla on kokemusta osastohoidosta,
että miten kauan teillä kesti sopeutua
tilanteeseen?
Minua pelottaa tyttäreni vastahakoisuus,
tosin hän on ollut osastolla vasta
viikon... Hän itkee vain minulle miten
ahdistaa, vaikka tarkoitus olisi
puhua hoitohenkilökunnalle.
Häntä ahdistaa, kun eräs toinen tyttö
seuraa ja kommentoi tyttäreni
aterioiden kokoa! Ne on ravinto-
terapeutin suunnittelemia ja henkilö-
kohtaisia! Mutta lohduta nyt tässä
puhelimiste, kun tyttö ei suostu
kertomaan hoitajille pahasta olostaan.
Miten kauan osastolla mahdetaan katsoa
potilasta, jos tämä ei ryhdy yhteistyöhön?
Osasto on avoin ja perustuu vapaaehtoiseen
olemiseen siellä. Mitä ihmettä teemme
sitten, jos tyttö päättää, ettei ota
apua vastaan?
Tosi hullua kysellä tälläistä,
mutta ajattelin, että teillä, jotka
olette hoidossa olleet, on siitä
paras näkökulma!
Tavoilleni uskollisena menen taas
asioiden edelle, ja olen kauhuissani,
että mikä eteen, jos tästäkään, suomen
ammattitaitoisemmasta anoreksiahoidosta,
ei ole apua?!!
edes kyselen hoitajilta, kertoisitteko te,
joilla on kokemusta osastohoidosta,
että miten kauan teillä kesti sopeutua
tilanteeseen?
Minua pelottaa tyttäreni vastahakoisuus,
tosin hän on ollut osastolla vasta
viikon... Hän itkee vain minulle miten
ahdistaa, vaikka tarkoitus olisi
puhua hoitohenkilökunnalle.
Häntä ahdistaa, kun eräs toinen tyttö
seuraa ja kommentoi tyttäreni
aterioiden kokoa! Ne on ravinto-
terapeutin suunnittelemia ja henkilö-
kohtaisia! Mutta lohduta nyt tässä
puhelimiste, kun tyttö ei suostu
kertomaan hoitajille pahasta olostaan.
Miten kauan osastolla mahdetaan katsoa
potilasta, jos tämä ei ryhdy yhteistyöhön?
Osasto on avoin ja perustuu vapaaehtoiseen
olemiseen siellä. Mitä ihmettä teemme
sitten, jos tyttö päättää, ettei ota
apua vastaan?
Tosi hullua kysellä tälläistä,
mutta ajattelin, että teillä, jotka
olette hoidossa olleet, on siitä
paras näkökulma!
Tavoilleni uskollisena menen taas
asioiden edelle, ja olen kauhuissani,
että mikä eteen, jos tästäkään, suomen
ammattitaitoisemmasta anoreksiahoidosta,
ei ole apua?!!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minä taas ensimmäisenä vastaamassa, toivottavasti et jo kyllästy samoihin stooreihin) Mutta, ensiks tuli mieleeni, että hoito kuulostaa juuri sellaiselta, jota olisin itse aikoinani itselleni toivonut. Hoitoa, jossa kohdellaan ihmistä ihmisenä ja annetaan paljon painoarvoa potilaan omalle tahdolle. Silloin sellaista hoitopaikkaa ei ollut. Minulla on kokemusta ainoastaan pakkohoitomaisesta sairaalahoidosta, jossa päähuomio oli vain painossa ja kehossa. Mieltä ei niinkään hoidettu vaikka lasten psykiatrisella olinkin.
Anorektikon hoidon vapaaehtoisuus on aika kaksipiippuinen juttu. Riippuu paljon, missä vaiheessa sairautta tällaiseen hoitoon pääsee. Jos jo tiedostaa tilansa, vapaus ja se, että oma tahto ratkaisee saattavat olla hyvinkin kannustavia ja rohkaisevia asioita. Mutta jos on vielä "suossa" eikä näe edes kunnolla syytä, miksi hoidossa on, vapaaehtoisuus voi kääntyä itseään vastaan ja olla jopa vaarallista.
Jos voisin päättää anorektikoitten hoidosta oman kokemukseni perusteella, mielestäni tärkeintä on ensin (pahasti nälkiintyneellä) turvata elintoiminnot ja korjata akuutit puutokset ravintoaineiden osalta ja vasta kun paino on noussut turvalliselle alueelle, keskitytään itse ongelman ja mielen hoitoon. Tällöin aivoilla on edes jonkunlainen kyky käsitellä asioita.
Onko tyttäresi hoito yksikössä täysin hänen omasta tahdostaan kiinni? Hän on kuitenkin alaikäinen ja tuossa tilassa vaaraksi itselleen. Mitä tarkoitit sillä, että jos tyttäresi ei ole yhteistyöhaluinen? Että hän päättää lopettaa hoidon? Jos niin tosiaan kävisi, teillä on kyllä oikeus saada hänet tavalliselle lastenosastolle.
On vähän vaikea kertoa mitään hyödyllistä omista kokemuksistani, kun ne ovat niin erilaisia. Minulta ei juuri mitään kyselty. Joiltakin osin se ehkä pelasti henkeni, mutta toisaalta jätti myös ikuisia traumoja.
Toivon sydämestäni, että tyttäresi "kotiutuisi" osastolle ja saisi jatkettua hyvää syömistä huolimatta muista pällistelijöistä) Muistan itsekin, että aina oli kovat vertailut muiden anopotilaiden kanssa kuka söi vähiten, kuka painoi vähiten. Rasittavaa! Toisaalta heistä tuli minulle sydänystäviä. Kukaan ei voi ymmärtää tätä sairautta niin kuin toinen sen kanssa elävä tai sen läpikäynyt.
Voimia ja haleja!
yhteistyökyvyttömyydellä (hui, mikä sana!)
sitä, ettei hän avaudu hoitavalle
psykiatrille tai muutenkaan ota
onkeensa neuvoista.Ei hän itse
voi päättää hoidon lopettamisesta,
eikä sitä tekisikään, on niin
"ällö"kiltti! Ja lääkekin, joka
tappelun kanssa aloitettiin on nyt
niin harmiton hänen mielestään, ettei
sitä kannata lopettaa, vaikkei siitä
apua olekaan, vaan väsyttää häntä ja
mielestäni tekee apaattiseksi. Sitä
ainakin vähennetään, kun tyttö on niin
kevyt ja ehkä koitetaan jotain toista
lääkitystä. Joten uskon kyllä, että
tyttö sopeutuu, kunhan tajuaa, ettei
hoito ole häntä vastaan vaan puolesta!
Pieniä pilkahduksia on jo tullut, kuten
"en enää ikinä punnitse ruokamäärää" tai
"mä ooon syömishäiriöinen, kun syöminen
ahdistaa!"
Mutta totta on tuo, ettei kannata
aloitaa syvällistä psykiatrista
hoitoa, ennenkuin kroppa on ravitumpi
ja aivotkin silloin toimii paremmin.
Viimeisimmät verikokeet kyllä säikyttivät
niin meidät kuin tytönkin, sillä ilmeni,
että luuydin on niin säästöliekillä, että
soluntuotanto on aivan minimissä! Lääkäri
sanoi, että tuloksia katsottaessa tyttöä
hoidettaisiin leukemiapotilaana, jollei
tiedettäisi, että kyseessä on
aliravitsemustila. Verihiutaleita on
niin vähän, että siksi hemoglobiini on
matala, joten tytölle määrätty rauta
jätettiin pois, se ei olisi auttanut
hemoglobiinin nostoon.
Voin kuvitella tuon vertailun
annoksissa ja varmasti kiloissakin.
Joskus kuulemma saattaa tulla kisa
siitä, kuka on laihin, mutta joskus
myös, taivaan kiitos, siitä, kuka
syö eniten ja on sitä kautta TERVEIN!
Kiitos haleista, itsellesi
lämmin rutistus!
kiva lukea kuulumisianne ja kuulla tyttäresi myönteisistä kommenteista sekä sairauden myöntämisestä! Osasto kuulostaa asiantuntevalta paikalta kirjoituksistasi päätellen. Ja myös psykiatri vaikuttaa erittäin pätevältä, voit varmasti luottaa täysin tähän hoitotahoon.
Hurjaa on kyllä, mitä tämä sairaus voi saada aikaan kehossa. Toivotaan, että huonot veriarvot säikäyttivät tytärtäsi niin paljon, että hän jatkaa syömistä. Kyllä ne arvot siitä sitten vähitellen kohoavat kun syöminen normaalistuu.
Onko tyttärelläsi jonkinlainen hoitosopimus tms. mitä seuraa painon laskusta tai noususta? Saako hän esim. käydä pihalla ja liikkua enemmän kun paino nousee? Kuinka usein hänet osastolla punnitaan? Entä menettääkö painon laskusta oikeuksia, esim. kotilomat?
Onko tyttäresi itse huomannut, että häntä heikottaisi tai olisi muuten huono olo syömättömyyden takia? Minusta se voi olla tärkeää, kun pelästyy omaa kehnoa kuntoaan, kun tiedostaa miten "heikoilla jäillä" fyysisesti liikkuu. Jotkut tosin eivät välitä huonosta olostakaan, henkinen paha olo on niin suuri ja aivot ja koko keho on turtunut nälkätilaan. Itse jossakin vaiheessa kyllästyin jatkuvaan maailman mustumiseen, sydänoireisiin ym. Ja aloin oikeasti PELÄTÄ kuolemaa. Se sai edes syömään, vaikka itse sairaus onkin voitettava omassa mielessä ja on PITKÄ ja HIDAS prosessi ylä- ja alamäkineen. Mutta tietty fyysinen taso antaa myös henkistä kapasiteettia työstää niitä asioita, joista sh-käyttäytyminen on saanut alkunsa.
Mielialalääkkeet voivat tosiaan olla aika turruttavia varsinkin noin heikossa kunnossa olevalle. Ne ovat usein sitä ihan normaalipainoisellekin käyttäjälle. Lisäksi niillä saattaa olla lukuisia muitakin sivuvaikutuksia, jotka korostuvat erityisesti sh-potilailla, kun elimistö on tenkin sekaisin (esim. nestetasapaino-ongelmat). Olen itse kokenut myös tämän. Minulle on riittänyt aina murto-osa normaaliannoksesta, ja niilläkin on ollut usein voimakas vaikutus. Tämä vielä nytkin, kun olen korkeintaan vähän alipainoinen. Voit kuitenkin varmasti luottaa nämä lääkeasiat täysin lääkärin päätettäväksi. Tietysti kannattaa silti omat näkemyksesnsä lääkkeen vaikutuksesta ja haitoista.
Tsemppiä alkavalle työviikolle! Syksy on aina jonkun uuden alku. Silloin on kiva aloittaa esim. joku uusi harrastus. Onko Sinulle jäänyt yhtään omaa aikaa tehdä jotain kivaa? Toivottavasti! Muistathan myös hoitaa itseäsi! Jaksamisia!
Nyt jäitä hattuun Äiti! Tuo valittelujen kuuntelu on juuri se vanhemman rooli, joka Sinulle sairaalasta annettiin – hyvin menee – ihan turhaa hötkyilet – päästä tyttäresi itkut yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.
Vaikka kyseessä onkin 170 (?) senttinen älykäs nuori nainen, niin (mielestäni) juuri kyseiseen anorexiaan kuuluu taantuminen pikkulapsen tasolle myös vanhempiin vaikuttamisessa. Ajattelepa viisivuotiasta, joka vielä keskiyöllä huutelee sängystään; valittaa pissahätää, janoa, nälkää, pelkoa, sisaren häiritsemistä, parkuu sydäntä särkevästi ja uhkailee – ihan mitä tahansa! manipuloidakseen itselleen pääsyn pois vuoteestaan – MUTTA EI NOUSE ELLEI SAA LUPAA. Aivan vastaavasti tulee myös tyttäresi toimimaan; hän ei ilmaise hoitohenkilökunnalle murheitaan eikä tee päätöstä hoidon lopettamisesta; ei ota valtaa itselleen, kuten ei pieni lapsikaan uskalla kiellot tuntiessaan ottaa - ”kiljua nököttää vain sängyssä, vaikka tietää voivansa kiivetä alas” – sen sijaan hän tekee kaikkensa manipuloidakseen Sinut lopettamaan hoidon ”antamaan luvan sängystä ulos kömpimiseen”.
Ymmärrän, että tilanne on Sinulle raastava, kun kysymyksessä ei ole pikkutytön ongelma, vaan jotain mitä Äitikään ei käsitä – siitä huolimatta, älä pehmene – ja varsinkaan älä osoita pehmenemisen merkkejä! - käyttäydy tyttäresi ja sairauden suhteen, juuri niin kuin käyttäytyisit pikkulapsen kiukuttelupuuskissa – ole vanhempi lapselle, joka tosiaankin vielä on lapsi eikä tajua omaa parastaan.
Lihominen ilmiselvästi hirvittää häntä – joten valmistaudu paheneviin raivoihin ja masentumisiin (kaikki teatteria – usko minua) - nythän painoa on vasta tullut muutama sata grammaa, mitä sitten kun sitä alkaa tulla enemmän. Ja hyvä vaan, että on kyyliä ympärillä! (toiset osaston tytöt) he jos ketkä tietävät mitä anorektikon päässä liikkuu ja kuka yrittää fuskata. Näkevät (jokainen heistä) toiset laihempina kuin itsensä ja inhoavat tilannetta; haluavat pitää ”huolta” siitä, että vierustoveri lihoo vähintään samaa tahtia.
Eiköhän hoitohenkilökunta ole nähnyt jo kaiken ja tietää missä mennään … pysyttele Sinä nyt vaan Äidin roolissasi ja rakenna silmiesi eteen kuva rääkyvästä viisivuotiaasta – tiedät tasan tarkkaan miten toimia. Yhtä hassua on pohtia heitetäänkö tyttäresi ulos osastolta kuin miettiä onko sängyssään karjuva leikki-ikäinen muiden aikuisten silmissä auttamattomasti viallinen.
perjantaina keskustelemassa
psykiatrin, joka on osaston
lääkäri, kanssa ja hän sanoi
samaa, että kyseessä on pieni
lapsi,joka kiukuttelusta huolimatta
tekee juuri niinkuin sanotaan.
Eli taas olit oikeassa!
Ehdin syventyä vastauksiisi vasta
nyt ja taas sain todeta sinun
olevan ytimessä!
Hoitajat olivat soittaneet lääkärille,
kun tapaamisen jälkeen tyttö marssi
autolle ja oli lähdössä pois saman tien
silloin 15.8. kun hän osastolle pääsi.
Hoitajat olivat soittaneet lääkärille,
kertoneet tilanteen ja kysyneet,mitä
tehdä. Lääkäri oli sanonut, että sanokaa
tytölle, että heti sisälle! Ja niinhän
siinä kävi: tyttö oli osastolla, ennenkuin
lääkäri ehti hätiin!
Tyttö oli lomalla kotona la ja su 3,5
tuntia ja la myönsi itse,
että "minä olen syömishäiriöinen".
Siinä itseni hilliten sanoin, että
näin on, vihdoin sen itsekin myönnät!
Tiedän, että tämä on vain pieni, ohimenevä
pilkahdus näin hoidon alkuvaiheessa
ja saattaa olla "teatteriakin", että
"mä alan parantua, ei tarvi enää mennä
osastolle...!" mutta silti se tuntui
hyvälle.
"auttamattomasti viallinen" vitsi
että olet verbaali! Ja nii-in osuva!
aina tuo osasto hoito ei ole paras mahdollinen ainakaan kaikille se ei edes sovi. Kuten kävi veljeni kanssa. PAino vain laski ja anoreksiayksiköstä tuli siirto psykiatriseen pakko hoitoon,kun ei ollut mitään halua parantua vain tahto kuolla. Pakkohoidossa ne sai pidettyä sen hengissä ja painon hieman nousemaan. Nyt hän on ollut kotona ( siis mun luona, vanhemmat on molemmat kuollu) reilun kuukauden ja paino on alkanut nousta aika nopeasti. Syöminen on välillä sitä ja tätä... ite olen toimisotyössä päivät ja kahtena iltana viikossa mulla on spr:n vapaaehtoistyöntekijänä olemista. Vierailen yksinäisten vanhusten luona. Iltasin sitte tulee syötyä vaikka mitä ja olen huomannut että jääkaapista kyllä häviää ruokaa myös päivän aikana ja jäätelö on ruvennu maistumaan. Nyt mulla on mahatauti ja olen kotona. toivottavasti tämä ei tartu.
Oma tyttäreni ei sopeutunut osastolle millonkaan.Tottakai hän on vastahakoinen.Hoitajien tulee tietää toisen tytön suhtautumisesta tyttäreesi ja heidän tulee siihen puuttua.Jos tyttäresi kieltäytyy yhteistyöstä ja hänen tilansa on hälyyttävä,luulen kyseeseen tulevan vastentahtoinenhoito,en ole varma.Karmeelta kuullostaa,mutta myös eristys on mahdollinen.Älä mieti näitä liikaa,teksti on kamalaa,mutta näinkin voi asiat mennä.Jos alaikäinen ei itse ymmärrä tilaansa,on joskus tehtävä em.toimenpiteitä.Osastolla keskitytään mielestäni liikaa syömiseen,eikä siihen psyykkiseen puoleen,joka on syy tähän sairauteen.
Voitko mainita sairaalan,jossa tyttäresi on?
Paljon voimia Sinulle ja tahtoa sekä ymmärrystä parantua Tytärellesi.
tuo toinen tyttö oli puuttunut
syömiseen niin, että hoitajatkin
sen huomasivat ja oma tyttäreni
vältti "kielimisen". Nyt asia on
puhuttu ja toivottavasti puuttuminen
loppuu, sillä se todella ahdistaa
tytärtäni.
Tavallisella lastenosastolla, jossa
tyttö oli keväällä 2kk, oli pääasiassa
syömiseen keskittyminen ja siitä
paasaaminen niin, että tyttö meni
entistä enemmän lukkoon.
Tällä osastolla keskitytään nimenomaan
tuohon psyykkiseen puoleen. Annokset tehdään
ravintoterapeutin kanssa potilaan ehdoilla,
joka on hyvä juttu. Potilas itse lisää
annosta, kun siltä tuntuu, mutta totta kai
se on alusta asti kalorimäärältään
riittävä.
Onneksi pientä sopeutumista on jo
havaittavissa, eikä tyttöä "potkita"
osastolta ennenkuin on kunnossa tai
me niin tahdomme.
Pohjatiedoiksi vaikka se että olen 25-vuotias nuori nainen ja sairastanut vaikeaa anoreksiaa 12-vuotiaasta lähtien.
Muutin omilleni alkoholistikodista 14-vuotiaana ja samalla silloin jo pari vuotta jatkunut anoreksia paheni todella nopeasti.Nuorisotyöntekijä toimitti mut vasten tahtoani sairaalaan ja bmi oli tuolloin 12.Mulle tehtiin huostaanotto sairaalassa kun heille selvisi,että vanhempani asuvat 200 km päässä minusta ja olen yksin ilman mitään tuloja.Asuin eräässä autotallissa tuolloin.
Vastustin hoitoa todella paljon...aluksi olin tehohoidossa ja sitten sisätautiosastolla letkuissa yhteensä n.3 kk.Sitten mut siirrettiin pakkohoitoon suljetulle melkein vuodeksi.Hoitomallit tuolloin 10 vuotta sitten olivat vähän erilaisia kuin nykyään,mutta hoito oli todella rankkaa ja olin hoitovastainen lähes koko ajan.Olin myöskin letkuissa melkein sen koko vuoden.
Lopulta sisuunnuin ja lihotin itseni ulos osastolta,anoreksia tosin oli ihan yhtä vahvasti päällä edelleen mutta tuo oli pakokeinoni hoidosta.
Pääsin ihanaan sijaiskotiin ja siellä elämäni suunta kääntyi.Se 3 vuotta mitä sain siellä asua oli helpompaa ja hetkittäin anoreksiani lieveni.
No pidemmittä puheitta...tässä näiden vuosien aikana olen ollut useammankin kerran sairaalahoidossa ja nykyään käyn avohoidossa.Minulla alkaa vihdoinkin menemään vähän paremmin ja olen jaksanut pysyä hoidossa.En edelleenkään ole varma voinko edes haaveilla totaalisesta toipumisesta...keho on jo vaurioitunut aika lailla pysyvästi.
En halua saada mustia pilviä taivaalle,mutta minä olin hoitovastainen melkein viime vuosiin saakka.Mutta paljon asiaan vaikutti tuo nuoruuden karmea pakkohoito eristyksineen ja pakkosyöttöineen.Pelkäsin hoitoon hakeutumista monta vuotta.
Toivon että tytärtäsi hoidettaisiin niin ettei paino ole se keskeinen asia tai edes ruoka.Vaan ne tunteet jota yrittää blokata anoreksialla,asiat jotka piiloutuvat syömishäiriön viittaan.Toivon että häntä autetaan niin ettei keho vaurioidu pysyvästi.Itselläni mm.luusto ja sydän on jo kärsinyt.
Pahoittelen synkkää kokemustani,mutta valitettavasti näinkin voi käydä.
Erona ehkä se,että minun kohdallani hoitovastaisuus ilmeni täydellisenä apaattisuutena.Koko hoidon aikana en itkenyt kertaakaan tai raivonnut ääneen.Käänsin kaiken hiljaisuudessa itseäni vastaan ja minua pidettiinkin mainiona kilttinä tyttönä joka ei aiheuttanut hankaluuksia kuin itselleen.
Jotenkin siis tuntuu että ääneen valittaminen,raivoaminen ja vetoaminen on merkki siitä että tyttösi on heräämässä elämään.Toivoa varmasti on.
miten ääärettömän surullinen
sinun tarinasi on!
Varmasti oli vaikea edes haluta
uskoa, että joku halusi sinulle
hyvää, kun taustasi oli niin rikki
jo heti kättelyssä!
Toivon koko sydämestäni sinulle
vain ja ainoastaan kaikkea hyvää,
että voittaisit anoreksian kokonaan
ja saisit ansaitsemaasi rakkautta!
Olet vielä niin nuori, että
elämä on edessäsi ja kaikki
kokemasi kääntyy vahvuudeksi,
niinkuin varmasti osaittain
on jo käynytkin, kirjoittamastasi
päätellen. Osaat jo katsoa taaksesi
tekojasi järkevästi analysoiden.
Toivon, että hoidosta on hyötyä
ja pääset täysin "jaloillesi"
vielä jonain päivänä!
Toivottavasti en ilmaissut itseäni
typerästi, voimia ja
haleja!
Kiitos kun vastasit (: Totta on, että minulla on jo sen verran elämänkokemusta takana, että pystyn analysoimaan ja jäsentämään menneisyyden taakseni ja tulevaisuuden avoimeksi. Sirpaleiksi pirstottu minä eheytyy koko ajan ja tiedän ettei elämä voi olla pelkkää helvettiä enää. On siis paljon hyviäkin asioita ja toisaalta anoreksian kautta olen tavallaan vahvistunutkin.
Osaan jo jonkin verran etsiä syitä seurauksille ja olen tajunnut miten vääränlaisella hoidolla voidaan tuhota paljonkin.Nykyaikana sänkyyn sitomiset ja pakkosyötöt ovat onneksi harvinaisempia. Enää ei edes huumata lääkkeillä tahdottomaksi kuten minun lapsuudessani, joten asiat menevät eteenpäin.
Tiedän että kokemuksiani voi jalostaa hyödyllisiksi juuri sitä kautta että voin kertoa mikä ei toiminut silloin.
Mutta kaikkein tärkeintä minusta teidän tilanteessanne on juuri se, että tyttösi reagoi.Kiukuttelee, kiroilee jne. Ne kaikki ovat niin hyviä merkkejä oikeasti.Passivoituminen on ensimmäinen askel kohti luovuttamista.
Toivon oikeasti, että tyttäresi voimistuu ja saa nauttia ihanista nuoruusvuosistaan ennen kuin joutuu kasvamaan aikuisten maailmaan. Osaisimpa kuvata hänelle mitä turhaa on tuhota kehonsa ja mielensä tämän sairauden takia...menettää jotakin mitä ei vielä nuorena tyttönä osaa edes arvostaa tai kaivata.
Liian paljon hukattuja vuosia anoreksialle sen sijaan että voisi oikeasti elää.
Voimia teille molemmille, on korvaamattoman arvokasta että tytölläsi on äiti joka rakastaa, on lähellä ja välittää.
Minä olen joutunut etsimään itselleni sellaista äitiä vähän pidemmän kautta, mutta onneksi ihmisen psyyke on siitä mielenkiintoinen kapine että vuosien huonoja kokemuksia voi korvata nykyisyyden positiivisilla ihmissuhteilla.
sanonutkin tyttärelleni, että
aivan liian pitkä aika lyhyestä
elämästä ja "huolettomasta" nuoruudesta
menee mokoman sairauden kanssa
kamppaillessa. Mutta eihän sitä
sairaudelle mitään voi, ajan kanssa
tässä kamppaillaan sairautta vastaan!
Ihanaa syksyä sinulle, rutistuksin!
Tänne on tullut päivän aikaan surullisia kommentteja. Onneksi minä, joka yleensä olenkin niin raju puheissani, uskon, että tyttärelläsi on pitkälti juuri ”samanlainen” anorexia kuin minulla (sanon näin, vaikka onkin naivia lukea kahta ihmistä samaan muottiin) ja minä paranin HOIDON ANSIOSTA - ja olen tänään (ei kehumis- vaan kannustusmielessä sanottuna) jopa poikkeuksellisen menestynyt elämässäni.
Samansuuntaisia ovat myös perhetaustamme, ajatus/älykkyysmaailmamme, sekä lapsenomaisuutemme – näiden, enemmän kuin minkään muun perusteella ”ennustan” tyttärellesi tervettä ja toimivaa tulevaisuutta.
Mitä fyysiseen kuntoon tulee; bmi:ni kävi alle kahdessatoista - ja sittenkin minä Äitix3 paranin.
Tämänhetkisissä mitoissaan tyttäresi ei selviä ilman osastohoitoa ja syömään oppimista. Minua ei vakavasti terapioitu ennen kuin bmi:ni oli uudestaan 16, sitä ennen keskityttiin lähinnä kehon selviytymiseen, ja syömisen stabilointiin - joten kaikki ajallaan ja järjestyksessä! Kyllä siellä ”Suomen parhaimmassa anorexiayksikössä” (kuten paikkaa taisit nimittää) tiedetään mitä ja mihin tahtiin kullekin potilaalle tehdään. Ei tuossa kunnossa oleva vielä edes jaksa (vaikka ei sitä itse huomaisikaan) ottaa vakavaa terapiaa vastaan.
Luottakaa (Äiti ja miehesi) hoitopaikkaan, vaikka onkin niitä, joiden kokemukset ovat huonoja – teidän luottamuksenne-tai luottamuspulanne määrää myös tyttärenne asenteen.
Pidä Äiti kiinni vanhemman roolista ja jätä hoitovastuu ammatti-ihmisille. Kyllä he ottavat yhteyttä, jos heistä tuntuu siltä ettei hoito tehoa, turha vielä tässä vaiheessa on maalata piruja seinille!
kertoi myös seuranneensa
entisten potilaidensa menestymistä,
kun ovat parantuneet, ja siellä
on niin ydinfyysikkoa kuin
erikoistunutta lääkäriä!
Hän on ollut anoreksiaan erikoistunut
16 vuotta, sitä ennen lastenlääkäri.
Minä olen koko ajan luottanut
tähän osastoon ja sen henkilökuntaan
niin, että on kuin olisi lomalla,
kun ei tarvitse vahtia tyttöä koko
ajan! Sekin saattaa tyttöön huokua ja
siksi hän kiukutteli, ettei minulla
vain olisi liian mukavaa, perkule,
kun hän on hoidossa!
Voi että toivon, että tyttäreni
on jonain päivänä jossain auttamassa
laillasi minun kaltaistani!
(Aika sekavasti sanottu, mutta
sinä ymmärrät mitä tarkoitan!)
Hän on myös hyvin verbaalisesti lahjakas,
kirjoitti tässä keväällä "kirjan"
kilpailuun, ihan sama, miten
menestyy, mutta tuottelias hän on!
Minä menin eräänä alkukevään aamuna äitini kanssa sairaalaan tarkastuskäynnille ja lääkäri totesi, että painoni on pudonnut liian alas (36,7 kiloa) ja sanoi, että minun on parasta jäädä sairaalaan. Arvaa halusinko minä? Arvaa sanoinko, että saisin painon nousuun, kuten niin monet kerrat aiemminkin? Arvaa itkinkö ja tolkutin, ettenhän MINÄ mitään sairaalahoitoa tarvinnut?
Nyt olen kiitollinen osastohoidostani. Ilman sitä en olisi varmasti selvinnyt! Olisin kuihduttanut itseni kuoliaaksi. En tajunnut yhtään kuinka suurella vajeella olin elänyt.
Tietysti se ahdisti. Ketäpä ei ahdistaisi? Elää nyt 24 tuntia vuorokaudessa pienessä huoneessa toisen syömishäiriön kanssa. Koko ajan huoneessa oli sairaanhoitaja ja edes vessaan ei saanut mennä yksin (aluksi kärsin ummetuksesta). Ekoina päivinä osastolla en saanut edes liikkua sängyltä mihinkään! Eniten kyllä inhotti se, kun hoitajat oikein yrittivät saada minusta irti kiukkua. Olin vaivautunut, koska en halunnut raivota tuntemattomille ihmisille ja se ärsytti, kun koko ajan kaikki tolkuttivat "meille saa kyllä raivota jos siltä tuntuu". No hitto soikoon, kun siltä nyt ei vaan tuntunut..
Niin suuri oli haluni päästä pois, että lihosin viikossa 5 kiloa. Se oli huikea tulos hoitajienkin mielestä. Kaksi kiloa yli sen rajan, jolla olisin muutenkin päässyt pois. Osastolla opin syömään taas normaalisti ja pääsin eroon pakkomielteestäni iänikuiseen juoksemiseen. Se oli ihanan vapauttava tunne, kun pääsi kotiin ja mikään sisäinen ääni ei pakottanut minua lähtemään lenkille!
Mutta mikset sinä käy katsomassa tytärtäsi? Ei kai sitä nyt kukaan selviä eristyksissä jossain osastolla! Minua vanhemmat kävi joka päivä vierailemassa ja tsemppaamassa. Ja kyllä osastolla pitää sen verran hoitajien vahtia potilaita, ettei jonkun annoksia aleta kommentoimaan. Haloo, potilaat ovat syömishäiriöisiä, viimeisenä heille saa mennä annoksista nälvimään! Ei ole kyllä mikään suomen ammattitaitoisin paikka, jos noin pääsee tapahtumaan..
oli 2 kk keväällä tavallisella lastenosastolla, kävimme päiväittäin hänen luonaan,
nyt tässä yksikössä on, vapaaehtoisuudesta
huolimatta, tarkat säännöt vierailuajoista
ja niinä aikoina olemme siellä koko
sallitun ajan.
En usko, että on ammattitaidon
puutetta, jos joku mäntti pääsee
hiljaa kommentoimaan toiselle ruoka-
annoksesta tai muusta: lojaalisuus
toisiin potilaisiin estää kertomasta
hoitajille.
Onnea parantumisellesi!
Me olemme tsempanneet jo kohta
vuoden, mutta toistaiseksi tuloksetta.
arvoisia, jaksaessanne kertoa
minulle omista kokemuksistanne!!
Kaikessa hurjuudessaankin ne ovat
minulle tärkeitä viestejä!
Billeri osuu niin usein täydellisesti
asian ytimeen, että itkettää ja naurattaa
samanaikaisesti!
Te kaikki saatte minut uskomaan, että
kaikki kääntyy vielä hyväksi!
En anna itseni provosoitua tytön
narinasta ja koti-ikävän itkemisestä,
vaikka aina vatsaa vääntää, kun hän
on niin onneton.
Hoitajakin sanoi, että kyllä he näitä
ovat nähneet ja katsovat niin pitkään,
kuin hoito vaatii! Taivaan kiitos siitä!
Tunteita tyttö on osoittanut esim. ovia
paiskomalla, joka on hoitajienkin mielestä
hyvä asia, minun myös. Eilen hän jopa
KIROILI minulle puhelimessa ja löi luurin
korvaan, jee! Apatia olisikin pelottavaa!
Ja osuin oikeaan, kun hän väitti, ettei
kukaan hoitajista pidä hänestä, kun sanoin,
että taisi vain joku hoitaja sanoa sellaista,
jota et halunnut kuulla ja tulkitsit sen
niin, ettei sinusta pidetä. Myönsi!
Tässä alkaa olla kotipsykologi valmiina!
Tänään oli vierailu aika ja kaksi
tytön parasta ystävää oli mukana
tervehtimässä. Käytiin kävelyllä
ja pelattiin biljardia. Kotiinlähtö
oli aika riipivää ja varsinkin
kotimatka, kun molemmat tytöt itkivät
ikävää ja huolta koko 30km matkan.
Oli tosi kiva viedä punasilmäiset
tytöt kotiin... Nämä ystävät ovat
yksi pelastusköysi tässä tilanteessa!
Veljestään huolehtivalle siskolle
minkä ikäinen tyttäresi on?
voimia teille ja jaksamista!
alkuvuonna 14.
Kiva huomata uusia viestejäsi lueskellessa, että myös Sinussa alkaa näkyä selviä ”parantumisen” merkkejä. Vielä vähän aikaa sitten singahtelit pelosta fantasiaan – ääritunteesta toiseen; pelkäsit kuolemaa ja rukoilit ihmettä (tietysti edelleen pelkäät ja ”rukoilet”), mutta nyt puheissasi on eri tunnelma; on kuin olisit astunut takasin maanpinnan jämerään realismiin, käärinyt hihasi ylös ja ryhtynyt nikkaroimaan elämää kuntoon. Sitä usein kuvitellaan, että suuret ja ihmeelliset asiat syntyvät ”esiin poksahtamalla” – mutta ei - ne syntyvät sinnikkäällä, uskoa vaativalla puurtamisella, vaikka ylös kirjataankin vain onnellinen lopputulos.
Kiireet painavat kovasti päälle (minulla siis) ja kommentointini saattaa olla jonkin aikaa niukkaa tai peräti katkolla, mutta ethän lue vetäytymistäni välittämisen hiipumiseksi.
Uskon tosiaan, että olette perheenä paranemisen tiellä!
itsestäkin siltä, että on taas
"elossa", kun pääsi töihin ja
arkeen kiinni! Varmasti myös välimatka
saa asioihin uuden perspektiivin.
Muista relata kiireen keskellä!
"Kuulemiin", kun kiire hellittää,
minäkin taidan vähentää täällä
palstalla "parkumista"!
Hei äiti-kertaa-kolme!
Lueskelin tämän ketjun läpi ja pakko kysyä, että millainen tilanne on tällä hetkellä? Toivottavasti olette edistyneet... Kaikkea hyvää elämäänne, voimia ja halauksia! :)
-voimakookos