Hello! Mua askarruttaa tällanen asia, kun mun veljellä on skitsofrenia. Se on sairastanut sitä jo yli 10v, eikä se tule siitä koskaan parantumaan. Itse olen naimisissa, pari lasta ja ikää päälle parikymmentä. Veljeni on runsaat kymmenen vuotta vanhempi.
Ollaan kukin vuorollaan, minä, isä ja äiti sekä mamma yritetty saada häntä hoitoon, mutta eipä aikaakaan kun pääsee jo pois ja taas vaeltelee päämäärättä kaduilla, ilman asuntoa tai mitään muutakaan. Ei häntä oikein tunnu motivoivan tuo parantuminen..
Nämä mainitsemani henkilöt äiti ym..ovat surreet veljeni tilaa ne kymmenisen vuotta, ja jonkinlainen suru ja huoli tuntuu aina olevan ilmassa. Säälitään ja säälitään, parutaan ja taas säälitään. Minua vaan kun ei kiinnosta enää tippaakaan huolehtia ja pilata omaa elämääni.
Sairaus on kamala, myönnän, mutta siihen on lääkkeet olemassa, ja eikö kuitnkin ole niin, että veljeni tekee selkeän ratkaisun olla ottamatta ne lääkkeet, vaikka olisikin jo toipumassa. Hän varmasti tietää mitä siitä seuraa.
Vanhempiani olen koettanu lohduttaa, mutta enpä siinä tuhlaa kuin omia voimavarojani.
Miten on, olenko kamala ihminen, kun en osallistu tähän sururinkiin ja annan monien yritysten jälkeen asia olla, ja alan elää perheelleni?
Ollaan kukin vuorollaan, minä, isä ja äiti sekä mamma yritetty saada häntä hoitoon, mutta eipä aikaakaan kun pääsee jo pois ja taas vaeltelee päämäärättä kaduilla, ilman asuntoa tai mitään muutakaan. Ei häntä oikein tunnu motivoivan tuo parantuminen..
Nämä mainitsemani henkilöt äiti ym..ovat surreet veljeni tilaa ne kymmenisen vuotta, ja jonkinlainen suru ja huoli tuntuu aina olevan ilmassa. Säälitään ja säälitään, parutaan ja taas säälitään. Minua vaan kun ei kiinnosta enää tippaakaan huolehtia ja pilata omaa elämääni.
Sairaus on kamala, myönnän, mutta siihen on lääkkeet olemassa, ja eikö kuitnkin ole niin, että veljeni tekee selkeän ratkaisun olla ottamatta ne lääkkeet, vaikka olisikin jo toipumassa. Hän varmasti tietää mitä siitä seuraa.
Vanhempiani olen koettanu lohduttaa, mutta enpä siinä tuhlaa kuin omia voimavarojani.
Miten on, olenko kamala ihminen, kun en osallistu tähän sururinkiin ja annan monien yritysten jälkeen asia olla, ja alan elää perheelleni?
Vastaukset 62
Vanhimmat
"yritetty saada häntä hoitoon, mutta eipä aikaakaan kun pääsee jo pois ja taas vaeltelee päämäärättä kaduilla, ilman asuntoa tai mitään muutakaan."
Onko hänellä oma asunto? Onko hänellä hoitosuhde?
Tässä ensimmäiset kysymykset??
Ymmärrän läheisten huolen, mutta joskus tulee tunne siitä että he tulevat kyselemään neuvoja tänne, sen sijaan että kohtelisivat toista kuin perheenjäsentä kaikkine vikoineen. Skitsofernian hoito on kuitenkin tänäpäivänä aivan jotain muuta kuin 40-vuotta sitten.
Ette itse hyväksyisi tilannetta, auttaisi asunnon ja pysyvän hoitosuhteen saamiseksi? Tietoa saa ken sitä tahtoo löytää. Tahtomisesta osa kiinni kiinni. Usein asenne on juuri tuo, eikö joku voisi hoitaa "sitä" kuntoon niin meillä olisi vähemmän "siitä" harmia.
Siinä pikkasen risuja. Ruvetkaa hommiin kimpalla. Perheen jäsenen sairaus koskettaa koko perhettä. Sen ei ole tarpeen hajottaa tai uuvuttaa, silti pieni tehtävä sinne. Hyväksykää toinen ensin sisimmässänne yhtenä perheenjäsenenä, vaikkakin sairastuneena, mutta kuitenkin.
Piiskaa & risuja ja myötätunnon, avunannon, lähimmäisen välittämisen perusteella ensin peliin.
Tämä siis jos olette perhe ja välitätte. Välittäminen tarvitsee joskus tuekseen tekoja.
Siis todellako kuvittelet, että noiden reilun kymmenen vuoden aikana emme ole mitään tehneet. Asuntoja hänelle on hankittu 6kpl. Hoitosuhdetta emme hyvällä yritykselläkään ole saaneet kuin muutmaksi viikoksi, kunnes psykoosi on lieventynyt, ja kun pois pääsee, se on muutama kk ja on jo asunnon sekä lompakosta lähtevä irtaimisto heitetty taivaan tuuleen.
Hoidon puolesta tulevaa asuntoa ei suostu vastaanottamaan.
Hän saa vanhempieni puolesta asua vaikka kotona, mutta ensin pitää asiat saada kuntoon, kuten lääkitys sun muu, vai sitäkö mieltä todella olet, että meidän kaikkien pitäisi vierestä seurata kun hän seisoo ovensuussa 8h, kun ei tiedä onko tulossa vai menossa. Ei syö, juoksentelee ympäriinsä ym..
Että mieti nyt ihan vähän ennenkuin niitä risujasi jakelet. Sille, -että sinulle joskus tulee tunne, että tullaan tänne neuvoja kyselemään sensijaan että kohdattaisiin sairas perheenjäsenenä- minä en voi mitään. Meillä ei siitä ole ollut koskaan kyse. Tiedän myös, että jokainen on oman onnensa seppä, ja omaani en aio iänkaiken hassata suruun ja murheeseen.
Minusta sinä teet ihan oikein kun irrottaudut omaan elämääsi. Ei ole tarkoitus että sairas ihminen sairastuttaa läheisensäkin ja kietoo toiset omaan elämäänsä. Siinä ei saada kuin kertautuvaa tragediaa.
Irrottaudu rohkeasti, toivo veljellesi kaikkea hyvää ja uskalla elää omaa elämääsi. Sinä et häntä tehnyt sairaaksi, sinä et häntä voi parantaakaan. Ehkä hän saa jostain avun ja hoitomotivaation, kummempaakin on tapahtunut, mutta se on hänen omissa käsissään. Halaus!
Voi kun oli mukava lukea vaihteeksi positiivinen viesti!
Meillä on juuri tuo tilanne, mammamme77v, josta kerroin, on tälläkin hetkellä anemian vuoksi sairaalassa, koska ei syö mitään surunsa vuoksi. Toivon, että hän jaksaisi. Äitini on aivan lukossa ja minulla meni kesä siten että joka hiivatin tauko sekä työmatka puhuin eri asianomaisten ja hoitajien kanssa puhelimessa. Vapaa-ajallani etsin häntä kaupungilta, kun oli hatkat ottanut sairaalasta.
Joku kysyi, miten ne asunnot ovat järjestyneet. Siten, että olemme olleet yhteydessä sos.viranomaisiin, jotka hänelle sen asunnon ovat osoittaneet. Kaikissa tapauksissa emme ole jääneet ilman osoitetta, mutta parissa viimeisessä. Mainittakoon vielä, että tämä veljeni ei vapaaehtoisesti meidän sukulaisten kanssa ole tekemisissä.
Jotkut saavat tämän asian kuulostamaan siltä, että "miksette hanki hänelle hoitopaikkaa ja pidä hyvänä?" "sukulaiset työntävät hoitoon ja pakenevat vastuuta.."
Nyt esitänkin kysymuksen, että miten, oikeastaan voimme enää auttaa..? Ja nyt mielellään haluaisin kuulla niitä viisaita vastauksia, niitä mielipiteitä kun tuntuu taas riittävän!
*Sairautta takana 10 vuotta, vähän reilu.
*Ei myönnä, ole koskaan myöntänyt olevansa sairas, ei mielesttän tarvitse hoitoa/apua.
*Hoitoon passitettu n.13 kertaa, hoio päättynyt aina omasta tahdosta taikka jättänyt tulematta takaisin.
*Hoitajilta/lääkäriltä ei vastauksia tuohon saa, että miksi päästävät ihmisen vapaalle muutaman päivän jälkeen psykoosista. Eivät myöskään ilmoita meille omaisille, kun on hatkat ottanut. Eivät myöskään vastaa kysymykseen, että saako veljeni osastolla muuta hoitoa, kun lääkkeitä? Jutellaanko hänen kanssaan ym..Ja tässä mainittakoon viimeisenä, että kun häntä olemme tapaamassa käyneet, ei ole ollut halukas näkemään.
JA NYT NIITÄ HYVIÄ NEUVOJA?
" Mainittakoon vielä, että tämä veljeni ei vapaaehtoisesti meidän sukulaisten kanssa ole tekemisissä. "
En ihmettele taustaa hrmph mutta miksi vaivautua ihan tänne asti? Mitä loppujen lopulta oikein etsit näin ketjun aloittajana jos saa kysyä? Hyvää omantunnon leposijaa vaiko mitä? Jos haluat hänet pois silmistä, sano se suoraan ja hoidat asiat niin ettei häntä näy eikä hän näin enää haise nurkissa, paitsi jos kirjoittaa tänne...:D
välitä...minkä sille tekee?
väsymyksen aiheuttamaa huomionhakuisuutta tai jotain.
Katotaan - pure tai niele - tässä tulee- por faVOR:
Sairautta takana 10 vuotta, vähän reilu.
*Ei myönnä, ole koskaan myöntänyt olevansa sairas, ei mielesttän tarvitse hoitoa/apua.
*Hoitoon passitettu n.13 kertaa, hoio päättynyt aina omasta tahdosta taikka jättänyt tulematta takaisin.
*Hoitajilta/lääkäriltä ei vastauksia tuohon saa, että miksi päästävät ihmisen vapaalle muutaman päivän jälkeen psykoosista.
OBH:
- Laissa on tässä kohta jos on itselleen tai toisille väkivaltainen? Onko hän? Sitäpaitsi kerroit toisessa viestissä ettette ole lähiomaisia. Miten noin yleensä voisit ajatella soittavasi jonneen sairaalaan jossa vastattaisiin juuri sinun kysymyksiisi? Absurdia.
Eivät myöskään ilmoita meille omaisille, kun on hatkat ottanut.
- Ketkä ovat omaisia ja ketkä eivät pieni epäkohta jonka korjannet?
Eivät myöskään vastaa kysymykseen, että saako veljeni osastolla muuta hoitoa, kun lääkkeitä?
- Tässä tulee vastaan laki yksityisyydensuojasta. Mitä muuten "hobbypohjalta" tekisitte aiemmilla tiedoilla jos niitä saisitte? Ai shokkihoitoa ja kylmiä kääreitä no hyvä, olemme iloisia täällä teeveen ääressä. (häh)
Jutellaanko hänen kanssaan ym..Ja tässä mainittakoon viimeisenä, että kun häntä olemme tapaamassa käyneet, ei ole ollut halukas näkemään.
ettei hän halua nähdä teitä.
- Kuuntele tätä; Jos hän ei halua tavata hän ei halua tavata. Sitäpaitsi henkilökohtainen terapia kuuluu potilaan ja lääkärin väliseen hoitosuhteeseen. Näin myös tässä tapauksessa teistä välittämättä. Eikö olekin kamalaa kun ei pääse väliin?
JA NYT NIITÄ HYVIÄ NEUVOJA?
- Hyvä neuvo on jatkaa omaa elämää niin kuin ennenkin. Mitä teit ennen, sitä en tiedä mutta hanki nyt hyvänen aika itsellesi elämä jos sukulaisellasi ei sitä ole.
Muu perhe oikein ole sisäistänyt aihetta täysin, vaikka muuta olettavat.
Ootteko yrittäny saada häntä johonkin palvelukotiin????
Lisäys.
Hankkikaa hänelle vaikka kunnan edunvalvoja joka vois järjestää hänelle hoitokotipaikan
Ollaan yritetty sitäkin, mutta kaava menee näin: Menee huonoon kuntoon-> ilmoitamme osastolle-> tulevat hakemaan, aina ei itsestäänselvyys sekään-> osastolla jonkun viikon, ja tämän jälkeen on kaksi vaihtoehtoa, joko karkaa ensimmäisellä omalla lomalla, eikä miehestä kuulu mitään. Tai sitten, on muutaman viikon hoidossa, tokenee hieman ja pääsee pois. Tässä vaiheessa on asunnot(vanhempien hankkima,ei suostu mihinkään hoitopaikan asuntolaan) jättää lääkkeet ottamatta, antaa asunnon pois, lompakot ym heittää menemään.. Näitä uusia osotteita ei muuten meille sukulaisille kerrota, koska potilas ei suostu. On täysin arvailujen varassa miten menee..
Taidat itsekin tietää vastauksen, mitä tuohon lisäämään. Toisaalta aloituksesi otsikko jo kuvasti asennettasi, joten seison vieläkin sanojeni takana. Tässä on nyt vain sinun sanasi kuultuna katos.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000018844518
"Tässä vaiheessa on asunnot(vanhempien hankkima,ei suostu mihinkään hoitopaikan asuntolaan) jättää lääkkeet ottamatta, antaa asunnon pois, lompakot ym heittää menemään.. Näitä uusia osotteita ei muuten meille sukulaisille kerrota, koska potilas ei suostu."
--------------------
Miten tuo on mahdollista että hankitte asunnon minkä sijaintia ette itse tiedä?
Miettikää syöpäsairaiden omaisia. Sanovatko he että kun ei *ittu kiinnosta eikä jaksa kattoo kuoleehan se kumminkin.
Vertaisryhmiä on olemassa myös omaisille. Siellä voi jutella muiden samankaltaisessa tilanteessa elävien kanssa ... siis jos kiinnostaa.
Tuosta voi aloittaa, edellyttäen edelleen jos aihe kiinnostaa:
http://www.mtkl.fi/index.php
Edellyttäen että aihe vieläkin kiinnostaa:
http://www.omaisten.org/
Jos ei, mitä tässä enempiä turinoimaan. Jatka elämääsi kuin sinulla ei veljeä olisikaan, mutta ajattele kuinka rankkaa hänellä on ja sinä senkun jaksat narista.
Olisi kiva kuulla veljen vastine tähän ketjuun edellyttäen ettei hän ole psykoosissa. Skitsofreniaa sairastava sataprosenttisesti ole kyvytön kertomaan toiveistaan oman elämänsä suhteen. Joskus omaisten asenne voi vaikuttaa asioiden kulkuun paljonkin. Jos toista kohdellaan kuin pakettina mikä/joka toimitetaan milloin minnekin en näkisi paljoa valoa aloittajan suhteessa veljeensä. Toisaalta ehkei hän sellaista etsikään, kun on oma elämäkin elettävänä. Lopuksi käteen jää kysymys, mitä aloittaja hakee tältä palstalta?
Että syöpäsairas ei välillä "pääse jaloilleen" ja saa uudelleen valita, että jatkaako elämäänsä oireiden piinaamana vai ottaako "lisää elinaikaa" lääkkeillä, jotka parantaisvat oloa huomattavasti. Comprende?
Kyllä hoitolaitoksella pitäisi olla sen verran vastuuta, että ymmärtäisivät tehdä jotain tälle sairaalakierteelle. Tiedetään kuitenkin että asia voidaan hoitaa pakolla, jos ei muutoin onnistu. Eikä se pakko ole paha asia, todennäköisesti ainoa oikea ratkaisu "potilaan" parasta ajatellen.
no, onhan sitä koetettu hoitajille ja lääkäreille ehdottaa, että jos ei sitten ihan heti päästäisi vapaalle jalalle..Vastauksena tulee että "niin,, mutta kun hän oli niin pirteän oloinen jo.."
Minä en ole lääkäri, enkä edes kovin vanha, mutta sen tiedän, että jos sairaus on kestänyt yli kymmenen vuotta, niin ei se muutamassa viikossa ohi mene.
kannattaa pysyä tiukkana ja vaatia pidempiaikaista sairaalahoitoa/kuntoutusta. Usein kun rupeaa lääkäreille puhumaan heitteillejätöstä tai hoitovirhesyytteestä, niin saattaa asenne muuttua. Ihmettelen kyllä miten tuommoinen vastuuttomuus voi olla mahdollista?
oltu sitten liian lepsuja. Jotenkin sitä niin mielellään luottaisi niihin asiantuntioihin, aika kylmää on siellä asenne. kesällä huusin yhdelle lääkärille, taas kerran puhelimessa, että "ihanko meinaatte, että hobby-pohjalla yritetään 36v äijää saada kerta toisensa jälkeen hoitoon, että niinkö meinaatte, että parissa viikossa paranee." Vastaukseski sain,että "ketään ei voi pakottaa parantumaan. Hän ei halua hoitoa."
Parasta todella oli se, kun soittelin eräänä päivänä osastolle kysyäkseni vointeja, niin iloinen naishenkilö kertoi, että "niin, hän ei ole palannut kävelyltä eilen" Kun kysyin, miksei ilmoitettu minulle, kerrottiin, ettei hänestä nyt niin huolissaan olla. Noin viikko tätä ennen hänet oli saatettu hoitoon psykoosissa seisomassa kaupungilla. Heistä vaan hän ei ole kyllin sairas. Miksi olisi? Mitäs pahaa seisoskelussa on?
Luin uusimmat viestisi. Nyt kun koko ketjun lukee kaieksta huokuu väsymys ja epätoivo. Olen pahoillani kommentoinnistani.
Kuin varmasti tiedät skitofreniaan kuuluu sairaudentunnottomuus, näin toinen ei katso tarvitsevansa lääkitystä. Syntyy kierre sairaalaan ja pois sairaalaan ja pois. Täällä on mainittu edunvalvoja ja hoitokoti, ne valitettavasti minullekin tässä vaiheessa tulee mieleen.
Siitä kysymykseen. Onko sellaista systeemiä olemassa missä potilas käy hakemassa päivittäiset lääkkeensä polilta?
Hieman systeemistä missä veljesi pyörii. Se on melko kylmää puuhaa todellakin. Resurssit ovat vähäiset ja painopiste tuntuu liikkuvan siellä missä ihmisen työhön paluu on vielä mahdollista. Hoitomuodot saattavat vaihdella piireittäin melkoisesti.
Kuin tällä palstallakin on kerrottu, psykoosipotilaat saavat tietyssä vaiheessa nk. ulkoiluoikeudet. Jos ulkoa ei enää palaa hoidon piiriin niin hoitohan on vielä tällöin kesken. (!!??) Siksi ihmettelen hoitohenkilökunnan lepsuutta tässä.
Olisi ihanteellinen tila jossa veljesi söisi lääkkeensä ja kykenisi täten hallinnoimaan omaa elämäänsä niisä rajoissa kuin jaksaa.
Oma jaksaminen on myös tärkeää. Nuo viestit ylempänä saattavat tuntua lässynläältä. Omasta kokemuksesta voin kertoa että olen käyttänyt alimmaisen linkin vertaisryhmää aikanani ja siitä oli valtavasti hyötyä. Nähdäkseni voisit myös soittaa sinne ja kysyä neuvoa tilanteeseen.
Nämä ovat vaikeita asioita joissa ei voi kuin toivoa että kaikki järjestyisi.
Kaikkea hyvää sinne!
Noh, nämä palstat on tällaisia, että äkkiä tulee väärinkäsityksiä, kun ei millään huomaa kaikkea kertoa yhdellä kertaa, se siitä =)
On ollut sellaisessakin, että hakee lääkkeensä sovittuna päivänä ja käy ns. näyttäytymässä samalla. Sitten tulee se päivä, jolloin ei enää tule. Kurjinta tässä on se, että emme koskaan tiedä missä mennään, kun eivät meihin ole yhteydessä. Kurat housussa saa itse soittaa ja kuulla, kuinka on sujunut.
#Minä en ole lääkäri, enkä edes kovin vanha, mutta sen tiedän, että jos sairaus on kestänyt yli kymmenen vuotta, niin ei se muutamassa viikossa ohi mene.#
Niinpä, jos lentsu kestää pari viikkoa, vie ainakin kuukausi päästä siitä ohitse vai mitä luulet? Äsh.
Luki ketjun miten päin tahansa, jokin tökkii. Ehkä asia/aika-virheet ehkä jokin muu. Ehkä aloittajakaan ei sitä tiedä koska oli 10-vuotias veljensä sairastuttua, eikä nähdäkseni vieläkään ymmärrä frenian problematiikkaa täysin.
Nähdäkseni toistensa maailman ymmärtäminen on kuitenkin osa pulmaa. Saattaisin aloittaa tuosta jos minulla olisi rakas läheinen ja aihe kiinnostaisi.
hei,
pitänee sanoa, että onpa pirullinen ongelma ja tuntuu siltä ,että ette te vierestä ongelmaa ole katsoneet vaan yrittäneet auttaa mutta minkäs teet jos tilanne tuo.
kärsin itse pakkoneuroosista eli elämä riittävästi päin helvettiä, ei töitä, mitkä taas lisää näitä neuroosikuvioita , puhumattakaan läheisistä, jotka aliarvioivat . mun pitäis syödä lääkkeitä mutta mulle olut vaikuttaa nopeammin ja antaa paremman fiiliksen kun napsia pillereitä . siinä yksi syy miksi lääkkeet jätetään. tyhjyys elämässä niin syvä, ettei kiinnosta enää nekään tai edes oma tilanne parantua. sun veljelläsi on tosin paljon pahempi tilanne.
oletko selvittänyt esim. aivosähköshokkihoitoa tai muuta vastaavaa . pakkohoito on ainut vaihtoehto ensin ja niin pitkäksi aikaa että tulos on parempi. varmaan ollutkin vai?
myös kannattaisi miettiä ellette jo olekin, että mistä se johtuu ja paneutua siihen. jokin hänessä on aiheuttanut sen.
Kun hoidetaan sairautta eikä ihmistä, tällöin saattaa syntyä tietty toivottomuuden kehä, oravanpyörä, korpivaellus minkä päässä ei näy valoa.
yliopistovuosien jälkeen. Matematiikkaa, mietiskelyä, uskonto, elämän pelkistämistä pelkäksi olemiseksi.. kurjuuden maksimointia tai jotain..
Apua ei ota vastaan, `sosiaaliavustus ei kuulu hänelle`niin kuin hän itse sanoo, kun kaikki pitää itse tienata.. Työtä on yrittänyt etsiskellä paljain jaloin, mutta eihän tuo näytä tärppäävän oikein???
Alkoholi ei hänelle kuulu, niin kuin ei liha syöminen tai syöminen ollenkaan, ilmeisesti. Ja jästipäinen kuin mikä.
Kyllä me ollaan sitä mietitty, että mikä tuon aiheuttaa, no ne tais olla noita, mitä edellä mainitsin, mutta mikä sitä pitää yllä? Mikä on se asia, jota hän pakenee tuohon sairauteen? Jaa-a, voisiko olla se uskonpuute paremmasta tulevaisuudesta. Olen tällä palstalla saanut paljon negatiivista palutetta, mutta ne jotka ajatukselle luki ekan viestin huomasi, että olin vähän päälle kymmenen-vuotias kun kaikki alkoi. Kyllä tää on munkin elämään vaikuttanut.
Sulle toivotan kaikkea hyvää=)
niin pikku kysymys,
mitä tarkoitit tuolla alkulauseella matematiikkaa, mietiskelyä... oliko sun veljes lukemas matikkaa vai mitä tarkoitit.
mun isoveli luki yliopistos matikkaa ja on opettaja. voin sanoa, että siinä alassa katsotaan kuka luulee olevansa hyvä ja kuka taas on. moni on jättänyt kesken.
jos näin on, luulen että kyse on siitä, että veljes ei ole sinut sen asian kanssa että hänestä piti tulla matematiikan expertti. siinä se ongelmakohta on sulle suoraan sanottuna jos hänestä on kyse.
kiitos vastauksesta. mä yritän vilpittömästi auttaa.
"On ollut sellaisessakin, että hakee lääkkeensä sovittuna päivänä ja käy ns. näyttäytymässä samalla."
Miten hoitohenkilökunta suhtautuu tuohon? Onko se niin ettei perään kysellä? Jos noin, siinä hoitohenkilökunta syyllistyy hoidon laiminlyöntiin.
Toinen mitä kysyisin olisi se miten veljesi suhtautuu sairaalajaksoihin?
Rivien välistä voisi lukea sen että hän tuntee älykkäästi systeemin ja pelaa sen kanssa. (sairaalasta pääsee nopeasti pois kun esittää pirteää)
Yhteiskunta sysää tänäpäivänä yhä enemmän ja enemmän vastuuta omaisille jotka tekevät mikä jaksavat ja uupuvat. Tätä tapahtuu monilla eri saroilla, mielenterveyspuolella ehkä eniten. Ei ole tarkoituksenmukaista että koko perhe uupuu tai sairastuu yhden mukana.
Minäkin olen ollut vertaisryhmässä mukana silloin kun sisareni sairastui syvään masennukseen (mukana psykoottisia jaksoja). Ryhmän henki antoi voimia luomaan omat rajat sille mitä jaksoi ja mitä ei.
Ei vielä tunneta mutta ehkä asia on niinkin että hän on ymmärtänyt liian paljon liian aikaisin.
hei,
oliko tämä vastaus kysymyksen esittäjältä vai keltä.
hei,
tiedätkö hänen suhteen, onko hänelle jokin asia erityisen tärkeä ,esim harrastus josta hän piti lapsena tai joku muu seikka.
ajattelin, että kannattaisi pyrkiä voimistamaan näitä hänelle ennestään tärkeitä olleita seikkoja joita varmaan oli ja on. ne antaa hyvää mieltä ja voi antaa ihan uutta puhtia elämään . en ole psykiatri mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että kannattaa keskittyä siihen mistä kaveri nauttii tai nautti ennen ongelmia. sehän voi olla vaikka kalastus - ihan mikä vaan kunhan veljes saa jotain iloa elämään . miettikää sitä ja uskokaa sanaani. pelastuin itsemurhalta sen avulla.
Veit sanat suustani.
kiitti vaan jos tarkoitit aidosti.
Tuli aloittajan kertomus yliopistoajoista. Usein sairastunut pyrkii peittämään oireensa pitkään. Yliopistomaailmassa, siis silloin kun ympäristö havaitsee erilaisuuden, saattaa tapahtua nk. dissaamista / toisen eristämistä. Tämä on tuhoisaa sille joka kuitenkin olisi, sairaudestaan huolimatta, lahjakas omalla sektorillaan.
Joskus hyvin tiedostavat ja älykkäät ihmiset erakoituvat koska ymmärtävät aivan liian hyvin tilanteen ja tulevaisuuden. Heillä saattaa olla hyvinkin paljon omanarvontuntoa ja tietoisuus omasta älystä - lahjoista. Kun sosiaalinen seinä tulee vastaan, sellainen missä ei kysytä ihmisen lahjoista tehdä työtä vaan tulla toimeen sosiaalisen yksikön kanssa, voi käydä niin että yksilö heittää hanskat naulaan, ymmärtäen ettei koskaan voisi istua kyseiseen kastiin.
Nämä ovat vain arveluja. Ihmismieli on ihmeellinen. Sen sijaan, että yrittäisi asettua "suojatyöpaikkaan" ymmärtäen että dynamo riittäisi työn suorituksen kannalta muuhunkin, heittää toinen homman lekkeriksi ajatellen ettei halua olla työnantajan "se erilainen" mutta lahjakas joka laskee 1 1=2 firman kellarissa.
Voi olla että siellä on paljon sellaista mistä toiset eivät tiedä, tämän myötä antaa sairaudelle vallan.
Kuin sanottua, kaikki ovat vain arveluja.
"When the going get´s tough the tough goes fishing"
Kerrankin tällä palstalla saa luettavakseen viisaan kommentin, suurin osa ihmisistä hehkuttaa lähinnä hoitojärjestelmän puolesta, ja kuvittelee, että nykyisenkaltainen sairaalajärjestelmä kykenisi pakkohoidon muodossa jollakin tavalla parantamaan ihmisen tilaa, kun se pahimmillaan syöksee ihmisen loputtomaan kierteeseen, josta ei ole ulospääsyä. On mielenkiintoista, että tunnustetaan ihmisen tarvitsevan vireänä pysyäkseen positiivisia elämyksiä ja mielenkiinnon kohteita, mutta tilanteessa, jossa ihminen on henkisesti romuna, todetaan vain, ettei tälläinen ihminen tarvitse mitään muuta kuin psyykelääkkeet ja umpitylsän, vanhanaikaisen sekä ahdasmielisen hoitolaitosympäristön, jossa pillerinsä popsii, mitään terapiaahan kyseisessä laitoksessa ei anneta. Mielenkiintoinen on myös tapa, jolla eräät hoitajat sekä lääkärit ilmaisevat tylysti potilaalle tämän henkisen tilan olevan vain ja ainoastaan elinikäinen mielisairaus; mitä helvettiä he kuvittelevat sisukkaan ihmisen muuta tekevän kuin vastustavan tätä leimaa viimeiseen asti, mikäli se sylkäistään potilaan silmille kuin pahin mahdollinen haukkumasana! Ainoastaan täysin taistelukyvyttömiksi rikkirevityt, oma-aloitteisuutensa kadottaneet ihmiset hyväksyvät tämän muitta mutkitta eivätkä näe mitään vikaa siinä, että ainoa käytetty hoitomuoto on neuroleptilääkitys, joka tuhoaa elimistön yhtä varmasti kuin alkoholismi tai huumeiden käyttö. On toki tilanteita, joissa hoito pakolla olisi kaikille osapuolille parasta, mutta silloin tulisi hoidon olla sillä tasolla, että tilapäinen vapaudenriisto voitaisiin sallia, ja tarkoituksena olisi todellakin hoitaa ihminen kuntoon, eikä pelkästään syöttää hänelle pillereitä, joilla on sivuvaikutuksia enemmän kuin Pelle Pelottomalla keksintöjä, sillä kukapa miespuolinen haluaisi syödä lopun ikänsä lääkkeitä, jotka kaiken muun lisäksi tekevät hänestä impotentin?! Ja hoitokulttuuriinhan kuuluu, ettei potilaan menneisyyttä tutkita kuin pintapuolisesti hutaisten, määritetään vain diagnoosi häiriökäyttäytymisen perusteella, ja sillä selvä. Miten voidaan hoitaa seuraukset, jos ei tunneta syitä? Voihan toki kaiken aina vierittää potilaan niskoille, ja todeta kaiken johtuvan vain geenivirheestä ja unohtaa sen tosiseikan, ettei mitään skitsofreniaa aiheuttavaa geeniä tunneta, paljon tutkimustietoa on sen sijaan ympäristön vaikutuksesta yksilön henkiseen tilaan ja kehitykseen, mutta tällainen lähtökohtahan vaatisi potilaan perusteellisempaa tutkimista, eikä se ole nykyisen hoitokulttuurin mukaista!
Ensinnä plussat niille kodeille jossa vieraat tuntuvat viihtyvän.
Sitten on ne jotka toimivat yksityisin turvin saaden kunnalta täyden vastineen. Puhutaan bisneksestä. (no kaikkihan ne)
Ammoisina aikoina mutta vain vähän aikaa sitten - ihmisen ajassa - Karpo esitti ohjelmassaan miten hoitokodin tupakoivan asukin määräraha, tuolloin n. 450 mrk, ei riittänyt hänen tarpeisiinsa. Kysely kuulosti tarpeettomalta kunnes alkoi ajattelemaan ihmistä joka keräsi tupakan stumppeja ja elää sitkisteli sillä mitä sai. Suomen Mielenterveyseuran toiminnanjohtatajaakin P. Lahtea haastateltiin missä hän kertoi että kohtuullinen tulo eettisessä mielessä, olisi 1500 markkaa vapaata rahaa per kuukausi, jos niin olisi.
Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta hoitokodeista, mutta arvioisin hetken ja toisen milloin toinen arvioidaan kyseisen bisneksen alle. On selvääkin selvempää ettei yksityiset tahot tekisi tuota ellei se tuottaisi voittoa. Läheisille kerrotaan hoitopaikasta kaikkea hyvää, miten voi asuja?
Yritän asettaa itseni siihen muottiin missä voisin sauhutella vapaasti ja vaikka hypätä bussiin matkustaakseni kaverin (tai oppaan) kanssa kaupunkiin ostamaan uudet verkkarit. Hey kuka maksaa? Kuun rahat meni röökiin? Kiva päivä muuten, mut tultiin oppaan avulla takaisin. Turha valittaa, päivä oli kaikesta huolimatta mieletön!
Itseasiassa ohjelman nähtyäni aloin miettiä sitä kuka ostaa näille ihmisille vaatteet, sellaiset vaatteet joissa he tykkäävät olla, vain onko sillä väliä tässä? Ehkä joku viisas kertoo sen heille.
Edellisellä ei periaatteessa ole mitään tekemistä sairauden kanssa siinä vaiheessa vai onko jos tahtoo freenikkona nähdä "muotia"?
Sitten on tupakoijat. Heille on sama määräraha. Jos se tupakoinnin takia loppuu kesken, ei voi mitään. Puhutaan ihmisarvosta ja samaan syssyyn freenikkokodin tupakoijat ovat kuin pieniä lapsia määrärahan loputtua. Määräraha mikä ei ole kelvollinen edes terveelle. Minkä teet?
Jos osaisin jotain ajatella, ajattelisin jotta mt-potilailta on eniten viety ihmisarvo. Heidät, nyt uuden poliitikan myötä, kun avohoito ei suju, sullotaan epämääräisiin parakkeihin, mistä joku "riepu" vetää eurot kotiin muiden kustannuksella vain kertoakseen että homma sujuu hyvin.
Onko edellisellä mitään tekemistä tervehdyttämisen tai yhteiskuntaan uudellen sijoittamisen tai sopeuttamisen kanssa? Ei, mielisairaalat ovat vain muuttaneet muotoaan, avohoito runkkaa pahasti, tosi pahasti.
tarkoititko mun vai jonkun muun kommenttia?
Ymmärrän täysin väsymisesi koko sairauteen. Minun kohdalla oma lapseni on sairastunut skitsofreniaan. Oli hyvä, että kerroit tunnoistasi, koska sairastuneella on sisar ja välillä koen huonoa omaatuntoa, kun ajatukset ovat jatkuvasti tässä sairastuneessa. Välillä minäkin olen lopen uupunut jo pelkästään hänen jatkuviin uusiin ideoihinsa. Niitä tuppaa tulemaan ihan kuin sieniä sateella. Huonompina hetkinä on lähtenyt karkuun ym ym. Tällä meidän "potilaalla" mielialat vaihtelevat tunnin sisällä hyvästä huonoksi, vaikka kuinka monta kertaa. Monta kertaa olisin halunnut lyödä oven kiinni ja unohtaa koko ihminen, mutta minkäs äiti tunteilleen mahtaa.
Ehkä sinun olisi hyvä ottaa vanhempiisi ja etenkin veljeesi etäisyyttä. Lepäisit ja kokoisit ihan rauhassa ajatuksiasi ja olisit ennenkaikkea oman perheesi kanssa. Nauti heidän seurastaan ja tehkää jotain mukavia juttua ihan oman porukan kanssa.Olen huomannut sellaisen piirteen tässä sairauksessa, että sairastunut äkkää sen, että pystyy sairauden nimissä pyörittämään isoa joukkoa ihmisiä. Siitäkin syystä etäisyys voisi jopa auttaa veljeäsi. Kaikki eivät pyörikkään hänen pillinsä mukaan. Yleensä skitsofreenikot ovat todella älykkäitä. Tällä kurjalla sairaudella on sekin kurja puoli, että se sairastuttaa koko perheen. Jotenkin se pitäisi pystyä estämään.
Sinä autoit minua näkemään selvemmin sairastuneen sisaren kannalta. Kiitos sinulle. Välillä olen kuin unessa ja varmasti sisar sen huomaa. Nyt minun täytyy yrittää ottaa hänet paremmin huomioon ja tietysti mieheni. Tämä on ollut kaikille todella raskasta.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
"Olen huomannut sellaisen piirteen tässä sairauksessa, että sairastunut äkkää sen, että pystyy sairauden nimissä pyörittämään isoa joukkoa ihmisiä"
****alkuperäisestä aiheesta irroitettuna:****
Kukaan ei äkkää mitään vaan ihminen on sairastunut. Tämä vaatii läheisiltä myös paneutumista aiheeseen.
Psykiatria on kehittynyt, ihmisten asenteet vähintään lievittyneet. Johtuneeko edellinen kenties tästä ajasta mitä elämme.(mulle kaikki heti nyt)
Sairas, oli hän psykoottinen tahi ei, hän kuulee näkee ja tuntee. Hän myös muistaa ja monet muistoista eivät ole ruusuisia.
Niin paljon kuin läheiset ovat huolissaan tulisi ajatella myös sitä tragediaa mitä sairaus aiheuttaa molemminpuolin. Silmien sulkeminen ei auta asiaa, sen sijaan se että ottaa vastaan sen mitä tulee on paljon helpompaa pitkällä tähtäimellä.
Vieläkin, *irroitettuna aiheesta* voisin kysyä kuinka paljon kaiken huolen takana on häpeää perheenjäsenen sairastuttua henkisesti? Sairastunut nimittäin vaistoaa kaiken ja se vain pahentaa asioita, *mahdollisesti* hidastuttaa paranemisprosessia.
Elämässä tapahtuu ts. shit happens. Tässä siis katsantokantaa. Ketään ei tule syytellä, mutta joskus on aika istua alas ja ottaa asiat niin kuin ne tulevat. Elämässä kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut, siihenkin tulisi varautua kaiken jaksamisen keskellä.
Kiitos! Väheksymättä yhtään sairautta, ehdotan todella, että muistat muut perheenjäsenesi, ennenkaikkea itsesi. Lentokoneen turvaohjeissakin lukee, että ota ensin itse happea ennenkuin autat muita tai jotain.. sama tässäkin.. Hyvää jatkoa!
hei,
olen samaa mieltä osittain kanssasi jos...
puhuttaisiin henkilöstä joka ei olisi ihan noin sairas , mikä ei tajua toisten apua eikä edes halua apua. siinä olen samaa mieltä, että silloin hän ei pääsisi käskyttämään läheisiään oman pillinsä mukaan mutta...
tiedän omasta kokemuksesta sanoa vain, että henkilö ei ketään pompota tuossa kunnossa huvikseen vaan on erittäin huonossa kunnossa.
toiseksi, hänen elinehtonaan on juuri läheiset, vaikka sitä ei välttämättä edes asian esittänyt ei tajuaisi. jos läheiset hylkää hänet, niin hän joko tappaa itsensä tai sekoaa täydellisesti. siinä faktat. tiedoksi kaikille. ja turha selitellä ettei näin ole. kokemus puhuu puolestaan.
...lähtis kalaan? :-)
Kyllä ihminen vain äkkää......... Ei skitsofreenikko ole koko ajan psykoosissa ja toimi ihan omituisesti vaan on parempia aikoja ja voi käyttää sairastumista tekosyynä ihmisten pompotteluun. Tämä on jo hoitajatkin meille kertoneet, että se siitä.
Enkä maininnut kertaakaan, että häpeiäisin lapseni sairautta. Miksi ihmeessä? Se on muiden ongelma, jos jotkut sanovat, että hei tuolla asuu hullu. Ihan sama minulle. Se kertoo vain tästä ihmisestä ties mitä. Minulla on paljon ihmisiä joiden kanssa olen keskustellut aiheesta ja olen monelle asiasta avoimesti kertonut, mutta itsesuojeluvaistoon on kuitenkin viisasta luottaa. Ei kaikille kertakaikkiaan voi kertoa.... muuten tulee lunta tupaan. Olen saanut kokea, etteivät ihmisten asenteet tähän sairauteen ole mitenkään lieventyneet. Toiset ovat todella asiallisia ja tietävät mistä on kyse, mutta on minutkin teilattu lapsen sairauden vuoksi. Onneksi on ollut ammattitaitoista väkeä mielenterveyshoitajina samoin lääkärit. Heiltä olen saanut oikeaa tietoa sairaudesta, eikä syyllisiä meidän tapauksesta ole löytynyt. Silti on ihmisiä jotka tuomitsevat vanhemmat kuin keskiajalla.
"Tämä on jo hoitajatkin meille kertoneet, että se siitä."
Kun potilas on psykoosissa osastolla yksi perusperiaatteita on ettei heidän harhoihinsa mennä mukaan. Tästä on pitkä matka skitsofreenikon omaisen arkeen ja siihen että tunnet hänet ihmisenä, omine outoine tapoineen ja kohtelet häntä sen mukaisesti...ihmisenä kuin muitakin. Metsä vastaa aikanaan tavalla tai toisella. Te olette vain hieman erilainen perhe, ei sen kummempaa. :)
Ei näitä asioita ymmärrä kuin toinen omainen. Potilaan näkökulma on taas ihan erilainen. Vaikka sanoinkin, että joskus on tehnyt mieli heittää ovi kiinni ja unohtaa koko asia, mutta toki en sellaista tekisi. Jostain voimat on täytynyt pusertaa. Me vanhemmat olemme hoitajienkin mukaan hänelle kaikkein tärkein tuki, vaikka joskus hanaa vastaan kuin raivo härkä. Meidän ja erityisen minun jaksamisen loppuminen olisi hänenkin loppunsa.
Tällä hetkellä on parempi jakso ja näistä hyvistä hetkistä otan kaiken irti :). Silloin hän kertoo kuinka tärkeitä me hänelle olemme. Psykoosissa on tullut suusta yhtä ja toista.
Ennen hänen sairastumistaan en tästä sairaudesta en tiennyt kuin mitä jostain olin pintapuolisesti lukenut elikkä aakkosista on saanut lähteä.
Kun vanhempia syytettiin, eikä sen aika ole nytkään.
Kokonaisuuden kannalta on kuitenkin erittäin tärkeää että perhe on koolla ja koko perhettä hoidetaan kaiken varalta, sanalla sanoen jokaisen tarpeet otetaan huomioon. Näin kaikki saavat tarvitsemaansa hoitoa & huomiota tai lepoa.
En tiedä, miksi osa porukasta on saanut käsityksen, että sukulaiset eivät ole kiinnostuneita. Ollaan pitkän aikaa-ja edelleen koetettu saada häntä kiinnostumaan ja motivoitumaan tekemään mukavia asioita. Siis olettaen, että häneen on saanut siinä määrin kontaktia. Paremmilla kausillaan hän ei halua olla meidän kanssaan missään tekemisissä, kun hän on sairastunut, hän ei halua olla missään tekemisissä kanssamme.
Kaikilla tuo ei mene ihan samalla lailla, kkun sinulla on mennyt. Sairaudet voivat olla toistensa kaltaisia, mutta minne unohtui se, että ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia? Eikai tässä aleta pelkkää sairautta hoitamaan, eihän??!!
Ja nyt en puhu skitsofreniasta, mutta kyllä on eräitä sairauksia, jossa sairastunut pyörittää lähiympäristöään 6-0.
Toivottavasti veljesi toipuu, minä olen taistellut skitsofreniaa vastaan nyt yli kymmenen vuotta, ja loppu häämöttää, olen saanut vihdoin oman elämäni siihen kuntoon, että vuoden sisällä tämä sairaus on lopullisesti voitettu. Lääkkeitä en käytä, sillä se olisi aivan sama kuin heittäisin koko elämäni tunkiolle, niin vakavia ovat kyseisten kemikaalien sivuvaikutukset, että mieluummin tappaisin itseni kuin hyväksyisin ne. Minun näkökannastani tilanne oli kuin tienristeys, jossa valittavana oli varma tuho(neuroleptit) tai kova kärsimys, joka saattaa joskus loppua tai sitten se on elinkautinen. Minä valitsin tien, jolla on mahdollisuus selvitä, ja valitsin lääkkeettömän vaihtoehdon. Se oli oikea valinta, sillä vuosikausien kärsimys on päättymässä, ja saan elää terveenä ihmisarvoista elämää, johon minulla ei lääkittynä olisi koskaan mitään mahdollisuuksia.
Minä löysin pitkän ja raskaan tien jälkeen ulospääsyn harrastuksien kautta, ja olen pystynyt pala palalta kasaamaan rikkoutunutta itsetuntoni, sillä mistään muustahan ei minun kohdallani ollut kyse, se oli kaiken perimmäinen syy, ja tämän aiheutti minun omat vanhempani "kasvatuksellaan". Voisin perustella, miten jo lapsena sirpaloitu itsetunto voi viedä pohjan elämältä ja upottaa lopulta psykoosin suohon, mutta kirjoituksesta tulisi liian pitkä, totean vain, että sairaala ei rikkoutunutta minäkuvaa millään tavalla ainakaan parantanut, ja elämä mielisairaanleiman kanssa on yleensä se syy, miksi skitsofreniapotilaista vain yksi sadasta kykenee toipumaan ilman lääkkehoitoa. Tähän ei ole mitään muuta apua kuin oman minäkuvan vahvistaminen. En väitä, että veljesi kohdalla syy olisi hänen vanhemmissaan, tämä oli vain minun tarinani. Tuskallinen tie, todella, valisi sitten kuinka vain. Toivottavasti hän selviää.
Yhä enemmän lukisin mieluusti niistä joita sairastuneen rinnalla kulkeneet ovat kokeneet matkallaan. Miten selvisitte, miten lähimmäinnen, miten koko perhe, suku?
Tulenarkaa ko?
ehkä vain luulen ..
Oletteko koskaan koko perhe olleet yhtä aikaa terapeutin tai lääkärin vastaanotolla?
kyllä
#Säälitään ja säälitään, parutaan ja taas säälitään.#
Tuskin hän sääliänne kaipaa vai mitä luulet?
jos osaat
Huh, menipä aikaa koko ketun läpilukemiseen. Luulisin että aloittaja kaikesta huolimatta on vielä kehittymätön iältään tai henkiseltä kapsiteetiltaan vastaanottamaan liian suurta taakkaa mitä hän kuitenkin yrittää kantaa. (liian pitkä lause)
Antaa vain ajan kulua ja asiat selviävät. On myös juttuja jotka menevät nk. mullan alle, niistä ei olla koskaan puhuttu eikä tulla puhumaan. Joskus elämässä on asioita joista välttämättä ei tarvitsekaan enempää tietoa. Toisaalta jäin miettimään isoäidin huolenpitoa. Siinä on paljon rakkautta ja välittämistä mukana. Isoäidit ovat korvaamattomia omalla tavallaan. Onko veljesi tavannut mummin _vain_ kaksin?
Huh, menipä aikaa koko ketun läpilukemiseen. Luulisin että aloittaja kaikesta huolimatta on vielä kehittymätön iältään tai henkiseltä kapsiteetiltaan vastaanottamaan liian suurta taakkaa mitä hän kuitenkin yrittää kantaa. (liian pitkä lause)
Antaa vain ajan kulua ja asiat selviävät. On myös juttuja jotka menevät nk. mullan alle, niistä ei olla koskaan puhuttu eikä tulla puhumaan. Joskus elämässä on asioita joista välttämättä ei tarvitsekaan enempää tietoa. Toisaalta jäin miettimään isoäidin huolenpitoa. Siinä on paljon rakkautta ja välittämistä mukana. Isoäidit ovat korvaamattomia omalla tavallaan. Onko veljesi tavannut mummin _vain_ kaksin?
Ei sulla o mikään pakko sairastuttaa itseäsi asioilla, jotka eivät ole sun päätäntävallassa.
voimia
Ei olekaan, mutta mun periaate on se, että sukulaista ei jätetä oman onnensa nojaan. Joku tuolla ihmetteli, etten ole iältäni tai kapasiteetiltani kypsä kohtaamaan tai kantamaan näitä juttuja. Aika harva on tajunnut tän alotusviestin todellisen syyn. Se on nimittäin se, että kaikkeni antaneena, tämän nimeen vaikka vannon, enempää en ole voinut tehdä, mulle on tullut hetki jolloin väsymys ja epätoivo vallannut mielen.
Eikö se ole parempi, että näitä asioita purkaa tuntemattomille ihmisille, kun se, että ilmottaisin veljeleni, että ei paljoa jaksa napata.
On ihan totta, että mulla on oma elämä, omat lapset, joista toinen vasta alle kuukauden.
eikö kukaan muu muka ole sitä mieltä, että saisin välillä rauhassa keskittyä omaankin elämääni?? Onko tosiaan parempi, että annan tässä nyt perheeni kärsiä poissaolostani ja stressistäni?
Arvostelijoille vielä, oletteko olleet tietoisia, että skitsofrenia on perinnöllinen sairaus, olkoonkin niin, että saattaa tulle kelle hyvänsä. On kuitenkin otettava huomioon, että suurella määrällä stressiä saatan itsekin sairastua. Saanko sitten sen kirkkaimman kruunun? Ihan tiedoksi, sitä en havittele. Olen vaan koettanut auttaa veljeäni. En kirjoita tänne enää.
hei,
luulen ,että käsitit väärin aikaisemmat viestini joten vastaan uudestaan.
Olen täysin samaa mieltä tuosta äskeisestä lauseestasi. Voin vain kuvitella sitä taakkaa mitä olet joutunut kantamaan tai vanhempasi. Mun vuoksi on joutunut kanssa läheiset kärsimään eikä ihme. puhumattakaan sun tilanteesta.
Mä olen yrittänyt hyvää enkä pahaa , mä en ole sua arvostellut ainakaan siitä , ettet olis yrittänyt .
ymmärrän hyvin että sunkin pitää elää omaa elämääsi tai niin sen on oltava. muutenhan sun elämäs menee hukkaan. Pääasia on kai se, että olet yrittänyt auttaa kuin se, että olisit kääntänyt selkää veljellesi. tämä on kaiken a ja o. Ei ainakaan tartte sanoa itselleen etten yrittänyt. tiedät varmaan mitä tarkoitan.
Ja mulle on turhaan suuttua, koska olen käynyt hyvin lähellä itsemurhaa ja tarkoitus on ollut auttaa.
Nämä kuviot on vaan sen verran vaikeita, että väitän, että täällä ei kukaan pysty sanomaan mitä pitäis tehdä. Jotta pystyis pitäis nähdä sun tilanne konkreettisesti ja olla sun "housuis". you know what I mean.
Pääasia ettet lannistu vaan jaksat uskoa parempaan . toivosta ei saa luopua. hyvä kun kirjoitit tänne . Olet varmaan antanut paljon mietittävää monelle. Pärjäile ja iloista perjantaita kaikesta huolimatta.
Sairastuin vakavaan masennukseen, koska yritin ymmärtää ja auttaa äitiäni ja isääni (ovat eronneet 25 v sitten ) heillä molemmilla on vakavia ongelmia, väkivaltainen parisuhde ja molemmilla vielä alkoholi. Romahdin täysin ja sairaala reissu siitähän tuli. Ystäväni ja läheiseni ovat tukeneet minua todella paljon, ei siitä sen enempää.
Sinulla on perhe, mies ja kaksi lasta, toivottavasti saat heiltä voimia ja toivoa. Eikö ole ihanaa nähdä omien lasten kasvavan ja antavan pyynteettömän rakkauden sinulle. Sinä olet heidän äiti ja he luottavat sinun huolenpitoon. On pöyristyttävää että sinun ja vanhempiesi toiveita ja pyyntöjä ei kunnioiteta veljesi huolenpidon suhteen. Mutta sinun pitää huolehtia myös itsestäsi ettet itse sairastu. Ymmärrän kyllä että perhettä ei jätetä, mutta sinä olet ansainnut myös vapaata ja aikaa itsellesi.
Rakkaudella!