Kokeeko kukaan muu yksinäisyyden syntyvän siitä, ettei ilmaise itseään muille, vaan patoaa sisälleen tunteitaan ja ajatuksiaan enemmän kuin olisi vapautuneen mutta yksityisen elämisen kannalta tarpeen?
Toinen kysymys: Voiko yksinäisyyden nähdä irrallisuuden tunteena, joka syntyy siitä, ettei ole tarpeeksi läheinen kenenkään ihmisen kanssa ollakseen 'kiinni elämässä' ja omissa tunteissaan? ...Näin olen itse asian kokenut.
Kolmanneksi: Mikä on oma näkemyksesi siitä, mistä yksinäisyys syntyy ja miksi joku on yksinäinen ja toinen ei? Voiko joku olla syntyjään yksinäinen tai onko yksinolo pelkkä sopeutumiskeino ja tavallaan vastaisku toisen ihmisen arvaamattomuutta kohtaan? Valitseeko kukaan terve ihminen vapaaehtoisesti yksinäisyyden vai 'valitseeko' yksinäisyys kohteensa?
Toinen kysymys: Voiko yksinäisyyden nähdä irrallisuuden tunteena, joka syntyy siitä, ettei ole tarpeeksi läheinen kenenkään ihmisen kanssa ollakseen 'kiinni elämässä' ja omissa tunteissaan? ...Näin olen itse asian kokenut.
Kolmanneksi: Mikä on oma näkemyksesi siitä, mistä yksinäisyys syntyy ja miksi joku on yksinäinen ja toinen ei? Voiko joku olla syntyjään yksinäinen tai onko yksinolo pelkkä sopeutumiskeino ja tavallaan vastaisku toisen ihmisen arvaamattomuutta kohtaan? Valitseeko kukaan terve ihminen vapaaehtoisesti yksinäisyyden vai 'valitseeko' yksinäisyys kohteensa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
tärkeää, että olisi joku jolle puhua ongelmistaan. Sitä tulee sulkeutuneeksi jos pitää kaiken sisällään. Eipä kukaan siten pääsekään koskaan lähelle.
Jotkut kestävät yksinäisyyttä varmaan paremmin ja haluavat vetäytyä omiin oloihinsa, mutta tuskin kukaan jatkuvasti haluaisi yksin olla. Yksinäisillä on ehkä ennakkoluuloja muiden ihmisten arvaamattomuutta kohtaan, varsinkin, jos on joskus saanut takkiinsa.
Niinpä kai se on, että kolhut elämässä lisäävät suojautumisen tarvetta ja samalla yksinäisyyden tunnetta. Mielenterveyden kannalta yksinäisyys ei varmasti ole sinällään sairaus, mutta mahdollinen seuraus ja riskitekijä sairastumisessa. Toisaalta kaikki kokevat joskus yksinäisyyttä. Olisikohan yksinäisyyttä olemassakaan ilman seurallisuutta? Tuskinpa vaan. Kulkenevat käsikädessä ihmisen mukana nuo kaksi tuntemusta...
Joskus tulevaisuudessa yksinäisyyden aste osataan varmaankin määrittää kuvaamalla potilaan aivoja.:) Kelasta voi siten tarvittaessa anoa pääsyä yksinäisyyshoitoihin ja -hoitoloihin, mitä ne sitten lienevätkään. Siinä vaiheessa saapuisimme täysin uudelle aikakaudelle hyvinvointiyhteiskunnassamme, jos yksinäisyys alettaisiin nähdä hoitoa tarvitsevana mielenterveydellisenä ongelmana.
Pitäisikö yksinäisyyteen ikinä puuttua yhteiskunnallisella tasolla ja olisiko ihmisellä velvollisuus tuntea yksinäisyyttä, jos tiedettäisiin jokin helppo ja mutkaton keino sen poistamiseksi? Onko erakkous ennemmin koskemattomuuden ansaitseva luonteenpiirre vai tunne-elämän ja arvostelukyvyn rampauttava mielen taakka?
Omalla kohdallani koen yksinäisyyden johtuvan omasta käyttäytymisestäni. Olen saanut siitä joiltain palautettakin, joka on kyllä avannut silmäni mutta heikkoina hetkinä myös masentanut. En tiedä, voinko tästä ikinä muuttua... sosiaalisemmaksi, avoimemmaksi, rohkeammaksi tutustumisille. Jos seurassa tuntuu yhtäkkiä kovin hiljaiselle ja vaivaantuneelle, koen usein sen johtuvan minusta. Ehkä en ota tarpeeksi katsekontaktia, aloita keskusteluja, lärpättele niitä näitä. Ehkä vaikutan liian jännittyneeltä (en osaa sitä hyvin peittää) ja muut kokevat sen epämukavana tilanteena. Tällaiset tilanteet, joihin epätoivoissani joskus pyrin, eivät juuri koskaan johda kohdallani mihinkiään onnistuneeseen kanssakäymiseen, sillä juttu tosiaan katkeaa aina omaan vaitonaisuuteeni, varsinkin ryhmässä. Yleensä minusta varmaan saa sellaisen kuvan, etten tahdo olla muiden kanssa missään tekemisissä. Se on kamalaa minulle itselleni, sillä en haluaisi vaikuttaa tylylle tyypille. Olen herkkä ja ujo, vaan alapa sitä kaikille toitottamaan. On helpompi käpertyä omiin oloihinsa mutta silläkin on nurjat puolensa.