Kiinnostaisi kuulla omaisten tai itse vammaisten omakohtaisia kokemuksia terveydenhuollon asiakaspalvelussa.
-Kuinka vammaisuuteen on suhtauduttu?
-Kommunikaatio, esim. puhuuko henkilökunta itse asiakkaalle vai saattajalle
- Onko vähätelty vammaisuuden vuoksi
ym. ym. mitä mieleen tulee
-Kuinka vammaisuuteen on suhtauduttu?
-Kommunikaatio, esim. puhuuko henkilökunta itse asiakkaalle vai saattajalle
- Onko vähätelty vammaisuuden vuoksi
ym. ym. mitä mieleen tulee
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Et halua kävellä kanssani, kun olen vammainen". Tällaistakin olen saanut kuulla.
Mun mielestä olisi parempi miettiä, miksi he haluavat sanoa noin, miksi he eivät halua tehdä joitakin asioita ja olisivatko jotkut muut lähestymistavat parempia.
Minua on kohdeltu kaikkialla todella hyvin, olen vaikeavammainen(80%) lyhytkasvuinen. Mutta se johtuu varmaan osaksi siitä että puhun sujuvasti ja selkeästi, enkä ole arka.Kun ikää ja itsevarmuutta on tullut lisää, uskaltaa ilmaista asiansa arkailematta ja olla rohkea, siitä seuraa että kuunnellaan ja kohdellaan tasa-arvoisena. Mutta voin uskoa että jos on kommunikointi vaikeuksia, ei nykyajan ihmisten pinna kestä odottaa lausetta loppuun.
Välillä tulee vastaan tosi aliarvioivaa ja yleensäkin arvioivaa käyttäytymistä hoitohenkilökunnan taholta. Ehkei niinkään lääkäreiden, johtuu varmaan ammattiarvosta, mutta hoitajien kylläkin. Ilmeisesti heidän toimenkuvaansa liittyy läheisesti joidenkin asioiden todistelu ja toteennäyttäminen ja ehkä jopa todeksi saaminen. Onko se nyt sitten sitä ammatin tuomaa mielekkyyttä ja turvaa? Mutta antaa kaikkien rauhassa puuhastella tahoillaan, kaikkihan me ihmisiä ollaan.
Olen kuullut, että vammaiset turhautuvat helposti, joten hoidosta tulisi saada mielenkiintoista vaikkapa laittamalla itsensä ja tietopohjansa täysillä peliin ja katsella asioita vammaisen kanssa eri kanteilta. Vaikkapa ihan eri maailmankatsomusten kanssa. Läpikäymällä esim. hormonitoimintaa eritellen ja mikä hormonitoiminnan aiheuttaa yms. Näin vammaisella säilyisi mielenkiinto hoitoon. Tämä tulisi aloittaa jo varhaislapsuudessa.
En juuri ole ollut tekemisissä muiden kuin lääkäreiden kanssa ja ne ovat olleet tähän saakka lähes järjestään PC:stä. Paksu on "kyllä mä sua ymmärrän"-kuori, mutta konkreettista apua ei tule vaikka sarvella vääntäisi.
Sain lääkäreiden suusta ulos arvion tapaukseni asteesta vasta kun sitä hartiavoimin lypsin. Vaikea tapaus, mutta se ei näy kuitenkaan missään lausunnoissa. Potilas on heille vain uralla etenemisen väline ja akateemisen koppuroinnin astinlauta.
Kommunikaatio oli aivan ala-arvoista. Lääkärillä oli sanasujuvuuden häiriö ja siksi hänen puheensa oli jankuttavaa, kun hän etsi päästään sanottavaa. Samaan häiriöön viittasi hänen fiksoitumisensa sivistyssanoihin. Jos en olisi niitä 1-2 lukuunottamatta hallinnut, tapaamiset olisivat olleet yhtä helvettiä. Anamneesi oli erittäin tarkoitushakuinen, keskittyen vain ja ainoastaan lypsämään minulta depressiivisiä oireita. Mitä useammin tavattiin, sitä kauemmaksi hän tuntui henkisesti etääntyvän tapauksestani ja ehkä myös minusta. Ehkä, koska eipä hän koskaan lähellä ollutkaan.
Sammakoita päästeli siihen malliin, että niistä saisi anekdoottikirjan. Koska tätä kommunikaatiota ei kirjata minnekään, minun on potilaana aivan turha ruveta valittamaan. Suuni tukittaisiin yhdellä lauseella: Noin ei ole tapahtunut.
Eipä siis ihme, että hänen ehdottamansa kuntoutusmuoto, jota hain, tuli bumerangina takaisin, eikä päätökseen ollut harmikseni mitään valitusoikeutta. Nyt odotetaan, että nostaisin itseni suostani ilman apua ja toimintakykyä. Sallikaa nauraa. Ei se, mitä sanotaan, vaan se, mitä jätetään sanomatta. Tämä herra oli ainakin rivien väleihin tunkemisen mestari.
Tässä sitä istutaan nyt nallina kalliolla ja ihmetellään, mistä saisi sellaisen masterin persettä pieksämään, että kotityöt tulisivat tehtyä? Toimintakyvyn ollessa pakkasen puolella minulle pitäisi saada ruoka jostakin vanhusten ateriapalvelun tapaisesta paikasta ja siivouspartio aina silloin tällöin siistimässä elinpiiriäni.
Tuon lääkärinplantun töllisteltävänä kävin todellakin tarpeeksi monta kertaa, jotta hän olisi voinut kehittää itselleen jonkinlaista myötätuntoa, jos ei sitä aluksi kyennytkään tuntemaan. Mutta minähän sain sitä! Väkisellä väännetty hymy käteltäessä tullessa ja lähtiessä.
Hyi hitto! Onneksi mielenterveyteni ei ole tuollaisten lääkäreiden takia päässyt huononemaan. Olen onneksi päässyt heidän yläpuolelleen. Mutta se on niin väärin, että tuollaisten propellijätkien palkat maksetaan yhteiskunnan pussista.