Pitkään on elämä ollut melko rauhallista, mutta nyt menee taas kaikki perseelleen =,o(...
Äitini piti tulla vahtimaan lapsiamme huomenna, jotta pääsisimme mieheni kanssa pitkästä aikaa kahdestaan vähän vapaalle, mieheni kaverin 30-vuotissyntymäpäiville. No, kuinka ollakaan, äitini oli soittanut miehelleni, että ei hän jaksakaan tulla, kun hän menee sunnuntaiaamuna tekemään siskolleni muuttoa.
Äitini tiesi tuosta muutosta jo ennen kuin lupautui vahtimaan lapsiamme. Ja kysyin vielä moneen kertaan, sopiiko lasten vahtiminen varmasti, ja hän hymyillen vakuutti, että hän mielellään katsoo lapsia (minä olin luvannut maksaakin tuosta 40 euroa).
Nyt sitten puhelimessa sanoin, että sillehän ei mitään voi, jos äitini ei tule. Sanoin ymmärtäväni, mutta olevani luonnollisestikin pettynyt (olemme mieheni kanssa neljän vuoden sisällä käyneet kaksi kertaa ulkona niin, että olemme viimeistään puolilta öin olleet kotona). Siitäkös äitini suuttui, ja huusi minulle, että ihan kuin hänellä ei olisi omiakin ongelmia ja menoja. Sitten sain luurin korvaan, ja äitini laittoi puhelimensa pois päältä.
Kyllä minulla on nyt tosi paha mieli. Pettymys siitä, että en huomenna pääse mieheni mukaan, on murheista pienin. Äitini antoi ymmärtää, että minä olen suunnilleen pakottanut hänet vahtimaan lapsiamme. Ja se, että en voinut salata pettymystäni, oli sama kuin olisin haukkunut äitini paskaksi. Vaikka en minä sanonut hänelle mitään pahaa. Mutta pettynyt minä en olisi saanut olla. Olinpa itsekäs =o(!!! Pitäisi kai jo tajuta se, että minulla ei ole oikeutta pyytää apua lasten vahtimiseen. Itsepä olen lapseni halunnut, joten kyllähän minun pitäisi jaksaa pitää heistä yksin tauotta huolta siihen asti, kunnes he osaavat olla yksin kotona.
Ja taustoista sen verran, että kuuden vuoden aikana ovat tosi harvassa ne kerrat, kun äitini on suostunut lapsiamme vahtimaan. Ja niistäkin kerroista olen lähes kaikista maksanut palkan! Ja menot ovat yleensä olleet lääkärissä käyntejä tai töitä, joten en ole esim. baareissa päässyt juoksentelemaan.
Aika hassua, että minä en ikinä opi siihen, että näin tässä käy, jos yritän luottaa äitini apuun. Samanlainen hän on ollut jo minun ollessani lapsi. Silloinkin olin itsekäs paska, jos petyin, kun en päässytkään Linnanmäelle tai mummolasta kotiin silloin kun oli luvattu. Itsekäs ja huono olin, kun en ymmärtänyt työttömän äitini taloudellista ahdinkoa pyytäessäni takaisin kesätöistä hankkimiani rahoja, jotka äitini otti "lainaan". Eihän minulla ole oikeutta pyytää mitään, saada mitään, sillä aina siitä joku muu kärsii =o(.
Olen ollut nyt kotiäitinä kuusi vuotta, ja mieheni on perhettämme elättänyt. Vaikka pienin lapsistamme on vasta reilun vuoden vanha, ajattelin nyt lähteä töihin tai kouluun, jotta mieheni ei tarvitsisi takiani elää jatkuvasti kitkuttaen. Olen ollut sitä mieltä, että alle kolmevuotiasta en mielelläni hoitoon laittaisi, mutta itsekäs ja laiska olisin kotiin jäädessäni vielä kahdeksi vuodeksi. Tosin pelkään nuorimman lapseni kärsivän, sillä hän on vielä kovasti kiinni minussa...
Tuon asian ei olisi pitänyt olla niin paha, kun äitini lupautui meille töihin lapsenvahdiksi, jos lähtisin itse kouluun tai töihin. Ajattelin, että kun tuttu ihminen vahtisi lapsiamme omassa kodissamme, myös pienin lapsistamme kestäisi elämänmuutoksen paremmin, jopa hyvin. Mutta mutta... Voinko luottaa äitiini, että hän tosiaan jaksaisi vahtia lapsia kokopäiväisesti, kun jo muutama tunti tuottaa tuskaa? Mitä sitten, kun äidilleni tulee muita kiireitä? Todennäköisesti hän vain soittaisi edellisenä iltana, että ei aamulla aio tulla hommaansa hoitamaan. Se olisi minun ongelmani, mistä saisin hoitajan tilalle. Jos kertoisin, että joudun moisesta vaikeuksiin, saisin haukut niskaani =o(. Olisin taas itsekäs, enkä osaisi ajatella muiden tarpeita. Ja äitini siis saisi virallista palkkaa työstä ihan niin kuin joku vieraskin saisi! Nyt hän on työttömänä, joten hänenkin rahallinen tilanteensa vähän paranisi, ja minun järjelläni ajateltuna luulisi mummon olevan iloinen, että saa palkkaakin siitä, että voi viettää päivät lastenlasten kanssa...
En tiedä... Itkettää =o(. Kuvitella, että minä iso ihminen murrun näin, kun saan äidiltäni kuulla, miten paha ihminen olen. Luulisi minun koko elämän kestäneen koulutuksen jälkeen olevan jo paksunahkaisempi. Luulisi minun jo tajuavan arvottomuuteni ja paikkani tässä maailmassa.
Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja irtonaiseksi tässä maailmassa. Mummoni, johon pystyin luottamaan, on kuollut. Äitini ja mieheni ovat ainoat, joille voin asioistani puhua, ja nyt äitini voi olla pitkäänkin poissa elämästäni, ellen osaa tarpeeksi nöyrästi pyytää anteeksi käytöstäni. Kavereita minulla on, mutta ei ketään luottoystävää. En vain ole lasten kanssa jaksanut tapailla kavereitani niin paljoa, että syvempää ystävyyssuhdetta kehenkään olisi päässyt muodostumaan. Lapsuudenystävät ovat muuttojen myötä jääneet. Sukulaiset asuvat kaukana, ja heistäkin olen etääntynyt. Äitini on lisäksi haukkunut minua heille, joten tuskinpa he mitään hyvää minusta ajattelevat. Olen niin väsynyt arjen tallaamiseen ilman halauksia ja välittämistä, ilman tosiystävää. Kaipaan yhteisöllisyyttä, kontaktia sukuun, kuulumista johonkin suurempaan. Nyt olen niin yksin, YKSIN! Jos miehelleni sattuu jotakin, en kestä enkä jaksa!
Olen aina ajatellut, että jotenkin selviän päivä kerrallaan, että joskus asiat ovat paremmin. Mutta nyt on kuvioihin tullut paniikkihäiriökin. Kai se vaan on niin, että minulla alkaa olla raja vastassa ja voimat loppu.
Äitini piti tulla vahtimaan lapsiamme huomenna, jotta pääsisimme mieheni kanssa pitkästä aikaa kahdestaan vähän vapaalle, mieheni kaverin 30-vuotissyntymäpäiville. No, kuinka ollakaan, äitini oli soittanut miehelleni, että ei hän jaksakaan tulla, kun hän menee sunnuntaiaamuna tekemään siskolleni muuttoa.
Äitini tiesi tuosta muutosta jo ennen kuin lupautui vahtimaan lapsiamme. Ja kysyin vielä moneen kertaan, sopiiko lasten vahtiminen varmasti, ja hän hymyillen vakuutti, että hän mielellään katsoo lapsia (minä olin luvannut maksaakin tuosta 40 euroa).
Nyt sitten puhelimessa sanoin, että sillehän ei mitään voi, jos äitini ei tule. Sanoin ymmärtäväni, mutta olevani luonnollisestikin pettynyt (olemme mieheni kanssa neljän vuoden sisällä käyneet kaksi kertaa ulkona niin, että olemme viimeistään puolilta öin olleet kotona). Siitäkös äitini suuttui, ja huusi minulle, että ihan kuin hänellä ei olisi omiakin ongelmia ja menoja. Sitten sain luurin korvaan, ja äitini laittoi puhelimensa pois päältä.
Kyllä minulla on nyt tosi paha mieli. Pettymys siitä, että en huomenna pääse mieheni mukaan, on murheista pienin. Äitini antoi ymmärtää, että minä olen suunnilleen pakottanut hänet vahtimaan lapsiamme. Ja se, että en voinut salata pettymystäni, oli sama kuin olisin haukkunut äitini paskaksi. Vaikka en minä sanonut hänelle mitään pahaa. Mutta pettynyt minä en olisi saanut olla. Olinpa itsekäs =o(!!! Pitäisi kai jo tajuta se, että minulla ei ole oikeutta pyytää apua lasten vahtimiseen. Itsepä olen lapseni halunnut, joten kyllähän minun pitäisi jaksaa pitää heistä yksin tauotta huolta siihen asti, kunnes he osaavat olla yksin kotona.
Ja taustoista sen verran, että kuuden vuoden aikana ovat tosi harvassa ne kerrat, kun äitini on suostunut lapsiamme vahtimaan. Ja niistäkin kerroista olen lähes kaikista maksanut palkan! Ja menot ovat yleensä olleet lääkärissä käyntejä tai töitä, joten en ole esim. baareissa päässyt juoksentelemaan.
Aika hassua, että minä en ikinä opi siihen, että näin tässä käy, jos yritän luottaa äitini apuun. Samanlainen hän on ollut jo minun ollessani lapsi. Silloinkin olin itsekäs paska, jos petyin, kun en päässytkään Linnanmäelle tai mummolasta kotiin silloin kun oli luvattu. Itsekäs ja huono olin, kun en ymmärtänyt työttömän äitini taloudellista ahdinkoa pyytäessäni takaisin kesätöistä hankkimiani rahoja, jotka äitini otti "lainaan". Eihän minulla ole oikeutta pyytää mitään, saada mitään, sillä aina siitä joku muu kärsii =o(.
Olen ollut nyt kotiäitinä kuusi vuotta, ja mieheni on perhettämme elättänyt. Vaikka pienin lapsistamme on vasta reilun vuoden vanha, ajattelin nyt lähteä töihin tai kouluun, jotta mieheni ei tarvitsisi takiani elää jatkuvasti kitkuttaen. Olen ollut sitä mieltä, että alle kolmevuotiasta en mielelläni hoitoon laittaisi, mutta itsekäs ja laiska olisin kotiin jäädessäni vielä kahdeksi vuodeksi. Tosin pelkään nuorimman lapseni kärsivän, sillä hän on vielä kovasti kiinni minussa...
Tuon asian ei olisi pitänyt olla niin paha, kun äitini lupautui meille töihin lapsenvahdiksi, jos lähtisin itse kouluun tai töihin. Ajattelin, että kun tuttu ihminen vahtisi lapsiamme omassa kodissamme, myös pienin lapsistamme kestäisi elämänmuutoksen paremmin, jopa hyvin. Mutta mutta... Voinko luottaa äitiini, että hän tosiaan jaksaisi vahtia lapsia kokopäiväisesti, kun jo muutama tunti tuottaa tuskaa? Mitä sitten, kun äidilleni tulee muita kiireitä? Todennäköisesti hän vain soittaisi edellisenä iltana, että ei aamulla aio tulla hommaansa hoitamaan. Se olisi minun ongelmani, mistä saisin hoitajan tilalle. Jos kertoisin, että joudun moisesta vaikeuksiin, saisin haukut niskaani =o(. Olisin taas itsekäs, enkä osaisi ajatella muiden tarpeita. Ja äitini siis saisi virallista palkkaa työstä ihan niin kuin joku vieraskin saisi! Nyt hän on työttömänä, joten hänenkin rahallinen tilanteensa vähän paranisi, ja minun järjelläni ajateltuna luulisi mummon olevan iloinen, että saa palkkaakin siitä, että voi viettää päivät lastenlasten kanssa...
En tiedä... Itkettää =o(. Kuvitella, että minä iso ihminen murrun näin, kun saan äidiltäni kuulla, miten paha ihminen olen. Luulisi minun koko elämän kestäneen koulutuksen jälkeen olevan jo paksunahkaisempi. Luulisi minun jo tajuavan arvottomuuteni ja paikkani tässä maailmassa.
Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja irtonaiseksi tässä maailmassa. Mummoni, johon pystyin luottamaan, on kuollut. Äitini ja mieheni ovat ainoat, joille voin asioistani puhua, ja nyt äitini voi olla pitkäänkin poissa elämästäni, ellen osaa tarpeeksi nöyrästi pyytää anteeksi käytöstäni. Kavereita minulla on, mutta ei ketään luottoystävää. En vain ole lasten kanssa jaksanut tapailla kavereitani niin paljoa, että syvempää ystävyyssuhdetta kehenkään olisi päässyt muodostumaan. Lapsuudenystävät ovat muuttojen myötä jääneet. Sukulaiset asuvat kaukana, ja heistäkin olen etääntynyt. Äitini on lisäksi haukkunut minua heille, joten tuskinpa he mitään hyvää minusta ajattelevat. Olen niin väsynyt arjen tallaamiseen ilman halauksia ja välittämistä, ilman tosiystävää. Kaipaan yhteisöllisyyttä, kontaktia sukuun, kuulumista johonkin suurempaan. Nyt olen niin yksin, YKSIN! Jos miehelleni sattuu jotakin, en kestä enkä jaksa!
Olen aina ajatellut, että jotenkin selviän päivä kerrallaan, että joskus asiat ovat paremmin. Mutta nyt on kuvioihin tullut paniikkihäiriökin. Kai se vaan on niin, että minulla alkaa olla raja vastassa ja voimat loppu.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Syyllistäminen tehnyt näköjään tehtävänsä.
Koet itsesi huonoksi ja pahaksi.
Käypäs kurkkaamassa www.narsistienuhrientuki.info ja sieltä narsistien lapset.
Voi olla että jotain natsahtaa kohdallesi.
Hae lapsillesi kunnollinen ja turvallinen hoitaja. Soita vaikka MLL:n lapsenvahtipalveluun jotta pääset ulos miehesi kanssa. Älä edes ajattele sitä, että äitisi hoitaisi lapsianne mennessäsi kouluun/töihin.
Hae kunnallinen hoitopaikka.
Tulee vaan turhaan paha mieli äitisi takia joten anna hänen olla omissa oloissaan, älä soita.
Näitä tämän luonteisia ihmisiä mahtuu tähän maailmaan. Muuttavat mieltään kuin kameleontti väriä.
Voimia sinulle!
Jotain tuttua kirjoituksessasi.. Sinun ja minun äidissä. Nimittäin tuo ns. syyllistäminen. Ihan noin epäoikeudenmukaisia ei omat kokemukseni ole, mutta muistan kyllä kuinka lapsuudessa piti salata negatiiviset tunteensa. Itkevä lapsi oli marttyyri ja puhetyyli sen mukainen, että tiesi kyllä olevansa huono jos ei jotain tehnyt äidin mielen mukaan. Ei suoraa haukkumista tai sanomista vaan sellaista "piilovihjailua". Vaikea selittää..
Vasta 19-vuotiaana "irtauduin" äidistä henkisesti ja se oli elämäni viisain teko. Välimme paranivat, vaikka aluksi tuntui, että hylkäsin äidin. Tosi asiassa aloin vain elää omaa elämää ja kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä asioista joista äitini syyllisti. (Esim. jos emme mieheni kanssa menneet hänen luo jouluksi tms..) Helpottavaa! Äitini on pärjännyt aivan hyvin ilman minun jatkuvaa myötäilyäkin ja itse sain uuden elämän! Nyt 12 vuotta myöhemmin välimme ovat varsin hyvät. Edelleenkään en kuitenkaan halua olla kovin kiinteässä yhteydessä häneen, vierailu tai (lyhyt) puhelinsoitto kerran viikossa riittää.
Lastenlapsiaan äitini hoitaisi mielellään, mutta ei jaksa aina. Väsyy ja hermostuu usein muutaman tunnin jälkeen. En siis mielelläni pyydä äitiä lastenhoitoon kovin usein/pitkiksi ajoiksi. Mieheni vanhemmat ovat onneksi loistavia lastenvahteja, asuvat kylläkin 100km päässä. Toisinaan käytämme MLL:n vahteja.
Neuvoisin sinua jättämään välimatkaa äitiisi. Sinä et ole tehnyt MITÄÄN pahaa. Anna hänen ottaa yhteyttä jos on ottaakseen, älä osoita minkäänlaista "heikkoutta" hänen edessään. Et ole hänestä riippuvainen.
Paras neuvo, jonka itse olen saanut kuuluu; älä kuluta aikaasi sellaisiin ihmisiin, jotka vievät kaiken energiasi.
Tuolla 40 eurolla, jonka olit ajatellut maksaa äidillesi, saisit MLL:n vahdin moneksi tunniksi! Huomiseksi et vahtia enää saa, mutta sopikaa miehesi kanssa joku toinen päivä ja otatte lapsille hoitajan ja menette yhdessä syömään/elokuviin/tms. Lapset kyllä pärjäävät kun saavat olla omassa kodissaankin!
Jos haluat ja koet tärkeäksi hoitaa lapsenne kotona, niin hoida! Keskustelkaa asiasta miehesi kanssa ja kysy mitä mieltä hän on siitä, että hoidat lapset kotona. Meillä tämä keskustelu on käyty ja mieheni pitää lasten kotihoitoa tärkeänä ja on sen vuoksi valmis luopumaan isommista menoistaan. Omien sanojensa mukaan hänen tuoma tili on meidän tili.
Jos taas haluat töihin tai opiskelemaan, niin lähde! Lapset varmasti sopeutuvat vieraankin hoitoon vaikka se aluksi onkin kaikille "kova pala".
Olet onnellinen kun sinulla on yksi hyvä ystävä; miehesi. Oma mieheni on paras ystäväni vaikka muitakin ystäviä on. Ihanaa kun on näin lähellä ihminen kenelle voi tunteistaan puhua avoimesti. (Äiti)ystäviä olen saanut srk:n perhekerhosta, netistä ja pitämällä yhteyttä vanhoihin, "lapsellisiin" ystäviini.
Luonteeltani olen sellainen, että vilkasta sosiaalista elämää en jaksaisi ympärilleni.. Viihdyn paljon omissa oloissa ja harrastankin mieluummin ylhäisessä yksinäisyydessä kuin isossa porukassa.
Oletko hakenut paniikkihäiriöön apua? Itselläni on kokemusta perheterapiasta liittyen sairauteeni ja kokemukseni on hyvä! Keskustelut ammattilaisen kanssa ovat varsin valaisevia ja lohduttaviakin.
Mieti mitä haluat elämältä ja pyri siihen! Älä tuhlaa energiaasi ihmisiin tai asioihin, jotka kuluttavat sinua.
Vaikutat fiksulta ja mukavalta ihmiseltä, pärjäät kyllä kun luotat itseesi.
Voimia!
Tiedä nyt sitten helpottaako mitään jos kerron että tilanne tuntuu tutulta. Uskalsin palata työhön kesällä kun äitini lupasi hoitaa lastani silloin kun itse ei ole töissä. (tekee hyvin lyhyttä viikkoa) Oletin että hän hoitaa n. kolmena päivänä viikossa, niin että saa vielä kaksi vapaapäivää oma työnsä huomioon ottaen. Juu juu, kaikki käy ja luoto pelaa. Ensimmäinen työviikko edessä---> "juu korkeintaan kahtena päivänä viikossa ja muutamaa tuntia kerrallaan. Olen sen ikäinen ihminen (50) etten jaksa niin ihana kuin poika onkin katsoa häntä yhtään pidempään" Mitä?? Ja tuo pitäisi selittää uudessa työpaikassa? Sori, voinkin tehdä työtä vain kahtena päivänä viikossa, joskus kolmena jos saan hoitajan. Elokuussa isäni tuli hakemaan poikaa hoitoon aamulla kun "mummua ei huvita". Viikonloppuna en voi kuvitellakaan pyytäväni häntä hoitajaksi. Pitää päästä viihteelle. Ninkuin hän on päässyt elämänsä jokainen lauantai ja pääsee tästedes vaikka yhden la-illna uhraisikin lapsenlapselleen.
Ennenkuin poika syntyi puhuttiin että hän jää kokonaan työstä pois jos saan lapsen ja hän hoitaa ja lässyn lässyn. Olin haltioisssani ja lupasin toki maksaa hoidosta, ei ilman tarvitsisi. Ja tässä sitä ollaan. Itketään iltaisin että kuuluisipa päiväkodista jo. Ja pelkään että joudun laittamaan pojan päiväkotiin.Melko ristiriitaista. Aamulla ei vaan tiedä "jaksaako" mummu hoitaa vai ei..
Olen siis hengessä mukana. Ja ymmärrän. Jaksahan.
Jaksamisia myös sinulle =o/! Niin se on oman äitinikin kanssa, että ryyppäämään pitää päästä, ja yleensä useammin kuin kerran viikossa. Syitä tuohon kyllä löytyy! Joskus vituttaa, joskus pitää kuulemma lohduttaa kaveria ja toisinaan ryypiskellään ihan vain juhliakseen jotakin.
Ja sama oli minun äitini kanssa tuonkin suhteen, että ennen esikoisemme syntymää hän oli niin innolla ja ylpeänä tulossa mummoksi! Hän puhui tulevasta lapsenlapsesta kaikille, ja suunnitteli kaikkea, mitä hän tekisi ollessaan mummo. Mutta kun lapsi sitten syntyi, kiinnostus lopahti siihen paikkaan =o(.
Äidilläni ei ole aikaa edes käydä meillä kahvilla. Ja jos aikaa joskus on, niin meidän pitää maksaa hänelle bensarahat siitä hyvästä, että hän ajaa parinkymmenen kilometrin matkan meille. Me emme oikein voi käydä heillä, sillä lapsemme ovat niin pahasti allergisia koirille, joita äidilläni on useampi sisätiloissa.
anoppi aikanaan teki useatkin oharit ja lopulta oli jo välit täysin poikkikin asian takia. Meillä ei todellakaan oltu menossa edes kerran vuodessa, mutta tuntui että aina sekin oli väärään aikaan vaikka viikkoja etukäteen asia jo sovittiin. Aina tuli jokin sählinki miehen sisarusten lasten kanssa ja tautalla oli aina äitykän kapakkareissut. Otettiin siinä välillä mittaa sitten sisaruksistakin koska vielä syyllisempiähän nuo olivat kun kitisivät ja kiristivät hoitoapua vaikka tiesivät menostamme..
Asiahan hoitui sillä että ei pyydetty anoppia vaan vanhempiani vaikka heillä järjestely monasti sotki omia suunnitelmiakin niin aina homma hoitui sovitusti. Ainakin se oli mukavampaa kuin ohareiden paikailu alvariinsa kun kaikki amuita nolotti paitsi vikapäitä!
Lastenhoitoapua voi toki hakea muualtakin vaikka MLLltä tms taholta jos on valmis uhraamaan hieman rahaa ja sitähän jo oli nytkin luvattu..
Tuo oli mummolta sen verran paha ohari, että minä en sinuna enää edes kysyisi häntä hoitajaksi. Jos hän olisi alun perinkin kieltäytynyt, olisit voinut keretä hankkia jonkun muun hoitamaan lastasi.