Miten olette saaneet äitiyden tai isyyden sovitettua sairauden kanssa yhteen?. Minun tarina on tällainen: Ennen sairauttani olin ns. "täydellinen äiti". Siivosin pyykkäsin, leivoin, laitoin ruoat, hoidin poikaa ja pihatyöt tein kaikki itse. Mieheni ei tarvinnut silloin tehdä oikeastaan yhtään mitään. Sama menoi jatkui töihin palatessani äitiyslomalta. Edes työ ei estänyt minua toimimasta kuin kone. Kävin ylikierroksilla minkä kerkesin. Minulla ei ollut rajoja. Ei nukkumisella eikä syömiselläkään ollut mitään rajoja. Nukuin kun oli aikaa. Saatoin öisinkin siivota. Kerran viikossa tein aina suursiivouksen kämppään kun mylläsin koko kämpän mattoja myöten ylösalaisin. Kun alkoi masennus ja alamäki muutenkin niin hommat tyssäsivät kuin seinään. Kuukausi masislääkkeen aloittamisestä halusin toisen lapsen ja olin elämäni kunnossa. Sen jälkeen kaikki alkoi heittää enemmän häränpyllyä! Ahdistusta, paniikkikohtauksia, toistuvia mielialan vaihteluita puolelta toiselle ym. Kaikki alkoi kaatua kasaan enemmän ja enemmän. Talvi meni hauskanpidossa ilman rajoja ja kesä masennuksessa rypien. En enää edes tunne itseäni äidiksi. Tuntuu kun katsoisin poikaani vierain silmin. En aina, niin hirveältä kuin se kuulostaakin, edes haluaisi olla äiti. Välillä toivoisin, että voisin peruuttaa kaiken. En ole jaksanut hoitaa poikaa ja en tunne mitään tunnesidettä häneen niin kuin äidillä ja lapsella on. Ei ole mitään hirveämpää kuin katsoa omaa lastaan ja tuntea sisältään kumpuava kylmyys. Mieheni on ollut onneksi kuukauden kesälomalla joten olen tosiaankin saanut levätä. Tällä hetkellä olen sairaslomalla, mutta en saa lainkaan aikaa toipua kun lapsi vaatii oman osansa minusta jatkuvasti. Masentaa taas nytkin vaikka päivä meni ihan hyvin. Avo-osastolla saisin levätä ja yrittää löytää sopivan lääkityksen. Tuntuu taas, että alamäki alkaa tulla vastaan. Itkuisuus kaihertaa ja perhe-elämä on syvältä suoraan sanottuna. Meillä ei ole normaalia perhe-elämää enää pitkään aikaan nähty edes vilaukselta. Jos ei masenna niin sitten ahdistaa ja jos kaikki on hyvin niin tulee aloitettua kaikenlaista ja saan kuningasideoita asian jos jonkinmoisen suhteen ja sitten se jää. Onneksi jotain tulee tehtyä loppuunkin saakka. Lapsen tuntemuksia kaiken tämän keskellä pelkään eniten. On todella kamalaa ajatella kuinka tämä vaikuttaa häneen. Poika on vasta vajaa 3 vuotias, mutta pian hän alkaa jo ymmärtää. Miten selittää lapselle se, että äiti ei oikein voi hyvin ja siksi ei halua viettää aikaa kanssasi? Elämä on syvältä, mutta minkäs teet? Mieheni suhtautuu yllättävän hyvin. Muutaman kerran ollaan oltu avioeron partaalla, mutta vielä yhteiselo jatkuu (Luojalle kiitos siitä). Ei voi olla muuta kuin sitä mieltä, että on oltava hyvin kiitollinen, että on perhe eikä tarvitse olla yksin. Edes ystävät eivät voisi korvata sitä mitä mitä minulla nyt on. Perheeni on minun jalustani. Vanhemmuus ja sairaus ei minun kohdallani ole ollut helppoa. Sen vuoksi olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia muidenkin sairaudesta vamhemmuudesta? Kiitos kaikille lukeneille!
Äitiys ja isyys...
Bipo
3343
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En tunne kolmea lapseani kohtaan mitään enää. Olen jotenkin jäädyttänyt tunteeni. Lapseni kärsivät varmasti. En saa muutenkaan mitään aikaiseksi.
tuon enempää.
Kirjoittelin sulle jo tuolla aiemmin, että varmaan tiedät vähän minunkin menneisyydestäni. Minun lapseni olivat suurinpiirtein saman ikäisiä kuin sinun, kun sairastuin. Aluksi sitä yritti ylläpitää kaikkivoipaisen äidin imagoa, mutta eihän siitä mitään tullut, kuten itsekin olet jo huomannut.
Kun välillä olisi jaksanut vaikka Rooman uusiksi rakentaa ja sitten yht äkkiä sängystä nouseminen oli liikaa, oli minun pakko päivittää äiti-käsitykseni uudelleen. Lapset siis päivähoitoon, jona aikana minä hoidin itseäni= nukuin tai itkin tai siivosin, mitä nyt milloinkin jaksoin.
Sairaalajakso oli pakollinen, jotta saatiin ne lääkeasiat edes alkuun. Olin jo ihan loppu siitä ylikierrosten ja täydellisten romahdusten vaihtelusta. Ja kyllä kolmevuotias jo tajuaa, että joku on vialla. Sen ikäinen vaan luulee, että hänessä on joku vika, kun äiti ei oikein ole kunnolla läsnä. Mitä useampi vuosi kuluu niissä mietteissä, sitä surullisempi lapsi lopulta on. Sitä satoa korjaan nyt oman nuorison taholta
parhaillaan.
Se avohoito-ajatus kuulostaisi mun mielestä oikein hyvältä. Voi hyvin tai niin hyvin kuin mahdollista..