Oletteko koskaan ajatelleet lähteä yksin, ilman seuraa kairoihin, mitkä eivät ole reititettyjä valmiine tulipaikkoineen ja mistä ei löydy minkäänlaista opasviittaa mihinkään? Mikä järki on lestata esim Karhunkierrosta satojen muiden kanssa ja tervehtiä ventovieraita ihmisiä tämän tästä. Ei tervehtiminen sinänsä mitään, mutta se väenpaljous. Yksi hieno paikka on Sodankylän pohjoisosissa oleva Peurakaira, joka on suuri hakkaamaton kaira, jota etelässä rajaa Porttipahdan tekojärvi, lännessä Pokka-Inari tie ja pohjoisessa Ivalojoki. Seutu on sitä vanhan ajan Metsä-Lappia, mitä ei enää käytännössä ole. Ja koska Peurakaira on suojelematon alue, sitä uhkaa tietenkin Metsähallitus monitoimikoneineen. Onneksi Lapin paliskunta ja luonnonsuojelujärjestöt ovat saaneet aikeet toistaiseksi estettyä, vain toistaiseksi.
Menkää sinne katsomaan 200-300 vuotta vanhaa metsää, aapoja, rämeitä ja selkämaita. Siellä tulee jotenkin rauhallinen olo, kun tietää, ettei siellä juuri muita ole ja saa varmasti olla pitkään näkemättä ketään tai merkkiäkään muista. Toivottavasti tämä kaira jää hakkaamatta.
Niin, kairaa voi silmäillä hakusanalla "Peurakaira".
Menkää sinne katsomaan 200-300 vuotta vanhaa metsää, aapoja, rämeitä ja selkämaita. Siellä tulee jotenkin rauhallinen olo, kun tietää, ettei siellä juuri muita ole ja saa varmasti olla pitkään näkemättä ketään tai merkkiäkään muista. Toivottavasti tämä kaira jää hakkaamatta.
Niin, kairaa voi silmäillä hakusanalla "Peurakaira".
Vastaukset 11
Vanhimmat
kaikki menee yksin kairaan,siellähän on kohta tungosta.
Siis älkää menkö sinne! Silloin siellä on rauha, Te veitte sen rauhan menemällä sinne.
Erämaahan ei pitäisi mennä yksin, niinhän sitä usein sanotaan. Onhan se totta, että jos katkaiset vaikkapa jalkasi ja lähimpään asutukseen on 30 km, lähimmälle tiellekin 20 km ja kännykässä ei ole kenttää, niin se on totinen paikka.
Mutta kun se yksinvaelluskin voi olla todella antoisaa ja avartavaa! Saat ensinnäkin suunnitella ja toteuttaa matkasi aivan täysin omien tarpeidesi, elämäntilanteesi ja myös lomiesi mukaisesti. Vaelluksella saat mennä juuri itsellesi sopivaa tahtia ja nautiskella upeista maisemista, vanhoista metsistä ja muista luonnon ihmeistä juuri niin kauan kuin haluat.
Ehkä tärkeintä yksinvaelluksella on kuitenkin tutustuminen itseensä ja elämän suurten kysymysten läpikäynti. Kuka minä olen, mikä on elämäntilanteeni nyt ja miten voisin parhaiten jatkaa tästä eteenpäin. Jo viikon vaelluksella on todella paljon aikaa ja ympäröivä rikkumaton rauha ja vaikkapa upea ruska auttavat sinua löytämään aivan uusia voimavaroja itsestäsi. Myös sen testaaminen pärjäänkö tosiaankin yksin erämaassa luonnon armoilla on aikamoinen haaste. Yksin vaeltaessa tulee käytyä läpi myös omat pelot ja niiden käsittely. Esim. telttaan yöllä kuuluvat äänet tai joutuminen keskelle sumua saattavat yksin vaeltaessa olla asioita, joista sinun on vain selviydyttävä vaikka ne voivat aluksi säikäyttääkkin. Tai kuten itselleni kävi kerran, kun törmäsin aamulla ensimmäiseksi tuoreeseen karhun läjään. Maasto oli tiheikköistä ja ei auttanut muuta kuin pitää kovaa meteliä. Tai toisella kerralla, kun läksin teltaltani pitkälle päiväretkelle ja retki venyi iltaan saakka ja lopulta pimeys yllätti. Mukanani ei ollut kunnon valoa, joten oli yövyttävä maakuopassa pelkän kevytpeitteen alla. Satoi koko yön, oli kylmä ihan oikeasti, mutta minnekään ei voinut mennä kuin vasta päivän valjettua. Oli muuten tosi pitkä yö!
Voit pienentää monilla tavoin yksinvaelluksen riskejä. Jätä tarkka reittiselostus paikkoineen ja aikoineen lähiomaisillesi ja myös noudata sitä. Jos alueella on autiotupia, käy kirjoittamassa vieraskirjaan ainakin nimesi, päivämäärä ja seuraava matkatavoitteesi. Myös säännölliset kiipeämiset tuntureille soittamaan tutuille helpottavat mahdollista paikallistamistasi, jos myöhemmin tarvitset apua. Ja sinulla on tietenkin oltava hyvä suunistustaito ja myös erätaidot. Esim. nuotion pitäisi syttyä vaikkapa vesisateella! Yksin vaeltaessa huomaa olevansa todella huolellinen myös puukon ja kirveen käsittelyssä! Yksi hyvä turvallisuustekijä ovat sauvat. Itse käytän tavallisia kävelysauvoja ja ne auttavat vesistöjen ylityksissä, louhikossa, ylä- ja alamäessä.
Tuo Peurakaira vaikuttaa kuvauksistasi päätellen käymisen arvoiselta paikalta. Täytyypä testata joskus!
Juuri tätä tarkoitin mistä kerroit. Yksin tehty retki, oli se sitten kalastusta, vaellusta tai metsästystä on ennenkaikkea matka itseensä. Se on puhdistava kokemus, aivan erilainen kuin tutussa ryhmässä puuhastelu ja rupattelu. Yksin ollessa aistit herkistyy luonnolle ja samalla itselle. En ole mikää ns uskovainen, mutta muistan uskontotunneilta, kun kerrottiin Jeesuksen menneen kuukaudeksi erämaahan, milloin etsi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Sama konsti pätee nykyäänkin. Ei kovin suosittua, pelkääkö ihmiset yksin oloa, itseään, ehkäpä alitajuisesti? Mene ja tiedä.
Se on tosi, että varovainen ja harkitseva täytyy olla, erityisesti kirveen käsittelyssä.
Käy vain Peurakairassa, siellä ei ole autiotupia eikä "mitään". Muutama porokämppä on, mutta ne ovat lukittu. Itse olen kulkenut siellä parikymppisestä asti, eli n puolet elämästäni. Nyt kun sinne menee, tuntuu kuin kotiin tulisi. Siksi nuo uhkaavat hakkuut ovat kuin puukkoa vääntäisi kylkiluiden välissä.
Mikäpä patempaa kuin suunnitella reitti missä ei olisi ketään, ja minimivarustuksella ilman rankista kummempaa majoitetta tehdä 2-3 viikon nälkävaellus. Ei sitä muiden kanssa pystyisikään, väsymys ja nälkä kun tekee ihmisestä kärttyisen. Ainoa ettei Suomesta tahdo löytyä kunnon erämaita, on aina tingittävä vähän, osa reitistä kun pakosta osuu alueille jossa on muita kulkijoita.
Katselin netistä tietoa Peurakairasta ja hienolta näytti. Metsä on metsää eikä pusikkoa/aukkoa/heinikkoa yms. jota virheellisesti metsäksi kutsutaan. Samoin metsänhoitajiksi kutsutaan henkilöitä, jotka päättävät metsien raiskauksesta! Oikeastaan he voisivat olla vaikkapa aukonhoitajia tai pusikonhoitajia.
Minullekin tulevat uskonnolliset ajatukset mieleen tällaista luontoa nähdessäni. Suomalaiset ovat olleet kristinuskon vaikutuksen alaisena vain noin 800 vuotta, saamelaiset vielä vähemmän. Tätä ennen suomalaisten ja saamelaisten uskonto oli vuosituhansia luonnonuskontoa ja yhtenä tärkeimpänä jumalanaan suomalaiset kunnioittivat nimenomaan metsää. Ihmisen alitajunnassa on merkkejä ja muistikuvia vuosisatojen ja -tuhanten takaa. Näitä merkkejä eivät kirkonoppineet ole ponnisteluistaan huolimatta onnistuneet kitkemään, vaikka menetelmät ovat olleet välillä hyvinkin raakoja (mm. ns. noitavainot). Jos esi-isämme ovat palvoneet luontoa ja metsää tuhansien vuosien ajan, niin ei ole mitenkään yllättävää, että myös moni nykysuomalainen todella hiljentyy hartaudella aistimaan ja kokemaan nähdessään aidon alkuperäisen METSÄN.
Olen itsekin vaeltanut paljon yksin ja myös ryhmässä. Olen välillä myös vetänyt ryhmiä, sillä olen eräopas. Sen olen huomannut, että mielen rauhoittamiseen ainakaan iso ryhmä ei ole sopiva. Siinä menee energiaa niin paljon muihin asioihin, että tämä hiljentyminen luonnolle ja toisaalta itselle jäävät vähemmälle. Ryhmän pitäisi olla suurinpiirtein samankuntoista myös, jotta vaelluksesta voisivat nauttia kaikki.
Ja tietenkin jos olet ison ryhmän vetäjänä, olet enemmänkin töissä kuin vapaalla. Tämä siitä huolimatta, että olet vetämässä vapaaehtoisesti porukkaa omalla vapaa-ajallasi.
Tutustuminen Peurakairaan kiinnostaa minua.
Olisiko sinulla hyviä reitti-ja lähtöpaikka-ehdotuksia? Lähinnä minua kiinnostaisi käydä toisaalta Peurakairassa ja pyörähtää myös Hammaskairan alueen eteläosissa.
Vajaa km Vuotson pohjoispuolella kääntyy länteen tie, jossa lukee "Kuusikiekerö". Se on vanha 4-tie. Ajat sitä, kunnes länteen kääntyy metsäautotie "Mäkärä". Ajelet sitä Vaulojoen yli ja kun tulet Petäjäselän palomaahan, ala kattella autolle paikkaa. Siitä voit lähteä Vassamaselkää kohti ja kierrellä niitä maita. Erityisen komeaa petäjikköä on Kutturan asentomaassa ja Tuore Peuravaarassa Peuralammen kankailla. Sitten voit Silmälammen kautta mennä Palopeuravaaraan ja siitä Inarin puolelle. Käy katsomassa Laitin Heikin palo, Hirvipäät. Sitten olet jo Ivalojoella. Kierrä Sormusaapa takaisin vastapäivään ja tule Luolaselkien ja Kirvesvarren maan kautta takaisin. Kyllä sinä huomaat kartalta mistä menet. Tämä vain pikku osviittaa. Metsäautotie menee Sarviselkään,. mutta sinne asti ei välttämättä tarvi ajaa, paitsi jos lähet Peuralammen eteläpuolelta suoraan "hyville maille". Makuasia.
15 v sitten se metsäautotie päättyi Tämäkkäselkään, mutta Metsähallitus ahneuksissaan veti tien Sarviselkään saakka. Erämaalaki oli silloin tekeillä, ja "viisaat" hra metsänhoitajat ajattelivat tiellä rikkovan erämaan määritelmän ja saavansa kairan tätä kautta talousmetsäksi sellukattiloihin. Tietä ei ole tarvittu koskaan siihen tarkoitukseen. Sen sijaan muuta rauhattomuutta ja lieveilmiötä se on tuottanut. Mutta kaikesta huolimatta siinä kairassa on vielä vanhan metsän tuntu jäljellä. Terve menoa!
Kiitoksia erittäin hyvistä vinkeistä! Täytyypä käydä katsomassa lähiviikkoina. Ainoa ongelma ovat kartat. Olin tänään Turussa ja Hammastunturin kartta oli loppu Partiovarusteesta. Yritän vielä saada sen muualta, jotta pääsis suunnittelemaan reittiä tarkemmin jo vähän etukäteen. Mainitsemasi tiet näkyvät kylläkin GT-kartalla!
Kertoisitko pääseekö Peurakairaan lännestä päin esim. siitä Näätäselän paikkeilta. Pari jokea on siinä välissä, toinen oli kai Iisijoki. Onko vaikeita ylittää? Olen ajatellut tulla taksilla tai jollain Sirkasta Lemmenjoelle päin ja lähteä kairaan ennen Ivalon Mattia. Ivalojoen yli Kultalassa ja Appisten kautta takaisin Lemmenjoen tielle.
Pääset Pokan tieltäkin. Joista löytyy ylityspaikkoja aina, varsinkin näin kuivana aikana. Ne eivät ole ongelma.
Eihän siellä yksin olla. Luonto on koko ajan kanssasi ja sekös saa olon tuntemaan rauhalliseksi.
Kävin hiljattain yksin pohjoisessa. Käytin tupia hyväkseni. Yhtenä yönä tuvassa olikin sitten muita ja sekös tuntui oudolta, kun yksin oli aikaa viettänyt. Toki ihmisten näkeminenkin on ok. Mutta se rauha, kun olet kahdestaan luonnon kanssa on mahtavaa!
Yksin ollessa tiedostaa asian, joten kirveen käytön ja kivikoissa liikkumisen suorittaa varovaisesti. Minimoi riskit tietoisesti, kun on yksin.
Yleensä vaeltelen tyttökaverini kanssa, joka on sekin antoisaa/mahtavaa, jakaa reissut keskenään. Mutta yksinkin on kyllä luonnossa antoisaa!
Joka ei ole vaeltanut yksin ei ole vaeltanut vielä ollenkaan. Tässä kärjistetty mielipiteeni.