Ei ole sitkeyttä änkeä joukkoon. Pelkkä ihmisryhmän näkeminen saa minut jo luovuttamaan. Kun en ole mikään kyynerpää-tyyppi, ryhmässä en "selviä"!
Luovutan liian helposti
-Pauliina
8981
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Täällä yksi saman asian kanssa painiskeleva. Karttelen sosiaalisia tilanteita, kaikenlaisia mahdollisuuksia ruveta juttusille vieraiden ihmisten kanssa. Vaikka maailma on avoimena edessäni, olen mieluummin "turvassa" kotona. Jos tätä jatkuu vielä moniakin vuosia, voin kai jo todeta elämän vain lipuvan ohitseni - ja vain koska sallin sen tapahtuvan. En tiedä, mitä tekisin itseni kanssa. En kuitenkaan yritä tietoisesti yhtäkkiä muuttua. Sellainen repäisy olisi liian raju. Pikku hiljaa opettelen tekemään pieniä asioita uudella tavalla. Ehkä juttelen minua lähestyvän ihmisen kanssa kauemmin kuin yleensä, revin jutunaihetta vaikka kiven alta. Ehkä koetan hymyillä ja ottaa katsekontaktia enemmän. Joskus tulee takapakkiakin ja vain siksi, koska pelkään torjuntaa ja kaikkinaista epäonnistumista.
Mutta yrittäminen on jo loistojuttu!
Ehkä jonain kauniina päivänä mäkin onnistun yrittämään paremmin...ja menestyksellä.
Oli tässä muutama kk takaperin kausi, että peräti puhuin spontaanisti ihmisille töissä kahvitunnilla yms. Osittain ehkä johtuen kun olin vasta aloittanut Suprium-lääkityksen.
Mutta taas olen vajonnut johonkin mörkö-tilaan eikä yhtään nappaa sosialisoida ja sitä on kestänyt nyt nää muutama kuukausi.
Tämä sama tuntuu toistuvan joka hemmetin lääkkeen kanssa, alussa tuntuu että olo paranee ja sosialisointi-into kasvaa, mutta sitten tilanne taas "normalisoituu" entiselleen. Alkoi turhauttamaan siinämäärin että lopetin pillereiden napsimisen kokonaan ja olen mikä olen.
Älä sitten mene isompaan porukkaan tunkemaan. Voithan etsiä pienemmät porukat käsiisi, missä on 2-3 ihmistä, tai ehkä vaan joku yksinään jossain.
on aika hankalaa mennä puhumaan. Ties vaikka sellainen ihminen olisi tarkoituksellaan yksin (ollut huono päivä, on väsynyt eikä halua seuraa tai sitten ei kiinnosta tutustua kehenkään uuteen).
Jos näen kaksi ihmistä, he haluavat varmaankin olla ihan kahden? Ei ole röyhkeyttä ängetä siihen kolmanneksi pyöräksi. Pitäisi mennä ryhmään ja siellä tutustua ihmisiin. Mutta kun iljettää olla ventovieraassa ryhmässä... :(
..en uskalla mennä edes yksin linja-autoon tai junaan. jälkimmäinen tosin johtuu siitä, etten osaa avata junan ovea sisäpuolelta enkä uskalla kysyä keneltäkään. aiemmin en uskaltanut käydä edes kaupassa tai lenkillä yksinään..kaikki tämä pelko johtaa juurensa useamman vuoden taakse epäonnelliseen suhteeseen, jossa olin talutusnuorassa.. nyt kun olen muuttanut uudelle paikkakunnalle kouluni takia, jouduin ottamaan itseäni niskasta kiinni. kukahan sitä ruokaa muuten tekee jos en itse hae kaupasta tarvikkeita ja niitä valmista..:)
Muistan vielä hyvin, kuinka itse olin joskus kauan sitten samanlainen. Onneksi noista sosiaalisista peloista olen päässyt eroon, oikeastaan aivan huomaamatta. Auttoi kun oli pakko tehdä kaikenlaista ja sen jälkeen huomasi, ettei se niin vaikeaa ollutkaan. Vielä nykyäänkin tuo epäily omasta kyvyttömyydestä hoitaa asioita välillä pyrkii esiin. nytkin olen jo muutaman päivän siirtänyt rautakaupassa käyntiä, pitäisi osata selostaa mitä tarvin jne, ja todennäköisesti se ei ole hyllytavaraa eli pitää mennä myöhemmin kyselemään... Mikähän ihme saakaan noin arkipäiväistä tilannetta murehtimaan etukäteen...
Ei jaksa koskaan yrittää mitään! Paska maailma! LUOVUTAN NIIN HELPOSTI LIIAN USEASTI