Olen viimeaikoina paljon pohtinut masennuksen syvintä olemusta? Onko kysymys vain "mtv-sukupolven"-elintasosairaudesta? Ei tietystikään täysin, mutta sillä voi hyvinkinkin tekemistä nykyihmisten masennuksen kanssa. Kirjoituksessani EI OLE tarkoitus syylistää ketään ja voin kertoa, että ymmärrän masentuneita ihmisä itsekin joskus masennuksen sairastaneena.
Mielestäni kuitenkin nykyisen keskitytään liikaa omaan itseen. Miltä MINUSTA tuntuu, olenko MINÄ hyvinvoiva, miten MINÄ jaksan. Tosiasia on, että esimerkiksi nykynaiset ovat heikompaa tekoa kuin esimerkiksi sota-ajan äidit. Tuohon aikaan naiset tekivät todella raskasta fyysistä työtä synnytykseen asti ja lapsikatras oli joissakin talouksissa valtavankin suuri.Ei ollut unikouluja, valmennuksia tai muita vastaavia. Pärjättävä oli, eikä 3 vuoden hoitovapaista ollut tietoakaan saati isyyslomista.
Tai entäpä ne äidit joilla ei ole ketään? Jotka ovat yksin, heillä ei ole yhtä ainoaa ystävää tai omia vanhempia tai puolisoa? He jotka, eivät edes saa lapselle kummeja? Tai äidit kehitysmaissa, he nälkiintyvät koko raskauden ajan ja lapsia kuolee jatkuvasti ympärillä, eikä mitään hoitoa ole saatavissa.
Kiitollisuutta ja kykyä nauttia siitä mitä on, pitäisi olla enemmän. Asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. "Masennus on sairaus, eikä omilla ajatuksillaan sitä voi ohjata." Tämä on nykykäsitys, mutta silti masennus vaan lisääntyy keskuudessamme. Olemmeko kaikkine tukimumsinemme täysin hakoteillä tämän yleisen vaivan hoidossa?
Mielestäni kuitenkin nykyisen keskitytään liikaa omaan itseen. Miltä MINUSTA tuntuu, olenko MINÄ hyvinvoiva, miten MINÄ jaksan. Tosiasia on, että esimerkiksi nykynaiset ovat heikompaa tekoa kuin esimerkiksi sota-ajan äidit. Tuohon aikaan naiset tekivät todella raskasta fyysistä työtä synnytykseen asti ja lapsikatras oli joissakin talouksissa valtavankin suuri.Ei ollut unikouluja, valmennuksia tai muita vastaavia. Pärjättävä oli, eikä 3 vuoden hoitovapaista ollut tietoakaan saati isyyslomista.
Tai entäpä ne äidit joilla ei ole ketään? Jotka ovat yksin, heillä ei ole yhtä ainoaa ystävää tai omia vanhempia tai puolisoa? He jotka, eivät edes saa lapselle kummeja? Tai äidit kehitysmaissa, he nälkiintyvät koko raskauden ajan ja lapsia kuolee jatkuvasti ympärillä, eikä mitään hoitoa ole saatavissa.
Kiitollisuutta ja kykyä nauttia siitä mitä on, pitäisi olla enemmän. Asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. "Masennus on sairaus, eikä omilla ajatuksillaan sitä voi ohjata." Tämä on nykykäsitys, mutta silti masennus vaan lisääntyy keskuudessamme. Olemmeko kaikkine tukimumsinemme täysin hakoteillä tämän yleisen vaivan hoidossa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ti tyhmä.
Ennenvanhaan oli kurjaa, pärjättiin kun puolet lapsikatraasta kuoli ja jäljelle jääneistä isoimmat teki kovaa työtä kotona ja pelloilla aikaa ennen kuin lapsityövoiman käyttö kiellettiin. "pärjättiin" ja hukutettiin lapset. "pärjättiin" ja kuoltiin pakkaseen ja nälkään ja tauteihin ja oltiin masentuneita silloinkin. Silloin sitä ei sanottu ääneen. Ei silloin tiedetty. Eikä lääkitty. ei autettu. Eikä oltas kerrottu vaikkoltas tiedettykki. Mentiin kirkkoon korkeintaan ja rukoiltiin.
Mieti nyt vähän enempi ennenkuin tällaisia lauot, oikeinko mietit pitkäänkin?
Masennus voi johtua myös muihin sairauksiin käytettävistä lääkkeistä, joita ehdottomasti tarvitsen elämiseen. Tällaiseen masennukseen ei ole muuta apua kuin masennuksen lääkehoito.
siitä masennuksesta ei puhuttu,koska tällöin jouduttiin suljettujen ovien taakse,kaikki olivat mielisairaita.Siitä ei uskallettu puhua.Yhtä lailla silloin oltiin väsyneitä ja masentuneita,lapsen-ja itsemurhia tapahtui jatkuvasti,mutta niistä vaiettiin.Miksi?Miksei aviopuolisot kertoneet asian laidasta?Aivan siitä syystä,ettei joutuisi huonoon valoon,oli häpeä olla mielisairaan puoliso tai edes naapuri.
Kyllä varmaan oltiin väsyneitä juu, muttei niin masentuneita kuin nykyisin. Ensinnäkään ei ollut aikaa edes miettiä ja pähkäillä moisia, koska työtä tehtiin ahkerasti ja jo senkin takia pysyttiin paremmassa kunnossa! Ei jäänyt aikaa turhille hömpötyksille kuten nykyisin. Väitän että varmasti ainakin maalla asuneet ovat olleet paljon terveempiä niin henkisesti kuin fyysisesti mitä nykyisin.
Tutkippa pikkaisen tilastoja itsemurhien ja murhien määristä ennen ja nyt.
nykyään kaikki maailman kurjuus ja kauheudet tulee vastaan kaikkiailta. Informaatiotulva on valtaisa. Maailmasta on tullut ikäänkuin suurempi, koska tieto välittyy kaikkialle nopeasti. Tunnetusti vain huono uutinen on hyvä uutinen, joka kannattaa uutisoida. Ikävillä asioilla suorastaan mässäillään.
Ennen työ oli yleensä fyysisesti raskasta. Työ voi olla myös henkisesti raskasta. jo lapsesta asti vaatimukset ovat kovat. Lapsuus on lyhyt ja itsenäisyyttä vaaditaan jo varhain. Kilpailu on kovaa. Mikään ei riitä.
Joka aikakaudella on omat haasteensa ja vaikeutensa. Tuntuu, että nykyisin ihmiset ovat enemmän yksin kuin ennen. Esim. suvusta ei enää useinkaan ole sellaista turvaa kuin se on joskus ollut. Yhteisöllisyys ei muutenkaan enää ole vallalla. Jokaisen on pärjättävä omillaan. Monista asioista vastuu siirretään kasvottomalle yhteiskunnalle.
Monille herkille ihmisille nykyaika on liian kovaa ja julmaa. Tämä oravanpyörä ei sovi oikeasti kenellekään, joten ei ole ihme, että niin monen voimat loppuu.
Minusta anoppini, joka lähestyy jo 80.:ttä ikävuottaan, osaa kertoa aika hyvin omasta lapsuus- ja nuoruusajastaan ja asettaa asiat yllättävän fiksusti perspektiiviin. Hän nimittäin osaa sääliä nykyajan naisia ja äitejä siitä kovasta nykymenosta mitä tämä maailma täällä ns. hyvinvointi-Suomessa on. Ennenkaikkea hän säälii sitä (ja vertaa menneeseen) että tänäpäivänä äidit ja perheet joutuvat olemaan niin yksin.
Se on totta että ennen ihmiset tekivät kovaa ja raskasta työtä. Mutta elanto saatiin sillä kovalla työllä kuitenkin jotenkin, vaikka niukkakin. Se oli selkeää miten piti toimia että pärjää. Nyt pitäisi muka kouluttautua aina uudelleen ja olla valmis muuttamaan paikkakuntaa milloin minkäkin työpätkän perässä. Ei, ei ennen ollut äitiyslomia ym. Tilannetta ei vaan voi mitenkään verrata nykyaikaan aivan suoraan. Karjalainen anoppini kertoi mm. että kun taloon syntyi vauva, niin kylän naiset toivat seuraavina päivinä talon ovelle piirakoita ym syötävää kukin vuorollaan jottei synnyttäneen äidin tarvitsisi kovasti laitella ruokia perheelleen vaan saisi levätä.
(Huom! Entisajan naisetkin tarvitsivat lepoa, oli nämä myytit millaisia vaan!!!) Naisilla oli yhteisö, naapurin naiset toimivat kätilöinä, sukupolvet asui lähekkäin...ihmisistä oli tuki toisilleen. Vasta kun ihmiset piti saada töiden perässä muuttaviksi niin että perheet pilkkoutui ja sukupolvet joutuivat erilleen ja luonnolliset tukiverkot katkesivat niin tultiin tähän nykytilanteeseen. Minusta Keltikangas-Järvinen sanoi osuvasti telkkarissa että ennen oli sosiaalinen kontrolli ja yhteisön tuki - nyt on usein pelkkä sosiaalinen kontrolli muttei juurikaan tukea välttämättä. Eiköhän siinä ole osasyytä tähän varmasti lisääntyneeseen masennukseen - ei sillä ettei masennusta ennenkin olisi ollut.
Mutta olen sitä mieltä vakaasti että nykymeno on ihmiselle luonnotonta - eläinten kohdalla sanottaisiin että epäsopiva ympäristö toteuttaa lajityypillistä käytöstä.
...ja sitten on tämä parikymmentä vuotta sitten voimakkaasti yleistynyt päivähoito. Nuorissa aikuisissa ja murrosikäisissä on ennätysmäärä masennuksesta kärsiviä nykyään. Kun nämä olivat taaperoita niin olivat ensimmäisiä laajamittaisesti isoihin päiväkotiryhmiin laitettuja lapsia. Siinä oli vielä 90-luvun lama-aika säästöineen ja perheongelmineen - ja a vot ollaan tässä. Onko kukaan tullut ajatelleeksi?
Ei se varmasti ollut onnelaa ennenkään. Joku sanoi että oltiin terveempiä mutta kuinkahan oli - ainakin kuoltiin nuorempina. Varmasti kasvatustavat ei kestäis päivänvaloa tänäpäivänä, vaan eipä ollut ihmisissä laatuvaatimuksiakaan samalla tavalla kuin nykyään. Huonoista perheistäkin tultiin eden jonkinmoisiksi kun oli edes kyläkontrolli ja poliisin pamppu pitämässä huolta.
Että tämmösiä ajatuksia.