Ei tämä ihan sairauskaan ole, mutta vaikeus kuitenkin. Kymmenvuotiaalleni iskee välillä iltaisin todella voimakas ahdistus kuolemanajatuksista. Tätä on jatkunut ajoittain vähintään viisi vuotta, en edes ihan tarkkaan muista.
Olen yrittänyt vastata kysymyksiin parhaan taitoni mukaan. Olen kertonut, että kaikki mikä elää, myös kuolee joskus. Että kuolema ei ole paha, että se ei tunnu kauhealta, että ihminen on siihen valmis kun se tulee, että silloin ei ole ikävä isiä, äitiä, pikkusiskoa tai koiraa. Että se on vielä jossain kaukana.
Hän on itse perusterve, samoin perhe. Isoisän kuolema kosketti kolme vuotta sitten, mutta kuolemanpelkoa oli jo sitä ennen. Kuolema on koskettanut muuten perhettämme ensimmäisen lapsen menehtymisenä jo ennen näiden seuraavien syntymää. Asiasta on puhuttu, mutta sillä ei ole mitenkään mässäilty.
Miten auttaisin tätä ahdistunutta lastani? Moni aikuinenkin pelkää kuolemaa, mutta kunpa tämä nyt olisi saanut elää edes lapsuutensa kevyemmin mielin. Uskonasioihin perheemme ei ota kantaa suuntaan eikä toiseen.
Olen yrittänyt vastata kysymyksiin parhaan taitoni mukaan. Olen kertonut, että kaikki mikä elää, myös kuolee joskus. Että kuolema ei ole paha, että se ei tunnu kauhealta, että ihminen on siihen valmis kun se tulee, että silloin ei ole ikävä isiä, äitiä, pikkusiskoa tai koiraa. Että se on vielä jossain kaukana.
Hän on itse perusterve, samoin perhe. Isoisän kuolema kosketti kolme vuotta sitten, mutta kuolemanpelkoa oli jo sitä ennen. Kuolema on koskettanut muuten perhettämme ensimmäisen lapsen menehtymisenä jo ennen näiden seuraavien syntymää. Asiasta on puhuttu, mutta sillä ei ole mitenkään mässäilty.
Miten auttaisin tätä ahdistunutta lastani? Moni aikuinenkin pelkää kuolemaa, mutta kunpa tämä nyt olisi saanut elää edes lapsuutensa kevyemmin mielin. Uskonasioihin perheemme ei ota kantaa suuntaan eikä toiseen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
auttaa jo se kun hänen kys. vastataan. Mutta mitää uskopuputusta ei nyt kannattaisi tehä. Kun joka tapauksessa,kun hän varttuu ja ajattelee asioita kuolemasta hän todennäköisesti muistaa ainakin osan kerrotuista. Me ihmiset rakennamme elämää. Kertoisin itse ainakin sen, että jumala hakee meidät jossain vaiheessa täältä pois ja lakkaamme olemasta tässä maailmassa ja elämä jatkuu jossain muualla, jota ei kukaan tiedä.Voihan se ahdistaa lasta kun sanotaan,ettei tiedä missä elämä jatkuu, kenelläkään ei siihen ole vastausta.
kirjat on usein syrjemmällä eli kysy erikseen. Meidän 4vuotiaalla alkoi tuollainen jo vuosi sitten ja luulen että kuuluu ikään, mutta että myös kun molemmat vanhemmat oli ahdistuneita/masentuneita ja riideltiin paljon, varmaan edesauttoi ahdistumista. Meillä Max Velthuijsin '"sammakko ja linnunlaulu" sekä Leea Mähösen "nalle pilvennukka kaipaa ystävää" olivat oiva apu menetyksen ymmärtämiseen. Viimeksimainitussa oli myös lopussa kysymyksiä ohjaamaan keskustelua aiheesta lapsen kanssa. suosittelen isommallekin.
Meillä on myös ollut kamalaa fobiaa sairauksista ja kuolemasta..jo useita vuosia. Pahimmillaan näytti olevan kun poika oli 5. luokalla ja koululääkärinkin kanssa asiasta juttelimme. Hän sanoi sen kuuluvan tiettyyn ikään ja luonteeseen. Toiset ei siitä puhu, vaikka asiaa ajattelevatkin ja toisille se on kuin pakkomielle. Yleensä lapsille, jotka ovat kehittyneempiä ja muutenkin "viisaampia" saattaa kuulemma tulla näitä pelkoja, koska he miettivät asioita ja ymmärtävät elämää laajemmin, kuin joku toinen joka "hösyää" ja elää vain kuin päivä kerrallaan.
Terkkari suositteli, että kannattaisi käydä perheneuvolassa, koska joskus nämä lapset saattavat masentua murrosiässä ja olisi helpompi puuttua asiaan jo varhaisessa vaiheessa. Meille perheneuvolan täti sanoi, että riittä kun kerran tai kahdesti selität asian ja jos lapsi jatkaa edelleen tätä höpötystä (mikä ainakin minusta on raskasta kuunneltavaa ja kun pitää aina selittää ja selittää juurtajaksaen) niin pitää topakasti sanoa, että: nyt riittää, tämä asia on jo keskusteltu ja siitä ei enään puhuta..meillä tämä toimi ihme ja kumma ja nyt on vuosi menty ilman fobioita, mitä nyt pieniä vaivoja silloin tällöin on jouduttu iltasella selvittämään, mutta kerta riittää.
Samalla olen sanonut lapsille, että ajattelisivat jotain kivoja juttuja ennen nukkumaanmenoa..
ps. itsellä oli ala-asteella samoja mietteitä ja suorastaan paniikinomaista pelkoa, sen jälkeen kun mummoni kuuoli. Jotenkin sitä tajusi, että elämä loppuu joskus ja mitä jos se loppuu liian aikaisin. Olo oli kamala ja itketti, kun niin pelotti, mutta niin se vain pikkuhiljaa vuosien saatossa se kuoleman ja sairauden pelkokin sitten hellitti.
Otahan yhteyttä vaikka koulun terkkariin tai perheneuvolaan, siellä osataan varmasti neuvoa mitä voisi tehdä helpottaakeen lapsen oloa.
Ollessani itse alle kouluikäinen (5-6-vuotias), kuolema oli jatkuvasti pelkona mielessäni. Iltaisin oli vaikea mennä nukkumaan, koska pelkäsin, etten enää heräisi. Pelkäsin vanhempien ja veljeni kuolemaa - eritoten sitä, että muiden perheenjäsenten kuollessa joutuisin kummieni hoidettaviksi (näin vanhempani aikoinaan arvioivat käyvän). Se kuitenkin meni vaiheena ohi - kunnes kumpusi jälleen murrosiässä esiin. :(
Nykyään olen 22-vuotias ja toisinaan kuolema tulee edelleen mieleen. Mietin mieheni ollessa töissä, tuleeko hän enää koskaan takaisin. Voi kuulostaa siltä, että elämäni on yhtä murehtimista, mutta asialla on myös plussapuolensa - arvostan elämää. :)
Nerokasta ehdotusta en osaa antaa. Omalla kohdallani kukaan läheinen ei ollut (siis ollessani lapsi) kuollut, joten pelko ei johtunut siitäkään. Itse mietin, missä pappa, jota en edes muistanut, oli. Vaikka perheemme ei koskaan ole ollut kovinkaan uskonnollinen, vanhempani lohduttivat, että pappa katsoo minua pilvetä. Se oli lohduttava ajatus, joka lapsen oli helppo ymmärtää. Käyskentelin pihalla ja tuijotin pilviin arvaillen, minkä päällä pappa olisi. Jotain tällaista ehdottaisin, vaikka ette kovin kiinnostuneita uskosta olisikaan - lapselle ajatus voisi olla helpottava. Kuten sekin, että pappa kyllä kuulee, jos hänelle puhun. :)
Pahinta mitä oli, oli mummoni opettama iltarukous, jossa pyydettiin rauhaa, mikäli ei aamulla enää nousisikaan. Myös Ruusun ajan kohtaus, jossa pikkutyttö puhui ullakolla kuolleelle isoäidilleen (joka oli keltainen), ahdisti. Samoin Poliisi-tv. Et kertonut, minkä ikäisestä lapsesta on kyse, mutta kehottaisin jonkun verran myös seuraamaan, mitä lapsi katsoo mm. televisiosta. Nykyisin kun lasten aamupiirretytkin ovat kovin väkivaltaisia.
Jollei mikään muu auta, juttelu ammattiauttajalle voisi tehota. Ehkä ihmismielen asiantuntija osaisi esittää oikeat kysymykset, jotta lapsuudesta tulisi hieman kevyempi. Ei tarvitse olla hullu jutellakseen asioistaan ulkopuolisen kanssa. :)
Tsemppiä!
Tuli mieleeni, että entä jos lapsesi on nähnyt kuolemaa koskettavia unia?
Isäni on kuollut, ja olen monesti jutellut hänen kanssaan ihan arkipäiväisistä asioista unissa, aivan kuin hän istuisi oikeasti keittiön pöydällä ja juttelisi kanssani miten meillä menee.
Voihan olla, että lapsesi on nähnyt myös tuollaisen unen, ja tiedostaa, että henkilö joka unessa on esiintynyt, on kuollut.
Tai sitten voi olla että hän on nähnyt unta jossa joku läheinen ihminen, esim äiti tai isä on kuollut, ja se lisää kuolemanpelkoa, koska ei tiedä kuolemasta kovin paljoa.
Voi jos joku tulisi kertomaan meille, mitä kuolemassa tapahtuu.
Kuuluu kymmenvuotiaan kehitysvaiheeseen - toisilla esiintyy voimakkaammin kuin toisilla. Kuuntele ja lohduttele taitosi mukaan. Kyllä se vähitellen menee ohi.
Kiitos teille vastanneille. Oli ihana saada asiallisia vastauksia. Etenkin itse kuolemanpelosta kärsineiden tuntoja oli hyvä kuulla. Eiköhän tästä selvitä. Pelkoa ei koskaan varmasti kokonaan selätetä, mutta ehkä löydämme keinot pitää mörkö kohtuullisen kokoisena. Kaunista ja onnellista alkusyksyä!