Onko muita aborttiin joskus päätyneitä? Ite olen nyt viimesilläni ja pari vuotta sitten tehty abortti kummittelee takaraivossa edelleen. Nyt vielä jotenkin konkreettisemmin kuin koskaan...
Kadun ihan hirveesti tekoani enkä alakaan eritellä tuolloisia "syitä", olen ottanut miljoonittain moraalisaarnoja vastaan eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että pahaa tekee ilmankin!
Pelkään, että tämän lapsen synnyttyä jotain menee pieleen tai että mua rankaistaan nyt isoimmalla kädellä ja, että tämä lapsi esim kuolee synnytyksessä. On niin armoton pelko päällä koko ajan... Hävettää , kaduttaa ja pelottaa niin, etten saa sanaa suusta tän asian tiimoilta neuvolassa. Vaikka mitäpä ne sille osais tehdäkään?! Tuntuu vaan että pää räjähtää. Oon viimesen kuukauden tehny mielessäni valmistelutyötä sen suhteen että jollain tasolla tai tapaa menetän tän lapseni ikäänkuin kostona "yläkerrasta"! En pysty suunnittelee ristiäisiä tai vieraiden vastaanottamista kotiuduttuamme kun en usko että vauva näkee sitä päivää... MUA IHAN OIKEESTI PELOTTAA!!!! Ihan kuin joku ois tosiaan uhkana pienokaiseni hengelle.
Onko muita joita joskus tehty abortti vielä näin ahdistais? Millä HELVETILLÄ tästä pääsee eroon?? Ja jos ois pieninkin mahdollisuus että synnytys ois aikeissa onnistua, niin pelkään viimeistään tän panikointini sekottavan jotain. Koko teksti voi kuulostaa sekavalta tms, olenkin väsynyt...
Nään jatkuvia painajaisia ja tunnin välein hyppään hereille, unilääkkeitäkään kun ei tietty raskaana voi käyttää.
Kadun ihan hirveesti tekoani enkä alakaan eritellä tuolloisia "syitä", olen ottanut miljoonittain moraalisaarnoja vastaan eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että pahaa tekee ilmankin!
Pelkään, että tämän lapsen synnyttyä jotain menee pieleen tai että mua rankaistaan nyt isoimmalla kädellä ja, että tämä lapsi esim kuolee synnytyksessä. On niin armoton pelko päällä koko ajan... Hävettää , kaduttaa ja pelottaa niin, etten saa sanaa suusta tän asian tiimoilta neuvolassa. Vaikka mitäpä ne sille osais tehdäkään?! Tuntuu vaan että pää räjähtää. Oon viimesen kuukauden tehny mielessäni valmistelutyötä sen suhteen että jollain tasolla tai tapaa menetän tän lapseni ikäänkuin kostona "yläkerrasta"! En pysty suunnittelee ristiäisiä tai vieraiden vastaanottamista kotiuduttuamme kun en usko että vauva näkee sitä päivää... MUA IHAN OIKEESTI PELOTTAA!!!! Ihan kuin joku ois tosiaan uhkana pienokaiseni hengelle.
Onko muita joita joskus tehty abortti vielä näin ahdistais? Millä HELVETILLÄ tästä pääsee eroon?? Ja jos ois pieninkin mahdollisuus että synnytys ois aikeissa onnistua, niin pelkään viimeistään tän panikointini sekottavan jotain. Koko teksti voi kuulostaa sekavalta tms, olenkin väsynyt...
Nään jatkuvia painajaisia ja tunnin välein hyppään hereille, unilääkkeitäkään kun ei tietty raskaana voi käyttää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
En ole tehnyt aborttia, mutta jotain haluan sinulle sanoa. Päästä irti surusta. Tämä lapsi tarvitsee juuri sinua ja se ei onnistu jos nyt masennut ja pelkäät menneisyyden haamuja. Sillä niitä ne ovat: haamuja. Vaikka ne kovin tosilta nyt tuntuvatkin, niiden ei pitäisi antaa kummitella. Jokaisella meistä on kuitenkin menneisyys ja jokaisella oma ristimme ja taakkamme. Mutta ne on vain kannettava ja hyväksyttävä jotta pääsemme eteenpäin. Olet saamassa pienen ihmeen. Älä pelkää liikaa ja odota vain pahaa. Suuremmat todennäköisyydet sinulla on selvitä kaikesta kunnialla, kuten jokaisella meistä.
Kuulostat kuitenkin siltä, että vakava masennus on saamassa sinusta otetta. Joten suosittelen, että puhut vaikka omalle terveydenhoitajalle tästä. Hän osaa varmasti auttaa viemään asiaa eteenpäin tai auttaa sinua yleisesti. Eikä ammattiauttajalle puhuminenkaan ole mikään maailman loppu tai isoin juttu. Hänelle on mukava puhua mieltään vaivaavista asioista, ulkopuolinen kun on. Itsekin olen nimittäin käynyt kun tuntui etten enää jaksa ja apua oli saatava.
Ja jos yhtään lohduttaa, minä en tuomitse sinua. Minulla ei ole halua antaa sinulle moraalisaarnaa, että olisit tehnyt väärin. En usko, että abortti koskaan on kevyt juttu johon on päädytty hetken mielijohteesta. Toivon todella, että kuuntelet hetken itseäsi ja yrität päästää pelosta irti. Nauti siitä, että olet saamassa lapsesi pian syliisi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää nim. "yks äiti".
joskus olen saman päätöksen tehnyt ja on se tässä raskauden aikana käyny mielessä mutta onneksi meni ohi.
ensinnäkin haluan sanoa ettei Jumala toimi sillälailla, että se rankasisi ainakaan tämän valloilla olevan suomen perus uskonnon mukaan.
enemmänkin Jumalaa kuvataan lapsirakkaana setänä. (kylläpäs se kuulosti irvokkaalta)
Uskaltaudu ihmeessä puhumaan neuvolassa abortistasi. Ammatti ihmisellä on varmasti lohduttavia tilastotietoja ja sanoja jotka helpottaa mieltäsi.
Luota raskauteesi ja kroppaasi.
Uskon pelkosi olevan ihan tosia. Itse menetin lapsen synnytyksessä (sairaalan moka - pahoittelut- sanottiin) No, tulin raskaaksi 2 kk:n kuluttua tästä, ajattelin, ettei elimistöni kestä toista raskautta, eikä varmaan pääkään... Raskauden 1/3 pelkäsin keskenmenoa, 2/3 omaa kuolemaaa ja viimeinen kolmannes meni pelossa "SIKIÖÄÄNIÄ ei kuulu, synnytä kuollut lapsi" eli tiedän miltä tuntuu sinusta nyt, vaikka menneisyytemme ei olekaan samanlainen. Valitettavasti oikeita neuvoja ei ole: keskity lapseen, unohda menneet, älä ajattele jne BULL SHIT! Jokainen päivä ennen synnytystä on vaikea, ehkä iltaisin helpottaa kun ajattelee: selvisin tämän päivän. Jos voit olla hetkenkin murehtimatta asiaa, ole juuri silloin tyytyväinen! Hyviä neuvoja ei tosiaankaan taida olla. Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli vain saada sanoma: ymmärrän miltä tuntuu - perille!
Onnea odotukseen ja varaudu vielä siihen, että tunteet lasta kohtaan antavat odottaa, ainakin itse ajattelin, että tyttö kuolee kätkytkuolemaan, yms. Nyt neiti on yli puolivuotias...ehkä tästä selvitään...
kuutisen vuotta sitten. Saman miehen kanssa yhä edelleen kenelle silloin tulin raskaaksi. Olimme seurustelleet silloin parisen kuukautta, kaikki oli epäselvää silloin. Nyt meillä on ihan pieni vauva. Abortti ei aikaisemmin vaivannut, koska ratkaisu tuntui silloin oikealta, mutta kun tulin uudelleen raskaaksi muistui se taas mieleen. Kävi kaduttamaan hirveästi, mietin vain millainen paketti silloin olisi tullut ja onko oikein että nyt uudelleen samalle miehelle odotan.... kaikkea typerää pyöri päässä. Vauva kun syntyi, harmitus vain kasvoi, on ne vaan niin suloisia :) Mutta uskon että toimin oikein silloin, olimme tosissaan tunteneet vain pari kuukautta ja lapsen tulo olisi saattanut sotkea elämämme pahasti (opiskelut meneillään, asuimme eri paikkakunnilla jne.) Nyt ehdimme kunnolla tutustuaa toisiimme, viettää yhdessä aikaa ja tämän vauvan saimme kun tunsimme olevamme valmiita. En kuitenkaan usko ikinä unohtavani silloista tekoa.
olisitte lapsen silloin pitäneet olisi mies saattanut lähteä karkuun sinä katkeroitua ja nykyinen kullannuppunne olisi jäänyt syntymättä!Itse en ole aborttia tehnyt, mutta äitini on ennen minua.Enkä ole ollenkaan katkera.Joskus teininä mietin että olisi ollut kiva jos minulla olisi isosisko tai -veli, mutta jos oikein järjellä ajattelee niin missä vaiheessa äitini olisi kerennyt isäni tavata kun olisi luultavasti ollut yksinhuoltaja.Asioilla on aina monta puolta...
Olen myös tehnyt abortin. Kuten edellinen kirjoittajakin, olen edelleen yhdessä saman miehen kanssa. Mekin olimme tuolloin tunteneet vain hetken eli ajoitus oli aivan väärä ja tottakai siinä vaiheessa suhteessa on vielä niin paljon tutustumista ja yhteenkasvamista edessä ennenkuin lapsella on ainakin jollain tapaa vakaampi pohja elämälle.
Nykyisin minuun on iskenyt vauvakuume ja sen vuoksi tämä aikaisempi raskaus ja tehty valinta muistuu nyt useammin mieleen. Poden huonoa omaatuntoa pelkästä haaveilusta. Viimeksi eilen puhuin asiasta mieheni kanssa ja keskustelimme miten meillä nyt olisi paremmat eväät lapselle elämään antaa mutta siltikin asia painaa.
Ei kai kukaan täysjärkinen ylipäätään asiaa noin vain voi sivuuttaakaan. Tottakai tämä enkelivauva vauvakuumeisen tai raskaanaolevan mieleen palaa. Pitää vain koettaa keskustella asiasta sen lähimmän eli miehen ja tarvitaessa myös ammattilaisen kanssa.
En usko että kukaan teosta rankaisee. Olen itse itseni pahin tuomitsija tällä hetkellä. Mietin myös samalla miltä sitten tuntuu uudelleen raskautua ja odottaa kun nyt jo kuitenkin haaveilukin saa tuntemaan oloni niin syylliseksi.
Silloin oli silloin ja nyt on nyt. Olen kasvanut, kypsynyt ja luonut vakaan rakkauteen ja täydelliseen luottamukseen perustavan parisuhteen.
Juttele siellä neuvolassa! Juttele miehellesi! Sinä olet saamassa elämältä ihanan lahjan, lapsen! Keskity siihen ja uskalla rakastaa täysillä menettämistä pelkäämättä tulevan lapsen takia ja enkelivauvankin edestä.
Jollakin tapaa minua helpotti nyt tieto siitä että kohtalotovereita on. Itken kyllä nytkin. Suru pitää osata surra alta pois niin voi sen jälkeen jo täysillä iloita.
En ole huono ihminen kuitenkaan ettekä ole tekään!
kyllä vierähti kyynel jos toinenkin kun luin vastauksianne. joku sen niin osuvasti sanoikin, että taitaa itse olla pahin tuomitsijansa, niin myös täällä... pitäisi osata antaa itelleen anteeksi ja nauttii siitä mitä nyt on. kukahan tällaisen taidon osais opettaa? :) mutta siis, kiitos hirmuisesti, lohduttaa kuulla vastaavanlaisia tarinoita ja abortin tekemättömiltäkin naisilta liikenee ymmärrystä ja sympatiaa.
kanssa ettei suhteemme olisi välttämättä jatkunut eri elämäntilanteidemme kanssa. Miten olisimme yhtäkkiä voineet perustaa perheen kun emme edes tunteneet toisiamme?
Mutta hei, nautitaan tulevaisuudesta unohtamatta kuitenkaan menneisyyttä, asiota jotka ovat kasvattaneet meitä ihmisinä. Ja onnellisia hetkiä kaikille!
Olen itse miettinyt samaa kuin sinäkin. Eli miten uuden raskauden kanssa selviää aiemmin tehdyn keskeytyksen vuoksi... Mutta tosi asiahan on, että tehtyä ei saa tekemettömäksi ja asian kanssa on vain opittava elämään. Suru ei unohdu koskaan, itsekkin kadun lopun ikääni. Suru on surtava loppuun ja ajateltava, että nyt on nyt ja silloin oli se tilanne ja se ratkaisu. Ei kannata pilata tulevan lapsen, miehensä ja ennen kaikkea itsensä elämää suremalla mennyttä. Vaan pitäisi iloita tulevasta. Tiedän helpommin sanottu kuin tehty. Yitän näin jotenkin järkeillä tämän asian, kun muuttaakkaan sitä ei voi. Juttele tosiaan jonkun ulkopuolisen kanssa asiasta ja surustasi, että pääset siitä ahdistuksesta yli. Haleja ja kaikkea hyvää loppu odotukseen. Yritä ajatella tulevaa ja elää siinä. Toivon niin voivani tehdä itsekkin, jos vielä joskus tulen raskaaksi...