Dodiin. Vaihteeksi taas itsetutkinnallisia tuumailuja. Magian kanssa sikäli tekemistä että eräisiin magian osa-alueisiinhan kuuluu kumminkin itsekasvatus vai mitä.
Vaivauduttuani kerrankin pitämään leipäläpeni kiinni ja seurattuani sivusta netissä muiden ihmisten keskusteluja olen tullut siihen tulokseen että suurin osa ihmisistä käyttäytyy täysin automaattisesti ja mekaanisesti. Näin silloinkin kun kyseessä olevat ihmiset ilmoittavat avoimesti olevansa hulluja (skitsofreenikkoja, persoonallisuushäiriintyneitä jne.) Se on aikalailla ristiriidassa sen tietyillä tahoilla muodikkaaksi tulleen näkemyksen kanssa että "hulluus" olisi jotenkin luovaa ja tekisi ihmisestä "vapaan". Saati shamaanin tai maagin!
Olen varmaankin itsekin itseltäni salaa olettanut että kun tarpeeksi mainostan ympäriinsä tärähtäneisyyttäni, niin olen muka jotenkin kiinnostavampi ihminen kuin että olisin vain tavallisen tylsä tantta. Mene tiedä - itse tietenkin kuvittelen että olen muka aina jonkun selityksen velkaa jos tulee netissä puhuttua täyttä paskaa, ja hulluushan on hemmetin hyvä selitys. Vai onko sittenkään?
Innostuttuani taas Castanedasta olen alkanut ajatella "moitteettomuuden" ideaa uudesta vinkkelistä. Naiselle on kieltämättä vaikeaa hyväksyä minkäänlaisia rajoja joilla hallita käyttäytymistään ja sanomisiaan koska tulee fiiliksiä siitä kuinka kaikki itsekehitysmenetelmät itseasiassa ovatkin naissukupuolen sortamiseen tarkoitettuja...! Mutta automaattina eläminen on niin äärimmäisen rasittavaa, että ei jumankauta...
Mitään merkitystä koko universumin kannalta sillä ei ole osaanko elää "moitteettomasti" vaiko enkö, mutta jos ja kun sitä yritän, teen sen täysin itseni takia. Se ajatus että muuttuminen on mahdotonta ei saa olla sellainen mörkö etteikö sitä viitsisi edes yrittääkään petrata itseään.
Se ON mahdotonta, mutta yritettävä on silti, jos tässä elämässään haluaa ikinä olla mitään muuta kuin pelkkä mekaaninen automaatti.
Mielen sairauksia potevien, itseäni vieläkin sairaampien siis, ihmisten edesottamuksia kyllästyneenä seurattuani olen alkanut käsittää että se mikä minun elämässäni on pahasti pielessä on se että kuvittelen voivani vaatia itseltäni ja muilta myötätuntoa.
Minulla on ollut vaistomainen, pakottava tarve tuntea pelkkää hyvää kaikkia mahdollisia eläviä olentoja kohtaan. Jos tunnen epämääräisen ekstaattisesti rakkautta kaikkea/kaikkia kohtaan niin mikäs siinä, mutta heti kun yritän kohdentaa myötätuntoni johonkuhun yksittäiseen ihmiseen, niin silloin alkaa mennä niin päin helvettiä kuin suinkin mahdollista. Nimittäin ennemmin tai myöhemmin jokainen aina sanoo tai tekee jotain mistä pahoitan mieleni, ja silloin minun on hyvin vaikea tuntea myötätuntoa tuota ihmistä kohtaan. Koska en kuitenkaan kykene täysin ketään vihaamaankaan, alan yleensä syödä itseäni sisäisestä elävältä tilanteessa jossa en tiedä miten edetä jonkun kanssa.
Haluaisi vihata, mutta ei kykene. Haluaisi rakastaa (=tuntea myötätuntoa), mutta ei pysty. Hulluksihan tuollaisesta tulee!
Vimmani tuntea myötätuntoa heittää minua tilanteisiin joita ei olisi niin väliksi kokea. Joku saattaa jopa loukkaantua minun sympatessani ja empatessani häntä, eihän hän ole minulta mitään pyytänyt.
Ja jossain vaiheessa tietysti aina pahoitan mieleni siitäkin että muut eivät symppaakaan minua. En siis pysty vain antamaan loppumattomiin, jollei kukaan anna minulle.
Universumissa ei ole mitään myötätuntokiintiötä kenellekään. Myötätunto on tunne joka on ikäänkuin luksusta, se on pelkästään ihmisille ominainen hyve - tai pahe! Jos sitä ihan vapaasti ja vapaaehtoisesti haluaa rajoittamattomasti tuntea hyviä fiiliksiä muita kohtaan niin siitä vaan, mutta vastinetta on sitten ihan turha odotella, ainakaan juuri niiltä joita kohtaan on se hyvä lämmin hellä tahto.
Itse taidan olla menossa enenevästi nagualismin tai ehkä jopa satanismin suuntaan, koska minusta tuntuu että minulla ei ole niin paljon henk.koht. energiaa että minulla on mahdollisuus viskoa sitä myötätuntoa sinne sun tänne ja ottaa aina sitten terävät hampaat käteeni kun yritän "ruokkia" muita ihmisiä hyvillä toivomuksillani ja auttamisvimmallani.
Eihän myötätunnon viskelyssä ole mistään muusta kyse kuin halusta tuntea itsensä tärkeäksi. "En ole paljon mitään, mutta olenpahan sen verran ihqu ihminen että tunnen nyt vaikka väkisin myötätuntoa tuota hampuusia kohtaan tuossa!"
Paljon helpompaa olisi vaan myöntää että "en ole paljon mitään PISTE".
Ajatuksia?
Myötätunto, itsetärkeyden ainesosa?
32
1250
Vastaukset
Eihän me yksilöinä ollakaan mitään, paskantärkeilyn lisäksi.
Kiitos avaruus ja luonnonlait, että ikääntyminen todistaa tämän päivittäin.
Luulin kirjoituksistasi oppineeni, ettei ole oikeutta saada myötätuntoa
toisilta, ellei sitä ole omilla 'ornamenteillaan' ansainnut.
Tämän opin mukaan meillä itsekeskeisillä/narsisteilla ei ole tulevaisuutta ei toivoa. Toisaalta.
On kirjoitettu: Itsepetoksemme on sivistyksen mahdollistaja, elinehto.
On niin pirun kova oikean lavanseudun särky, että nyt viisauksille mojova potku.
(yleensä ihmiset tietävät, minne)- -Q-
Kuten aina, olen koko ajan tässä vähän hakusessa, enkä olisi niinkään varma että edes päädyn mihinkään kauhean vedenpitäviin teeseihin joiden mukaan itsekään ryhtyisin elämään...
En oikein voi uskoa siihen että ihmisen pitäisi ansaita myötätunto, tai rakkautta, jollakin suurteolla. (Tässä tapauksessahan monen ihmisen "suurteko" olisi syntyä omien vanhempiensa lapseksi, koska normaali vanhempihan rakastaa lastaan koska se on hänen oma lapsensa...)
Mitenkähän tämän sitten muotoilisi, kun kumminkin tuntuu siltä että kukaan ei mitenkään itsestäänselvästi kuitenkaan ole ansainnut kenenkään myötätuntoa? Paremminkin: ei voi sitä vaatia.
Palannen siis siihen ajatukseen että se on luksusta, meidän ihmislajillemme ominaista että voimme halutessamme osoittaa myötätuntoa. Ehkäpä meidän pitäisi olla tavallaan ylpeitä tästä kyvystämme? Aika kolkkohan se maailma olisi, jos ei ihmisistä löytyisi niitä yksilöitä jotka auttavat lähes ketä tahansa kun vain hollille osuvat avuntarvitsijan tykö.
Mutta ehkäpä se varsinainen kompastuskivi, tai minun kiveni, onkin siinä että sitä on vaikea hyväksyä julmuutta ihmisiltä joita kohtaan on hyvä tahto. Jos naivisti juoksentelee tuolla ihmisen luota ihmisen luokse ja tuntee jokaista kohtaan hyvää tahtoa, niin väistämättä aina käy niin että joku näistä vastaantulijoista onkin semmoinen ketku että vain käyttää hyväkseen tai muuten kohtelee rumasti tämmöistä naivia ihmistä. Ja sitten sitä taas itkua väännetään.
Ehkä parasta olisi kun ihmisiltä ei ODOTA mitään. Tekee vain hyvää jos sattuu huvittamaan, mutta ei odota mitään kiitosta, tai edellytä että itselle sattuu hyviä asioita sen vuoksi että kun on "hyvä" ihminen. Tämähän on oikeastaan hyvän tekemistä täydellisen itsekkäistä syistä. Ei sen takia että samaistuu ihmisiin ja kuvittelee tietävänsä että heillä on paha olla, ja että heidät pitää sitten pelastaa ja heitä pitää auttaa; ja sitten katkeroituu ja tulee kaunaiseksi paskiaiseksi kun huomaa että auttavaa kättä aina purraan.
Harmittaa kun en osu napakymppiin, vaikka kuinka sanoja tuuttaan riviin. Tai ehkä tuolta jostain jotain hahmottuu? - Tristar
-Q- kirjoitti:
Kuten aina, olen koko ajan tässä vähän hakusessa, enkä olisi niinkään varma että edes päädyn mihinkään kauhean vedenpitäviin teeseihin joiden mukaan itsekään ryhtyisin elämään...
En oikein voi uskoa siihen että ihmisen pitäisi ansaita myötätunto, tai rakkautta, jollakin suurteolla. (Tässä tapauksessahan monen ihmisen "suurteko" olisi syntyä omien vanhempiensa lapseksi, koska normaali vanhempihan rakastaa lastaan koska se on hänen oma lapsensa...)
Mitenkähän tämän sitten muotoilisi, kun kumminkin tuntuu siltä että kukaan ei mitenkään itsestäänselvästi kuitenkaan ole ansainnut kenenkään myötätuntoa? Paremminkin: ei voi sitä vaatia.
Palannen siis siihen ajatukseen että se on luksusta, meidän ihmislajillemme ominaista että voimme halutessamme osoittaa myötätuntoa. Ehkäpä meidän pitäisi olla tavallaan ylpeitä tästä kyvystämme? Aika kolkkohan se maailma olisi, jos ei ihmisistä löytyisi niitä yksilöitä jotka auttavat lähes ketä tahansa kun vain hollille osuvat avuntarvitsijan tykö.
Mutta ehkäpä se varsinainen kompastuskivi, tai minun kiveni, onkin siinä että sitä on vaikea hyväksyä julmuutta ihmisiltä joita kohtaan on hyvä tahto. Jos naivisti juoksentelee tuolla ihmisen luota ihmisen luokse ja tuntee jokaista kohtaan hyvää tahtoa, niin väistämättä aina käy niin että joku näistä vastaantulijoista onkin semmoinen ketku että vain käyttää hyväkseen tai muuten kohtelee rumasti tämmöistä naivia ihmistä. Ja sitten sitä taas itkua väännetään.
Ehkä parasta olisi kun ihmisiltä ei ODOTA mitään. Tekee vain hyvää jos sattuu huvittamaan, mutta ei odota mitään kiitosta, tai edellytä että itselle sattuu hyviä asioita sen vuoksi että kun on "hyvä" ihminen. Tämähän on oikeastaan hyvän tekemistä täydellisen itsekkäistä syistä. Ei sen takia että samaistuu ihmisiin ja kuvittelee tietävänsä että heillä on paha olla, ja että heidät pitää sitten pelastaa ja heitä pitää auttaa; ja sitten katkeroituu ja tulee kaunaiseksi paskiaiseksi kun huomaa että auttavaa kättä aina purraan.
Harmittaa kun en osu napakymppiin, vaikka kuinka sanoja tuuttaan riviin. Tai ehkä tuolta jostain jotain hahmottuu?...osunut tällä ihan tasan siihen napakymppiin?
"Ehkä parasta olisi kun ihmisiltä ei ODOTA mitään. Tekee vain hyvää jos sattuu huvittamaan, mutta ei odota mitään kiitosta, tai edellytä että itselle sattuu hyviä asioita sen vuoksi että kun on "hyvä" ihminen. "
Ainakin minusta.
Nyt häivyn terrorisoimasta tätä kioskia!
***
- kirjokansi
Mistäs arvasit mitä eilen yksikseni pimeässä mehtässä jollottelin? :)
Vaan en pannut yhtä pistettä enkä siis tiijä uskoinko... :D- kirjokansi
Niin, tuollainen lahja tuosta tuli. Tai me kirjailijat voimme eli siis kirjoittaessa voidaan vaikka lahjaksi selittää ja, jättää se sellaiseksi sellasenaan, mielessämme tai mielikuvituksemmeks tai missä lie tarinassa, en tiedä enkä halua tietää, vaikka seuraavalla perusteella:
Jos ei tarinoitaisi ja tapahtumien virrasta kudottaisi merkitysten verkkoa, tietäisimme jo kaiken, ja kuka sellaista haluaisi? Että jos tarinoitaisiin tarinaa, jossa kaikki on tavallaan jo tapahtunut, että kaikki menisi yhden tarinan mukaan, jossa kaikki päätökset olis jo ennalta päätetty, yhdessä tarinassa päätetty, tarinassa jota kertoo...? Niin siksi kai on tärkeätä olla pieni, että ei olisi vain yhtä tarinaa koska kuka tarinankertoja sitä nyt kaiken vastuun haluisi tai uskaltaisi kantaa? Jos siis on ainakin ajatuksissaan tarinoitava ja ajateltava tarinoita, monia muuttuvia vaihtelevia, niin sehän jättää tai avaa mahdollisuuden ellei peräti pakota tarinoimaan, että itsekin sitä tarinaa tarinoi. Muttei tietenkään yksinään, vaan niin että tarinat kietoutuvat toisiinsa, ilman alkua ja keskipistettä, että tarina alkaisi aina alusta uudestaan. Ja kun meitä on sitten tarinassa monta, niin millaista tarinaa kertoisimme yhtenä monista ja miten tarina muuttuisi jos tarinoitamme jakaisimme toisillemme, ja millaisia?
Mikä taas herättää kysymyksen, mitä tai miten on estetiikka, miten jatkuu tarina? Estetiikkaa on myös ja varsinkin jokin ratkaisematon ja selittämätön ja hallitsematon luova ristiriita tässä kaikessa selityksessä, sekin että tarinaa eli jotain niistä on samalla pidettävä sekä todellisuutena että tarinana, tarinoihin kietoutuneena ja tarinoiden peittämänä, mutta myös tarinoita sepittävänä.
Että tämmöinen tarina tällä kertaa. - Nimimerkki
kirjokansi kirjoitti:
Niin, tuollainen lahja tuosta tuli. Tai me kirjailijat voimme eli siis kirjoittaessa voidaan vaikka lahjaksi selittää ja, jättää se sellaiseksi sellasenaan, mielessämme tai mielikuvituksemmeks tai missä lie tarinassa, en tiedä enkä halua tietää, vaikka seuraavalla perusteella:
Jos ei tarinoitaisi ja tapahtumien virrasta kudottaisi merkitysten verkkoa, tietäisimme jo kaiken, ja kuka sellaista haluaisi? Että jos tarinoitaisiin tarinaa, jossa kaikki on tavallaan jo tapahtunut, että kaikki menisi yhden tarinan mukaan, jossa kaikki päätökset olis jo ennalta päätetty, yhdessä tarinassa päätetty, tarinassa jota kertoo...? Niin siksi kai on tärkeätä olla pieni, että ei olisi vain yhtä tarinaa koska kuka tarinankertoja sitä nyt kaiken vastuun haluisi tai uskaltaisi kantaa? Jos siis on ainakin ajatuksissaan tarinoitava ja ajateltava tarinoita, monia muuttuvia vaihtelevia, niin sehän jättää tai avaa mahdollisuuden ellei peräti pakota tarinoimaan, että itsekin sitä tarinaa tarinoi. Muttei tietenkään yksinään, vaan niin että tarinat kietoutuvat toisiinsa, ilman alkua ja keskipistettä, että tarina alkaisi aina alusta uudestaan. Ja kun meitä on sitten tarinassa monta, niin millaista tarinaa kertoisimme yhtenä monista ja miten tarina muuttuisi jos tarinoitamme jakaisimme toisillemme, ja millaisia?
Mikä taas herättää kysymyksen, mitä tai miten on estetiikka, miten jatkuu tarina? Estetiikkaa on myös ja varsinkin jokin ratkaisematon ja selittämätön ja hallitsematon luova ristiriita tässä kaikessa selityksessä, sekin että tarinaa eli jotain niistä on samalla pidettävä sekä todellisuutena että tarinana, tarinoihin kietoutuneena ja tarinoiden peittämänä, mutta myös tarinoita sepittävänä.
Että tämmöinen tarina tällä kertaa.?`???????
- -Q-
kirjokansi kirjoitti:
Niin, tuollainen lahja tuosta tuli. Tai me kirjailijat voimme eli siis kirjoittaessa voidaan vaikka lahjaksi selittää ja, jättää se sellaiseksi sellasenaan, mielessämme tai mielikuvituksemmeks tai missä lie tarinassa, en tiedä enkä halua tietää, vaikka seuraavalla perusteella:
Jos ei tarinoitaisi ja tapahtumien virrasta kudottaisi merkitysten verkkoa, tietäisimme jo kaiken, ja kuka sellaista haluaisi? Että jos tarinoitaisiin tarinaa, jossa kaikki on tavallaan jo tapahtunut, että kaikki menisi yhden tarinan mukaan, jossa kaikki päätökset olis jo ennalta päätetty, yhdessä tarinassa päätetty, tarinassa jota kertoo...? Niin siksi kai on tärkeätä olla pieni, että ei olisi vain yhtä tarinaa koska kuka tarinankertoja sitä nyt kaiken vastuun haluisi tai uskaltaisi kantaa? Jos siis on ainakin ajatuksissaan tarinoitava ja ajateltava tarinoita, monia muuttuvia vaihtelevia, niin sehän jättää tai avaa mahdollisuuden ellei peräti pakota tarinoimaan, että itsekin sitä tarinaa tarinoi. Muttei tietenkään yksinään, vaan niin että tarinat kietoutuvat toisiinsa, ilman alkua ja keskipistettä, että tarina alkaisi aina alusta uudestaan. Ja kun meitä on sitten tarinassa monta, niin millaista tarinaa kertoisimme yhtenä monista ja miten tarina muuttuisi jos tarinoitamme jakaisimme toisillemme, ja millaisia?
Mikä taas herättää kysymyksen, mitä tai miten on estetiikka, miten jatkuu tarina? Estetiikkaa on myös ja varsinkin jokin ratkaisematon ja selittämätön ja hallitsematon luova ristiriita tässä kaikessa selityksessä, sekin että tarinaa eli jotain niistä on samalla pidettävä sekä todellisuutena että tarinana, tarinoihin kietoutuneena ja tarinoiden peittämänä, mutta myös tarinoita sepittävänä.
Että tämmöinen tarina tällä kertaa....jämähdin siihen että aloin kritisoida itseäni hengiltä. Sotkin asiat keskenään! Minun olisi pitänyt _netissä_ laittaa itselleni jotain rajoja etten aina lopulta kiukustuisi itselleni, mutta _fiktion_ kirjoittamisen olisi syytä olla rajoittamatonta ja sensuroimatonta. Tekstiä ehtii kyllä aikanaan muokata ja korjata, mutta jos jo luomisvaiheessa nostaa riman niin korkealle että ei se edes erotu sieltä pilvien seasta niin se siitä sitten. Perhana kun parikymppisenä kaikki oli niin helppoa, ja vanhempana sitä vaan nokka rypyssä muokkaa tekstiä kun se on vasta tuolla korvien välissä! Huh!
Ilman sisäistä kriitikkoani en olisi niin pakahduttavan itseätärkeäkään, ja miksei päinvastoinkin.
Mutta mutta... Onneksi on näitä pieniä oivalluksen ja helpotuksen hetkiä. Yritän nyt märehtiä tätä juttua mitä tässä ketjussa tuon esille. Olen taas kerran saanut fiiliksen että jonkinlainen yhdentekevyys olisi mahti juttu. En todella voi antaa muillekaan ihmisille yhtään mitään jos koko ajan välitän heistä niin kovin että olen koko ajan nurpallani omista ja muiden sanomisista ja tekemisistä.
Miten tarinoitakaan voi pukata, jos koko ajan kaikki energia menee _huolehtimiseen_? Sen murehtimiseen onko nyt osannut olla niin ja noin, ja miten muut ovat olleet? Kirjailijana varsinkin on pakko löytää joku ihme itsekeskeisyys, hyvällä tavalla tietysti.
Helpotuksen hetkiä tulee kun sähläyksen jälkeen havaitsee ettei olekaan murehtinut koko iltaa hömpötyksiä. (Saati kuukausikaupalla.) Eihän minulla Luoja paratkoon riitä tämä elinaikani siihen että pitäisi koko ajan olla kiinnostunut kaikesta jonninjoutavasta.
Heh, ehkäpä tuo nagualistinen "käytösoppi" on minulle aika väistämätön ja välttämätön väline että voin yleensäkään tehdä yhtään mitään mistä todella nautin. Hömppäähän se voi kaikki tyynni olla mitä CC on itsestään ulos saanut, ja olenhan minäkin hömpsähtänyt sen kaiken kanssa moneen kertaan överiksi asti. *virn* Mutta perimmäinen ajatus siitä että energiaa ei kantsis tuhlata ihan mihin sattuu on kyllä hyvä. Sanokoon sen CC, joku zenisti tai Gurppis tai kuka vaan. Vaikkei tässä nyt mihinkään jukujukumaahan päätyisikään, vaan vaikkapa ihan vaan luomaan uutta hömppää, tai edes kierrätyshömppää, ihmisille. -Q- kirjoitti:
...jämähdin siihen että aloin kritisoida itseäni hengiltä. Sotkin asiat keskenään! Minun olisi pitänyt _netissä_ laittaa itselleni jotain rajoja etten aina lopulta kiukustuisi itselleni, mutta _fiktion_ kirjoittamisen olisi syytä olla rajoittamatonta ja sensuroimatonta. Tekstiä ehtii kyllä aikanaan muokata ja korjata, mutta jos jo luomisvaiheessa nostaa riman niin korkealle että ei se edes erotu sieltä pilvien seasta niin se siitä sitten. Perhana kun parikymppisenä kaikki oli niin helppoa, ja vanhempana sitä vaan nokka rypyssä muokkaa tekstiä kun se on vasta tuolla korvien välissä! Huh!
Ilman sisäistä kriitikkoani en olisi niin pakahduttavan itseätärkeäkään, ja miksei päinvastoinkin.
Mutta mutta... Onneksi on näitä pieniä oivalluksen ja helpotuksen hetkiä. Yritän nyt märehtiä tätä juttua mitä tässä ketjussa tuon esille. Olen taas kerran saanut fiiliksen että jonkinlainen yhdentekevyys olisi mahti juttu. En todella voi antaa muillekaan ihmisille yhtään mitään jos koko ajan välitän heistä niin kovin että olen koko ajan nurpallani omista ja muiden sanomisista ja tekemisistä.
Miten tarinoitakaan voi pukata, jos koko ajan kaikki energia menee _huolehtimiseen_? Sen murehtimiseen onko nyt osannut olla niin ja noin, ja miten muut ovat olleet? Kirjailijana varsinkin on pakko löytää joku ihme itsekeskeisyys, hyvällä tavalla tietysti.
Helpotuksen hetkiä tulee kun sähläyksen jälkeen havaitsee ettei olekaan murehtinut koko iltaa hömpötyksiä. (Saati kuukausikaupalla.) Eihän minulla Luoja paratkoon riitä tämä elinaikani siihen että pitäisi koko ajan olla kiinnostunut kaikesta jonninjoutavasta.
Heh, ehkäpä tuo nagualistinen "käytösoppi" on minulle aika väistämätön ja välttämätön väline että voin yleensäkään tehdä yhtään mitään mistä todella nautin. Hömppäähän se voi kaikki tyynni olla mitä CC on itsestään ulos saanut, ja olenhan minäkin hömpsähtänyt sen kaiken kanssa moneen kertaan överiksi asti. *virn* Mutta perimmäinen ajatus siitä että energiaa ei kantsis tuhlata ihan mihin sattuu on kyllä hyvä. Sanokoon sen CC, joku zenisti tai Gurppis tai kuka vaan. Vaikkei tässä nyt mihinkään jukujukumaahan päätyisikään, vaan vaikkapa ihan vaan luomaan uutta hömppää, tai edes kierrätyshömppää, ihmisille.Energianjakopuuhista.
Vasta jälkeenpäin huomasin että avaajan viesti oli magia-osiolla. Enpä ole
aikaisemmin vieraillut tällä saitilla. Toisaalta;
mitä pietikäisen väliä on jos asiaa kirjoittaa.
Eikös suuret taikurit, luodessaan mahtavia illuusioita ole myös jyvällä
henkisistäkin asioista?
Ihmisen energiataloutta voi kohentaa, opettavat suuret gurut.
Jos lusikalla on annettu, olisi kohtuutonta kauhalla vaatia - on todettava omasta
"voimalapolitiikasta".
Edelleen gurut opettavat: Ellei kanavat ole auki auki Kosmiseen Energiaan, oma patteri on pian tyhjä.
Quadeshan tasoisten taiturien kanssa meikän ei kannata lähtä ns. marjaan.
Siinä voisi käydä 'vanhanaikaisesti'!- -Q-
capt.cöpenick kirjoitti:
Energianjakopuuhista.
Vasta jälkeenpäin huomasin että avaajan viesti oli magia-osiolla. Enpä ole
aikaisemmin vieraillut tällä saitilla. Toisaalta;
mitä pietikäisen väliä on jos asiaa kirjoittaa.
Eikös suuret taikurit, luodessaan mahtavia illuusioita ole myös jyvällä
henkisistäkin asioista?
Ihmisen energiataloutta voi kohentaa, opettavat suuret gurut.
Jos lusikalla on annettu, olisi kohtuutonta kauhalla vaatia - on todettava omasta
"voimalapolitiikasta".
Edelleen gurut opettavat: Ellei kanavat ole auki auki Kosmiseen Energiaan, oma patteri on pian tyhjä.
Quadeshan tasoisten taiturien kanssa meikän ei kannata lähtä ns. marjaan.
Siinä voisi käydä 'vanhanaikaisesti'!Taituri, joo... Juuri tälläkin hetkellä hakkaan jossakin päätäni mäntyyn suuren itsetärkeyteni vuoksi. Se ei vaan kertakaikkiaan mene tuonne minun jakeluuni että jos roikun kynsin hampain oman pienen egoni puolustamisessa, niin energiaa ei riitä enää mihinkään muuhun.
"Ei haukku haavaa tee" on se mitä en saa tuonne selkäytimeen.
Egosotien a ja o on se että sitä antaa itselleen kaikenlaisia vapauksia. "Tämän vielä sanon ja sitten saa olla" ajattelevat aivot, ja hetken päästä kun toiselta taholta tulee taas jotain Ihan Uskomatonta Tuubaa niin johan se on taas oltava sanomassa jotakin. Seuraavaksi menee yöunet. Pumppu hakkaa. Kaikki kaatuu päälle.
Miksei ihmisiä voi vaan jättää sitä tuubaansa soittelemaan, miksi pitää päästä kiukuttelemaan takaisin, jolloin on vain entistä syvemmällä suossa? Osoittaakseen suuren älynsäköh, köh... Huh.
- Tristar
Tunnistan itseni teksteistäsi hyvinkin usein :D myös tässä. itse asiassa, sanotaan nyt että menneessä aikamuodossa ehkä. Minä, krhm, olen pääsemässä eroon symppaamis-emppaamis -tarpeestani! Olen siis tehnyt parannuksen. Ikuinen turhautuminen riittäköön.
En tehnyt moista muutosta sentään itse, vaan ajauduin seuraan joka arvostaa itseään, aiheestakin, ja avoimesti myöntää olevansa parempi. Sekös kauhistutti! itse kun sitä on aina ajatellut olevansa vähän parempi, mutta tekevänsä epäoikeutta maailama kohtaan niin ajatellessaan. Pidin siis saarnoja; sanoin että kaikki ajattelevat olevansa parempia. Jokainen ihminen tuntee olevansa muiden yläpuolella, me ollaan vaan sitä samaa puuroa kuin kaikki muutkin. No nämä väittivät että olen -gasp- väärässä!
Nyt minut on siis aivopesty. En tiedä totuutta aiheesta, mutta minulla on huomattavasti mukavampaa kun asetan itseni, ihan luvan kanssa, hitusen "massan" yläpuolelle. Tunnustan sen tosiasian että suuri osa ihmisistä toimii sillä automaattiohjauskella sen enempää miettimättä, ja harvempi elää tiedostaen syyt ja seuraukset elämässään. Monet ajatussuunnat ja uskonnot on käyty läpi, ja luulen että tässä on tähänastisista paras. En tosin tiedä sille nimeä. Ehkä lähimpänä satanismia muttei ihan kuitenkaan. Olkoon nimettä.
Ehkä symppaamis-emppaaminen on aika lopettaa ja antaa periksi, ei niitä kaikkia voi auttaa. Voi nostaa nenän pystyyn hetkeksi ja huolehtia ensin itsestään ja sitten jos aikaa ja energiaa riittää muista. (tähän itseen lasken tietenkin läheiset ja rakkaat, ne joille automaattisesti tahtoo hyvää ja kaunista). Ihmiskunnan auttaminen on silkka mahdottomuus jota toteutetaan pala kerrallaan silloin kun se käy. Hyvää voi tehdä, mutta ei itsensä kustannuksella.
Vaienna se ytheiskunnallinen omatuntosi ja kokeile hienoa hedonismia hetki, ja unohdu siihen! Elämä on paljon kivempaa kun ei murehdi asioita joita ei voi muuttaa :D
***- -Q-
Minullehan ylemmyys/alemmuus-hässäkkä on ollut oikein kirous. Että jos hetkenkin fiilistelen että olisin Jotain, niin sisäinen Mäkättäjä alkaa paasata että "juuri tuon takia sinä et ole yhtään mitään!"
Mutta symppis-emppis on kyllä yhtä hemmetin huuhaata. Eihän luonnossakaan joka elukka ole joka elukan kaveri, esim. kaksi kilpailevaa leijonalaumaa saattaa rökittää toisiaan verissäpäin. Monet ovat sitä mieltä että kaikki mikä on luonnossa on luonnollista, ja että sieltä kantsis ottaa ihmisenkin oppia. Ehkä.
Jatkuva kenen-tahansa-rakastaminen käy niin voimien päälle, että eihän sitä jaksa. Tai kuten olen ajatellut, niin voihan sitä rakastaa ihan vaan itseään huvittaakseen ihan ketä vaan, mutta jos on niin yliherkkä että loukkaantuu siitä että vastapuoli vaan vittuilee, niin miksi siihen väkisin itseään ja rakkauksiaan tunkea. Tästähän tulee ihan "Jeesus rakastaa sua" -tuputtajat mieleen, paitsi että itse en ole tuputtanut Jesseä vaan itseäni... xD
Sitä voi ajatella että ihmiskunta muodostuu yksilöistä joista jokainen on arvokas ja tärkeä ja plää plää, mutta mitä ihmeen merkitystä jollain tuikituntemattomalla jäppisellä sitten minulle lopulta on, ja miksi pitäisi olla? Eiköhän meillä jokaisella ole kumminkin lopulta vastuu vain omasta itsestämme. Kivaahan se tietysti aina jos voidaan porukalla tehdä jotain, mutta lopulta: yksin syntyy, yksin kuolee.
Ja oikeastaan minulla kai on luontevin olo ihmisten kanssa silloin kun en ole niin kauhean kiinnostunut heistä - enkä siten odota että he olisivat kiinnostuneita minusta. Se on vapauttava viilinki!
>Hyvää voi tehdä, mutta ei itsensä kustannuksella.
Näinpä. - Tristar
-Q- kirjoitti:
Minullehan ylemmyys/alemmuus-hässäkkä on ollut oikein kirous. Että jos hetkenkin fiilistelen että olisin Jotain, niin sisäinen Mäkättäjä alkaa paasata että "juuri tuon takia sinä et ole yhtään mitään!"
Mutta symppis-emppis on kyllä yhtä hemmetin huuhaata. Eihän luonnossakaan joka elukka ole joka elukan kaveri, esim. kaksi kilpailevaa leijonalaumaa saattaa rökittää toisiaan verissäpäin. Monet ovat sitä mieltä että kaikki mikä on luonnossa on luonnollista, ja että sieltä kantsis ottaa ihmisenkin oppia. Ehkä.
Jatkuva kenen-tahansa-rakastaminen käy niin voimien päälle, että eihän sitä jaksa. Tai kuten olen ajatellut, niin voihan sitä rakastaa ihan vaan itseään huvittaakseen ihan ketä vaan, mutta jos on niin yliherkkä että loukkaantuu siitä että vastapuoli vaan vittuilee, niin miksi siihen väkisin itseään ja rakkauksiaan tunkea. Tästähän tulee ihan "Jeesus rakastaa sua" -tuputtajat mieleen, paitsi että itse en ole tuputtanut Jesseä vaan itseäni... xD
Sitä voi ajatella että ihmiskunta muodostuu yksilöistä joista jokainen on arvokas ja tärkeä ja plää plää, mutta mitä ihmeen merkitystä jollain tuikituntemattomalla jäppisellä sitten minulle lopulta on, ja miksi pitäisi olla? Eiköhän meillä jokaisella ole kumminkin lopulta vastuu vain omasta itsestämme. Kivaahan se tietysti aina jos voidaan porukalla tehdä jotain, mutta lopulta: yksin syntyy, yksin kuolee.
Ja oikeastaan minulla kai on luontevin olo ihmisten kanssa silloin kun en ole niin kauhean kiinnostunut heistä - enkä siten odota että he olisivat kiinnostuneita minusta. Se on vapauttava viilinki!
>Hyvää voi tehdä, mutta ei itsensä kustannuksella.
Näinpä."Ja oikeastaan minulla kai on luontevin olo ihmisten kanssa silloin kun en ole niin kauhean kiinnostunut heistä - enkä siten odota että he olisivat kiinnostuneita minusta. Se on vapauttava viilinki! "
Siksikin minulla on töissä niin mukavaa ja jaksan olla ihmisille ylitsevuotavan ihana ja iloinen; sillä ei ole potunkaan väliä mitä mieltä he minusta ovat! Ei tarvitse olla kiinnostava ja arvokas ihan itsensä vuoksi ja vakuuttaa ketään siitä että olen ihan hyvä ja worthy. Kotona kerrotaan että olen paras ja huitsiin koko ihmiskunta ME ollaan ne kingit, ja töissä saa porukka ihmetellä kun "sä vaan jaksat olla niin iloinen"...
Elämää on kivaa kun ei ota paineita joita ei tarvitse ottaa.
Aforismeistakin tykkään... päivän suosikkisana on "broileriteoria" á là Agneisti.
*** - -Q-
Tristar kirjoitti:
"Ja oikeastaan minulla kai on luontevin olo ihmisten kanssa silloin kun en ole niin kauhean kiinnostunut heistä - enkä siten odota että he olisivat kiinnostuneita minusta. Se on vapauttava viilinki! "
Siksikin minulla on töissä niin mukavaa ja jaksan olla ihmisille ylitsevuotavan ihana ja iloinen; sillä ei ole potunkaan väliä mitä mieltä he minusta ovat! Ei tarvitse olla kiinnostava ja arvokas ihan itsensä vuoksi ja vakuuttaa ketään siitä että olen ihan hyvä ja worthy. Kotona kerrotaan että olen paras ja huitsiin koko ihmiskunta ME ollaan ne kingit, ja töissä saa porukka ihmetellä kun "sä vaan jaksat olla niin iloinen"...
Elämää on kivaa kun ei ota paineita joita ei tarvitse ottaa.
Aforismeistakin tykkään... päivän suosikkisana on "broileriteoria" á là Agneisti.
***Minulta on kestänyt hirvittävän kauan ja ollut karmean puserruksen takana tajuta jotain noin yksinkertaista.
>Siksikin minulla on töissä niin mukavaa ja jaksan olla ihmisille ylitsevuotavan ihana ja iloinen; sillä ei ole potunkaan väliä mitä mieltä he minusta ovat!
Voisikin sanoa yleisenä viisautena: "tee ihmisille palvelus: lakkaa välittämästä heistä niin kovin!"
*huoks* Mitenkähän tämä minulla tuonne käytännön puolelle imeytyy, vaiko imeytyykö mitenkään. Ettei vaan menisi pelkäksi viisasteluksi ilman todellisen elämän sovellutuksia. No, sen näkee sitten pikkuhiljaa...
- tuota
itse koin että aina kun autoin jotain henkisellä tai muulla puolella. esim laitoin itseni likoon muitten puolesta sain aina vain tyhjää vastineeksi. Mutta olen oppinut että saan kumminkin siitä jotain. Olen myös oppinut olla liika toiveikas ihmisistä. Jokainen on yksilö ja omat opit/tarpeet ihmiset vetävät etu sijalle. Onneksi minulla on veljiä ja sukulaisia jotka antaisi vaikka henkensä minun puolesta jos siihen olisi tarvetta. Outoa nykyään että ollaan niin ahneita että tapellaan tyhjän päiväisistä asioita jopa veljien ja siskosten kesken, jopa aikuiset ihmiset.
Ehkä löydät joku päivä ihmisen joka antaa sinulle rakkautta sen todellisella muodossa jota itse koen saavani.
en tiedä liittyykö tämä kirjotus sinun kirjotukseen mut tällästä mieleen putkahti.- -Q-
Vähän luulen että ei sitä kannata odotella jotakuta tiettyä ihmistä rakkautta tuputtamaan. Voihan siinä käydä niin että rakkaus lerpsahtaa, tai sitten rakkauden antaja kuolla kuukahtaa. Itseasiassa minulla kun on noita fiilareita "edellisistä elämistä", niin sieltäpäin tulee juuri semmoinen epätoivo siitä kun on menettänyt tosi rakkaan ihmisen. Jos tuo on totta, niin liekö sitten ihmekään että olen tässä nykyisessä elämässäni ollut kuin pohjaton kaivo, eli että mikään ei riitä, kun ei ole juuri tuo The Ihminen elämässäni. Ja toisaalta sitä suhtautuu kaikkeen elämässä jotenkin nirppanokkaisesti ja puolisydämisesti, mikään kun ei ole täydellistä...
Mutta tosiaankin tässä ketjussa viljelemäni ajatus että voihan sitä ihan omaksi ilokseen tehdä hyvää ja auttaa muita, turha vain siitä palkkiota odotella. Teko sinänsä itsessään on palkkio, jos yleensä mikään. Tai jos ei ole varma että onko joku juttu hyvä, niin hyvyyttä saattaa olla jättää se tekemättä. Kaikkeenhan ei aina kannata mennä puuttumaan vaikka kuinka mieli tekisi. Pirullisimmasta päästä ovat kyllä ne tapaukset että menee "pelastamaan" jotakuta jonkun kynsistä, ja sitten saakin sen pelastettavan silmilleen. Tuntuu aina niin oudolta että joku haluaa vasiten olla ansassa, uhri.
Mutta jos oikein syvälliseksi heittäydyn, niin uhrejahan me olemme kaikki, oman minuutemme uhreja. Roikumme tavoissamme, automaatioissamme, pakkomielteissämme, ja jos joku vähänkin selittää jotain että ei sun ole mikään pakko olla tuommoinen, niin irvistelemme että yritätkö sä kieltää mua olemasta mää, vai häh mitä häh?
Heh, voi olla että löpisen tässä taas niin omiani että ei pysy kenkään kärryillä... - Tristar
-Q- kirjoitti:
Vähän luulen että ei sitä kannata odotella jotakuta tiettyä ihmistä rakkautta tuputtamaan. Voihan siinä käydä niin että rakkaus lerpsahtaa, tai sitten rakkauden antaja kuolla kuukahtaa. Itseasiassa minulla kun on noita fiilareita "edellisistä elämistä", niin sieltäpäin tulee juuri semmoinen epätoivo siitä kun on menettänyt tosi rakkaan ihmisen. Jos tuo on totta, niin liekö sitten ihmekään että olen tässä nykyisessä elämässäni ollut kuin pohjaton kaivo, eli että mikään ei riitä, kun ei ole juuri tuo The Ihminen elämässäni. Ja toisaalta sitä suhtautuu kaikkeen elämässä jotenkin nirppanokkaisesti ja puolisydämisesti, mikään kun ei ole täydellistä...
Mutta tosiaankin tässä ketjussa viljelemäni ajatus että voihan sitä ihan omaksi ilokseen tehdä hyvää ja auttaa muita, turha vain siitä palkkiota odotella. Teko sinänsä itsessään on palkkio, jos yleensä mikään. Tai jos ei ole varma että onko joku juttu hyvä, niin hyvyyttä saattaa olla jättää se tekemättä. Kaikkeenhan ei aina kannata mennä puuttumaan vaikka kuinka mieli tekisi. Pirullisimmasta päästä ovat kyllä ne tapaukset että menee "pelastamaan" jotakuta jonkun kynsistä, ja sitten saakin sen pelastettavan silmilleen. Tuntuu aina niin oudolta että joku haluaa vasiten olla ansassa, uhri.
Mutta jos oikein syvälliseksi heittäydyn, niin uhrejahan me olemme kaikki, oman minuutemme uhreja. Roikumme tavoissamme, automaatioissamme, pakkomielteissämme, ja jos joku vähänkin selittää jotain että ei sun ole mikään pakko olla tuommoinen, niin irvistelemme että yritätkö sä kieltää mua olemasta mää, vai häh mitä häh?
Heh, voi olla että löpisen tässä taas niin omiani että ei pysy kenkään kärryillä...sinun juttujasi on aina lukea, toistaiseksi olen pysynyt kärryilläkin. Elähän lopettamaan mene, hyvää tekoa tälle päivää ihan riittämiin kun ainaki yhden nuupahtaneen mielenkiintoa jaksat pitää yllä! On jo tullut hyvä mieli :D
*** - -Q-
Tristar kirjoitti:
sinun juttujasi on aina lukea, toistaiseksi olen pysynyt kärryilläkin. Elähän lopettamaan mene, hyvää tekoa tälle päivää ihan riittämiin kun ainaki yhden nuupahtaneen mielenkiintoa jaksat pitää yllä! On jo tullut hyvä mieli :D
***Mielenkiinnolla olen sinunkin kommenttejasi lukenut, vaikuttaa siltä että oma asenteesi on juuri täsmälleen se mitä tällä hetkellä haen.
Hianoo kun löytää ikäänkuin "tilanteeseen sopivia" ajatuksia ja ihmisiä. Se vahvistaa omalla Tiellä.
- Jakke.
..rakkaudestasi tahmeaa puuroa. Turha tarttua toisiin kiinni, se hidastaa kummankin kehitystä.
Suurinta rakkautta on päästää toinen liitämään vapaana. - Copy paste aivot narikassa
Suosittelisin jättämään kirjallisuuden hieman vähemmälle. Vaikka puoleksikin vuodeksi. Toista itseäsi vakiokaavaa noudattaen.
Pankaa nyt ihmiset hyvät luovuutta siihen ajatteluun jos kerran on pakko purkautua täällä linjoilla. Henkisesti en oppinut edellisen kirjoittajan pohdinnoista yhtään mitään, korkeintaan menen takapakkia kun itse joudun kitisemään tänne takaisin.
En koskaan valaistu tätä menoa :)- -Q-
>Toista itseäsi vakiokaavaa noudattaen.
Häh? Minkä takia? Onko sinusta mielenkiintoista aina elää samanlaisena ihmisenä, vuodesta toiseen?
Noo, muuttuuhan sitä tietysti koko ajan väkisinkin, mutta se käy liian hitaasti. Ja on yleensä vain kehollista rupsahdusta.
- Agwé
Itsensä kehittäminen on ensisijaista ja magia toissijaista.
Toisaalta magia on ensisijaista ja ryyppääminen toissijaista.
Mutta ryyppääminen on kuitenkin ensisijaista ja paskanjauhanta toissijaista.
Siinä minun filosofinen osuuteni. Seuraavaksi ajatuksiani myötätunnosta:
Esittämäsi ongelma myötätunnossa on yleisempi kuin lokinpaska auton katolla kesäkuumalla, mutta siihen on onneksi ratkaisu. Se on takertumattomuus. Taisipa Castanedakin sanoa jossakin kirjassaan, ettei soturi koskaan odota tulosta, eikä vaadi toisilta vastinetta avunannostaan. Nimittäin toisten ihmisten saattaminen velkaan avunannon takia on egoistisen vastapalvelusverkoston luomista, mikä ei ole Castanedan mukaan moitteetonta.
Mutta se siitä edesmenneestä hörhöstä, jonka tekstit eivät olleet aina sieltä selvimmästä päästä. Buddhalaisuus on loogisempaa, ja myötätunnon ongelmaan voi buddhan oppien ohessa hakea ratkaisua myös suufien kirjoituksista, new age kirjoista ja kasvatuspsykologiasta.
Asia on niin yksinkertainen, että jos asetamme myötätunnollemme ehtoja, aiheutamme itsellemme mielipahaa, emmekä sitäpaitsi silloin enää ole aidosti myötätuntoisia. Eli jos vaikka autamme suden ylös kaivosta ja se puree meitä, tapammeko sen vihoissamme? Tai jos autamme kissan puusta ja se raapii meitä, potkaisemmeko sitä vihoissamme? Emme. Sama pätee ihmisten kanssa. Vaikka apumme ei aina saa ansaitsemaansa kiitosta, meidän on turha pahentaa asiaa omilla odotuksillamme ja myötätuntomme ehdollistamisella.
Syysterveisin
Agwé- -Q-
Ryyppäämisen itse tosin jätän väliin... Ei kestäisi pötsi.
Asiaa sanot, kuten tietysti aina.
Tällä hetkellä ei niinkään pänni se jos ei tule kiitosta avusta, vaan se että tulee pelkkää kiusaa vaan koko ajan. Tässä varmaan avittaisi jos suhtautuisi _itseensä_ kuin olisi joku toinen. Enhän minä nyt sentään itkuvirsiä väännä jos jollekulle naapurille joku järjestää kaikenlaista vähemmän kivaa; miksi se sitten on niin katkeraa, karvasta aina jos itse on kohteena jollekin, sinänsä melko yhdentekevälle.
Tietysti jos tullaan päätä irti leikkaamaan niin se on eri juttu.
Olen sen "moitteettomuuden" ymmärtänyt aikoinani päin vesakkoa, kun kuvittelin että pitää olla oikein kiltti ja kiva. Ja jos en ollut, tuli morkkis. Eihän se moitteettomuus ole mitään lepertelyä ja p:n nuolemista, vaan sitä ettei tuhlaa energiaansa.
Energian tuhlaamisesta en ole vieläkään päässyt, mutta eihän sitä tiedä että mihin tässä vielä kykeneekään jos saa elää vielä jokusen vuosikymmenen. Negatiivisissa tunteissa ja itsesäälissä ei hyödytä lillua, sillä ei kukaan tule ojentamaan mitään palkkioksi siitä että lyö rintaansa ja viskoo tuhkaa päälleen.
Ainoa hyvä negistunne on kai raivo, jos siitä tulee jotain tulosta ulos. - kirjokansi
Logiikka tai "totuus" on selkeää, yksinkertaista, johdonmukaista, ja lohduttavaa. Kun sen sellaisenaan ottaa, myötätuntoista. Siitä on liian helppoa ja sitä kautta liian julmaa puhua. Selkeä ajattelu, loppujen lopuksi, ei taida kauheasti auttaa kanssakärsijöitämme. Vaikka varmaan enemmän kuin epäselkeä ajattelu, vitustako tiedän ja osaan ajatella.
Takertumattomuuskin on paskaa ja fuulaa. väittää kielimies. Kielimiehen projekti on jossain mielessä ollut mennä kielen mukana ja katsoa miten se toimii. Kielen valtapelit on helppoja, jos joku käy pienemmän kimppuun, on helppoo kaivaa isompi pakki esiiin ja näyttää, että löytyy tossa pelin lajissa sua isompikin. Ja houkutus on tietysti vastustamaton, liian suuri, ja herää kysymyksiä ja kaunaisuutta. Ansaitusti.
Kirjoittamisen motiiveista ko. tripit on kuitenkin vähäisin. Kohtaamisen ja jakamisen viekoittelu, entäpä se? Vaikkei intentioista tai "tahdosta" mitään ymmärtäisi, sen yhteisyydestä on kiehtovaa sepittää maagisia tarinoita.
Monimutkaista, metaforista, monimutkaista. Niinkin voi elää, ja elää mielenkiintoisesti. Mutta kaikissa merkkien, ennusmerkkien, aktualiteettien jne. maailmassa, entäs sitten kun joutuu tekemään henkilökohtaisen päätöksen ja kantamaaan siitä vastaavan vastuun? Ainoana ohjenuoranaan joku kuvitteellinen, luottamusta herättämätön omatunto?
Niin, silloin kun tulee päätöksen ja valinnan tilanne, jokin väistämättömyys, joka nostaa egonkin esiin, ellei ylämaailmoihin, niin mistä tieto, mistä viisaus; mistä kannustus mistä varoitus?
En mä tiedä, en osaa, vaikka ehkä tarpeen tullen niinkin voin väittää.
Olen niinkin arka ja varovainen ja tyhmä, että luotan Topunkin vastarintaan ja vastustukseen, vaikka en tiedä edes tarkalleen mitä vastaan, kun ei suostuta puhumaan. Ilman tietoa ja tarkoitusta, hullujen ajatusten kanssa arkaillen.
Takerruksissa ollaan jo kielten ja käsitteiden kautta, ei näistä yli eikä ympäri. Kai se on pakko suostuu ja yrittää nk. kommunikoida, vaikka kommunikoinnin lähtöoletukset onkin perseestä.
Ja vaikka ne on joka hetki ylitettävissä. Jopa pelkästään simppelillä rehellisyydellä, joka tottakai on liikaa vaadittuu keltä tahansa.
Mmm. Myötätunnon simppeliys kaatuu siihen, että reaalimailmassa se on aina takertumista, himoa ja kiitoksenkipeyttä. Ja tietysti myös sitä ihteään, mut muut on egoistisii, meikäläisii näkemyksii. Niinku nää.
Vitun tyhmä eli teoreettinen puheenaihe, muuten.
Nojoo, niin kauan kuin ykskin kärsii, niin kaikki kärsii, mut mistäs tällöin alkaa toiminta, ja miten? Kuka päättää, ja kenen puolesta, tai mistä merkit ja enteet? - kirjokansi
-Q- kirjoitti:
Ryyppäämisen itse tosin jätän väliin... Ei kestäisi pötsi.
Asiaa sanot, kuten tietysti aina.
Tällä hetkellä ei niinkään pänni se jos ei tule kiitosta avusta, vaan se että tulee pelkkää kiusaa vaan koko ajan. Tässä varmaan avittaisi jos suhtautuisi _itseensä_ kuin olisi joku toinen. Enhän minä nyt sentään itkuvirsiä väännä jos jollekulle naapurille joku järjestää kaikenlaista vähemmän kivaa; miksi se sitten on niin katkeraa, karvasta aina jos itse on kohteena jollekin, sinänsä melko yhdentekevälle.
Tietysti jos tullaan päätä irti leikkaamaan niin se on eri juttu.
Olen sen "moitteettomuuden" ymmärtänyt aikoinani päin vesakkoa, kun kuvittelin että pitää olla oikein kiltti ja kiva. Ja jos en ollut, tuli morkkis. Eihän se moitteettomuus ole mitään lepertelyä ja p:n nuolemista, vaan sitä ettei tuhlaa energiaansa.
Energian tuhlaamisesta en ole vieläkään päässyt, mutta eihän sitä tiedä että mihin tässä vielä kykeneekään jos saa elää vielä jokusen vuosikymmenen. Negatiivisissa tunteissa ja itsesäälissä ei hyödytä lillua, sillä ei kukaan tule ojentamaan mitään palkkioksi siitä että lyö rintaansa ja viskoo tuhkaa päälleen.
Ainoa hyvä negistunne on kai raivo, jos siitä tulee jotain tulosta ulos.Siis jos jostain jotain energiaa tulee ja tulvahtaa, niin reagoigo joku muu jotenkin muulla tavoin, kuin että pilaa, turmelee ja tuhlaa sen kaiken pois mahdollisimman heti? Siis noin niin kuin toimintatapoja tarkkaillen?
Siis niinku onko kyseessä joku varastoimiskelponen ja säästöpossuunpantava? - -Q-
kirjokansi kirjoitti:
Siis jos jostain jotain energiaa tulee ja tulvahtaa, niin reagoigo joku muu jotenkin muulla tavoin, kuin että pilaa, turmelee ja tuhlaa sen kaiken pois mahdollisimman heti? Siis noin niin kuin toimintatapoja tarkkaillen?
Siis niinku onko kyseessä joku varastoimiskelponen ja säästöpossuunpantava?Voiko energiaa ylipäätään varastoida... Noh, sanotaan nyt näin että joskus kun olen ollut pitkään selibaatissa, on energiaa ollut niin perkeleesti, mutta se on yleensä tehnyt epävakaaksi elikkäs kiukkuiseksi ihmiseksi. (Tämä ei nyt sitten tarkoita että elän jatkuvassa puutteessa. :P)
Kyyyllä se minusta usein tuntuu että on paljon energiaa jos on oikein onnellinen, niin että nauraa ihan tyhmillekin asioille. Mutta voiko sitä tosiaan varastoida, eipä kyllä siltä vaikuta kun niitä downsejakin sitten aina tulee. Vai mihinköhän se menee se energia jemmaan. Meneekö mihinkään. - -Q-
kirjokansi kirjoitti:
Logiikka tai "totuus" on selkeää, yksinkertaista, johdonmukaista, ja lohduttavaa. Kun sen sellaisenaan ottaa, myötätuntoista. Siitä on liian helppoa ja sitä kautta liian julmaa puhua. Selkeä ajattelu, loppujen lopuksi, ei taida kauheasti auttaa kanssakärsijöitämme. Vaikka varmaan enemmän kuin epäselkeä ajattelu, vitustako tiedän ja osaan ajatella.
Takertumattomuuskin on paskaa ja fuulaa. väittää kielimies. Kielimiehen projekti on jossain mielessä ollut mennä kielen mukana ja katsoa miten se toimii. Kielen valtapelit on helppoja, jos joku käy pienemmän kimppuun, on helppoo kaivaa isompi pakki esiiin ja näyttää, että löytyy tossa pelin lajissa sua isompikin. Ja houkutus on tietysti vastustamaton, liian suuri, ja herää kysymyksiä ja kaunaisuutta. Ansaitusti.
Kirjoittamisen motiiveista ko. tripit on kuitenkin vähäisin. Kohtaamisen ja jakamisen viekoittelu, entäpä se? Vaikkei intentioista tai "tahdosta" mitään ymmärtäisi, sen yhteisyydestä on kiehtovaa sepittää maagisia tarinoita.
Monimutkaista, metaforista, monimutkaista. Niinkin voi elää, ja elää mielenkiintoisesti. Mutta kaikissa merkkien, ennusmerkkien, aktualiteettien jne. maailmassa, entäs sitten kun joutuu tekemään henkilökohtaisen päätöksen ja kantamaaan siitä vastaavan vastuun? Ainoana ohjenuoranaan joku kuvitteellinen, luottamusta herättämätön omatunto?
Niin, silloin kun tulee päätöksen ja valinnan tilanne, jokin väistämättömyys, joka nostaa egonkin esiin, ellei ylämaailmoihin, niin mistä tieto, mistä viisaus; mistä kannustus mistä varoitus?
En mä tiedä, en osaa, vaikka ehkä tarpeen tullen niinkin voin väittää.
Olen niinkin arka ja varovainen ja tyhmä, että luotan Topunkin vastarintaan ja vastustukseen, vaikka en tiedä edes tarkalleen mitä vastaan, kun ei suostuta puhumaan. Ilman tietoa ja tarkoitusta, hullujen ajatusten kanssa arkaillen.
Takerruksissa ollaan jo kielten ja käsitteiden kautta, ei näistä yli eikä ympäri. Kai se on pakko suostuu ja yrittää nk. kommunikoida, vaikka kommunikoinnin lähtöoletukset onkin perseestä.
Ja vaikka ne on joka hetki ylitettävissä. Jopa pelkästään simppelillä rehellisyydellä, joka tottakai on liikaa vaadittuu keltä tahansa.
Mmm. Myötätunnon simppeliys kaatuu siihen, että reaalimailmassa se on aina takertumista, himoa ja kiitoksenkipeyttä. Ja tietysti myös sitä ihteään, mut muut on egoistisii, meikäläisii näkemyksii. Niinku nää.
Vitun tyhmä eli teoreettinen puheenaihe, muuten.
Nojoo, niin kauan kuin ykskin kärsii, niin kaikki kärsii, mut mistäs tällöin alkaa toiminta, ja miten? Kuka päättää, ja kenen puolesta, tai mistä merkit ja enteet?Naiset antavat muille mahdollisuuksia loputtomiin, mutta itseltään saattavat kieltää sen ensimmäisenkin.
Miehet antavat itselleen mahdollisuuksia loputtomiin, mutta toisilta kieltävät muut kuin ensimmäisen, jos se on tullut tyrityksi.
Kot kot, en kyllä sukupuoliskojuttuja silleen viittis mutta väkisin änkesi mieleen. - kirjokansi
-Q- kirjoitti:
Naiset antavat muille mahdollisuuksia loputtomiin, mutta itseltään saattavat kieltää sen ensimmäisenkin.
Miehet antavat itselleen mahdollisuuksia loputtomiin, mutta toisilta kieltävät muut kuin ensimmäisen, jos se on tullut tyrityksi.
Kot kot, en kyllä sukupuoliskojuttuja silleen viittis mutta väkisin änkesi mieleen.Kyl nää tän tyylin yleistykset, miehet sitä ja naiset tätä, on lähinnä paksua paskaa. Vaikkei pelkästään.
Niinku sekin juttu, että kyllähän tää seksistinen ja alistava "damsel in distress" systeemi edelleen figuroi ja vahvasti, ritariromantikot äijät rientävät pelastamaan naista kuvittelemastaan pulasta, varsinkin toisen äijän (tai lohikäärmeen, anopin jne) kynsistä. Niinku Topu yhden quuttaren pahan ilkimyksen vallasta, avuttomaksi katsomansa suojelijana suurena. Miehet on kertakaikkiaan just näin idiootteja.
Mutta alotusviestissäsi toit esille tärkeän asian, miellyttämisenhalun, ja halun vapautua siitä. En mä tiedä voiko tästä vapautua, tai ees pitäiskö, siis oikeesti en tiedä. Mut sitäkin voi tarkkailla, miten se pyörittää pientä ihmistä, siis sekin haaste, että jollekin ei kelpaa, ja miksei se tykkää musta, suostu ees puhumaan. Kyllä tässä uteliaisuus vähintään herää, ja sitä kautta monet muutkin kuviot ja mekanismit, ja niiden arvelut ja aavistelut. - -Q-
kirjokansi kirjoitti:
Kyl nää tän tyylin yleistykset, miehet sitä ja naiset tätä, on lähinnä paksua paskaa. Vaikkei pelkästään.
Niinku sekin juttu, että kyllähän tää seksistinen ja alistava "damsel in distress" systeemi edelleen figuroi ja vahvasti, ritariromantikot äijät rientävät pelastamaan naista kuvittelemastaan pulasta, varsinkin toisen äijän (tai lohikäärmeen, anopin jne) kynsistä. Niinku Topu yhden quuttaren pahan ilkimyksen vallasta, avuttomaksi katsomansa suojelijana suurena. Miehet on kertakaikkiaan just näin idiootteja.
Mutta alotusviestissäsi toit esille tärkeän asian, miellyttämisenhalun, ja halun vapautua siitä. En mä tiedä voiko tästä vapautua, tai ees pitäiskö, siis oikeesti en tiedä. Mut sitäkin voi tarkkailla, miten se pyörittää pientä ihmistä, siis sekin haaste, että jollekin ei kelpaa, ja miksei se tykkää musta, suostu ees puhumaan. Kyllä tässä uteliaisuus vähintään herää, ja sitä kautta monet muutkin kuviot ja mekanismit, ja niiden arvelut ja aavistelut.Nii. No enpä tiedä noista avuttomuuksistani sitten, kun minusta vähän tuntuu etten itsekään oikein hahmota mitä olen ja mihin pystyn. Periaatteessa pidän itseäni sählänä ja tunarina, suurisuisena ääliönä etc. - mutta kun tulee oikein tiukkoja paikkoja niin lopulta jotakin oleellista yleensä ikäänkuin kiteytyy...
Tässä on nyt ollut semmoista pyöritystä viime aikoina jossain muualla että on meinannut kyllä taas se iänikuinen järkikulta kupsahtaa, mutta jotenkin sitä vaan aina selviää. Pakko sanoa että "mikä ei tapa, se vahvistaa".
Meitsi on sitä sorttia ihminen että se itsetärkeys tosiaan on naimisissa itsesäälin kanssa. Jos koko elämä pyörii sen ympärillä että "mitä muut ajattelevat minusta" niin siinä saa itkeä itsensä uneen joka s-nan yö.
Kai minulle ne CC:n löpinät jotenkin kolahtaa niin helvetisti juuri sen takia että se jätkähän on siinä aika paska jätkä, ja silti se tiukan paikan tullen saa jotenkin hommat hoidettua. Kun on pakko.
Jotenkin tässä oppii että pitää osata tunnistaa kehen ihmiseen voi luottaa, ja kehen ei edes kannata yrittääkään luottaa vaikka kuinka tekisi mieli olla mielinkielin joka prkl paskiaiselle ettei vaan itse joudu kuseen. Jos alkaa mennä luottamus vähän sinne ja tänne, niin sitten täytyy vaan oppia elämään välinpitämättömästi niin että kakat nakkaa siitä mitkä kenenkin motiivit on.
Motiiveita pohtii koko ajan jos on itsetärkeä. Jos tuntee jatkuvaa tarvetta suojautua. Jos tiedostaa että eihän täällä tarvitse jumankauta kuin henkikultaansa varjella eli fyysistä koskemattomuuttaan, niin ihan sama mitä joku jossain touhuaa pään menoksi. Sen takia on niin outoa että minä hermostun helposti netissä. Miten näin abstraktit asiat voi tulla koko elämän pääasiaksi? Luonnevika.
Se on taitolaji taiteilla siinä Persoonallisuutena ja suhteellisuudentajuisena olemisen välissä. Tämä tapaus mitä varmaan tsekkasit tuolta Idän uskonnoista oli valinnut Persoonallisuuden, mutta suht.taju oli sitten vähän niin ja näin. Tavallaan ihailin häntä siitä että hän oli ylpeästi oma itsensä, vaikka hinta taisikin kyllä sitten olla aikamoinen.
Minä olen epävakaa monessakin mielessä, ja ei se ole ihme jos on vaikea tietää mitä kestän ja mitä en, enhän itsekään tiedä. Se suht.taju... Se se olisi tärkeä pitää koko ajan tallella.
- cyberanimus
kylläpä on hienoja sanoja ja ajatuskuvioita tänne kirjoitettu ja korkealentoistakin juttua löytyy enemmän kuin riittämiin.
Miksi tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia? "elä ja anna muiden elää", on sananlasku jota viljellään sen enempi ajattelematta. Myötätunto toisia kohtaan on hyvä juttu, kunhan tosiaan ei odota, että se olisi automaatisesti molemminpuolista. Toisaalta sitä myötätuntoa pitäisi olla itseään kohtaan. Miten voit hyväksyä muut jos et hyväksy itseäsi?
Olisi aina hyvä muistaa, että ihmiset eivät ole yhtään sen parempia tai huonompia kuin sinä vaan tasavertaisia niin hyvässä kuin pahassakin. Sitä ei tarvitse sulautua massaan, katsoa ihmisiä alaspäin tai ylöspäin vaan saa olla rauhassa oma itsensä ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, hyvinä ja huonoine puolineen, sillä ne tekevät meistä inhimillisiä. Ei ole ihme jos sitä surkuttelee itseään ja kokee syyllisyyttä, jos ei anna itsensä olla mitä on vaan yrittää pakottaa itseään toimimaan omaa luontoaan vastaan. Negatiivisetkin tunteet on osa luonnettamme ja ne kasvattavat meitä siinä missä iloiset ja mukavatkin tunteet. Tärkeintä tunteissa on niiden tiedostaminen ja hyväksyminen, että on ok tuntea näin, silti en tarkoita että pitäisi antautua tunteiden vietäväksi, sillä tunteet harvemmin vievät eteenpäin samalla tavoin kuin järkeily.
Miten tämä liittyy magiaan? ehkäpä siten, että tiedostamalla oman itsensä ja hyväksymällä tiedon, että löytyy se itsestäänkin "*ittumainen pikku hitler, yms.", itsetunto kasvaa ja maaginen voima vahvistuu, kun ei polvet heti notkahda ikävistä sanoista tai typeristä ihmisistä. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikessa "yliluonnollisessa" ja "rajatiedon" parissa työskentelyssä oman itsensä hyväksyminen on yksi tärkeimmistä voiman lähteistä. Jos olet epävarma tai epävakaa itsesi kanssa, (ja riippuen minkälaisten juttujen kanssa olet tekemisissä) sinun "heikkoutesi" heitetään sinun naamallesi ja koetetaan käyttää hyväksi. Parempi murtua ennemmin ihmisten takia ja kasvaa sitä kautta kuin murtua muussa tilanteessa ja saada siitä seurauksia, joiden kanssa saattaa joutua kamppailemaan vuosikausiakin.- -Q-
Kumma että minulla on aina ollut siten että ihmisiä pelkään kuin ruttoa, mutta ns. yliluonnolliset asiat eivät ole aiheuttaneet minussa kuin iloa ja innostusta (lukuunottamatta yhtä poltergeist-tapausta vuosia sitten).
Yleensähän se näyttäisi olevan niinpäin että ihmiset on ihmisille ok ja yliluonnollinen hui kauhistus.
Jos pääsisin ihmispelostani (jos ja jos ja jos! voitte uskoa että tämä on ikuisuusskeidaa!) niin mitähän kaikkea mahtaisinkaan kestää? Hui...
Jokainen ikävä kohtaaminen ihmisten kanssa vain vakuuttaa minut siitä että petojahan ne ovat, täysin arvaamattomia. Olenkohan törmäillyt vääränlaisiin ihmisiin kautta elämäni? Ja sitten kun pysyy lintukodossa piilossa, ei törmää kivoihin ollenkaan.
Viime aikoina on ollut niin v-tumaista p-skaa koko elämä ihmisten takia että entistä vaikeampi uskoa mitään hyvää kenestäkään. Parempi siis entistä enemmän kehittää sitä itsetuntoa, oppia olemaan välittämättä. Mutta ei sitä välttämättä opi siten että tungetaan sitä paskaa koko ajan suut silmät täyteen. SM-touhut ei kiinnosta enää.
Auttaisikohan jos kus'päistä ajattelisi että ihminen sinä vain olet, et sentään Kuolema... - dsm
-Q- kirjoitti:
Kumma että minulla on aina ollut siten että ihmisiä pelkään kuin ruttoa, mutta ns. yliluonnolliset asiat eivät ole aiheuttaneet minussa kuin iloa ja innostusta (lukuunottamatta yhtä poltergeist-tapausta vuosia sitten).
Yleensähän se näyttäisi olevan niinpäin että ihmiset on ihmisille ok ja yliluonnollinen hui kauhistus.
Jos pääsisin ihmispelostani (jos ja jos ja jos! voitte uskoa että tämä on ikuisuusskeidaa!) niin mitähän kaikkea mahtaisinkaan kestää? Hui...
Jokainen ikävä kohtaaminen ihmisten kanssa vain vakuuttaa minut siitä että petojahan ne ovat, täysin arvaamattomia. Olenkohan törmäillyt vääränlaisiin ihmisiin kautta elämäni? Ja sitten kun pysyy lintukodossa piilossa, ei törmää kivoihin ollenkaan.
Viime aikoina on ollut niin v-tumaista p-skaa koko elämä ihmisten takia että entistä vaikeampi uskoa mitään hyvää kenestäkään. Parempi siis entistä enemmän kehittää sitä itsetuntoa, oppia olemaan välittämättä. Mutta ei sitä välttämättä opi siten että tungetaan sitä paskaa koko ajan suut silmät täyteen. SM-touhut ei kiinnosta enää.
Auttaisikohan jos kus'päistä ajattelisi että ihminen sinä vain olet, et sentään Kuolema...Ajatuksia:"----------------------------"
Kun kerran olet noita Castanedan kirjoja lukenut, niin lue Hiljaisuuden Voima, josta ehkä selvenee tällainen ajatus:"Älä ajattele mitään, niin olet selvempi."
Sitten kun et enää ajattele mitään, et ajattele myötätuntoa, etkä sitten huolehdi siitä. - -Q-
dsm kirjoitti:
Ajatuksia:"----------------------------"
Kun kerran olet noita Castanedan kirjoja lukenut, niin lue Hiljaisuuden Voima, josta ehkä selvenee tällainen ajatus:"Älä ajattele mitään, niin olet selvempi."
Sitten kun et enää ajattele mitään, et ajattele myötätuntoa, etkä sitten huolehdi siitä.Harvoina "häikäilemättömyyden" hetkinäni olenkin oikeastaan ollut varsin tyhjä päästäni.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 953809
Nainen olet minun
Olen ominut sinut itselleni, täysin itsekkäistä syistä. Haluan rakastella sinua nainen, toivottavasti sinäkin minua. Oli473185Sille ei voi enää mitään
Miten kaikki meni aiemmin. Oon aivan lukossa 🔒 Tuskin uskallat enää mitää tehdä. Ehkä pitää luovuttaa vaan.1002817- 1342477
Harmi jos ei enään nähdä
Ehkä se on parempi näin kuitenkin. Ehkä jotain uutta löytyy. Uskon ja toivon että olet onnellinen. Sinussa on kaikki572460- 612388
Miten suhtauisitte jos kaivattunne sanoisi, ettei hänestä ole seurusteluun
mutta seksi, hellyys ja yhdessäolo kelpaa kyllä??1172377Vau miten upea nainen!
Näytit todella tyrmäävältä. 🤩😍 En meinannut saada katsettani irti sinusta.212304Kunpa minä tietäisin
Olisipa minulla tietoa, siitä oletko sinä nainen kiinnostunut minusta, miehestä joka tätäkirjoittaa, vai olenko minä aiv232296- 642080