RV 21+3

Ikäväähän se aina on, otan osaa.
MUtta kyllä se aurinko paistaa pilven takaa vielä teillekkin, voihan olla että lapsessa oli jotain vialla valmiiksi joka ei näkybnyt rakenneultrassa.

Otan osaa, antakaa surulle aikaa.

Olen tänne palstalle kirjoitellut jos jokusen kommentin asiasta oman kertomukseni lisäksi, ja voin sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu.

Itselläni oli ennenaikainen synnytys rv 23 2. Elämäni vaikein ja kamalin, mutta samalla kaunein hetki.
Tästä on kulunut nyt hieman yli 5 viikkoa ja jälkitarkastus olisi viikon päästä. Minulla kanssa vahva ajatus siitä, että lapsessa ei ole ollut vikaa, vaan odottelen jotain muunlaista selitystä. Lapsi oli niin hyvän kokoinen viikkoihinsa nähden ja elossa vielä synnyttyään…tosiseikkojenkin perusteella uskon siihen, että tälle oli jokin muu selitys. Lapsivedessä sen sijaan oli kuulemma ollut jotain outoa. Olisiko sitten jotain tulehdusperäistä..

Olo on pääsääntöisesti jo ihan hyvä, mutta kuten muillakin ja arvata saattaa, niin niitä heikompia hetkiä tulee aina välillä. Ikävä on aivan mahdoton ja voisi antaa mitä vain, että saataisiin meidän oma vauva takaisin. Jotenkin tähän uuteen arkeen on tottunut, mutta kyllä tämä tuntuu vaan niin epäreilulta... ja epätodellisellekin aina välillä.

Otan osaa suruusi ja toivottavasti teilläkin se elämä jatkuu siitä omalla painollaan. Tiedän, että elämällä on tarjottavana vielä minulle ja teillekin paljon onnea. Tosiasia kuitenkin on sekin, että elämään kuuluu myös nämä onnen varjopuolet, suru, ikävä… Jotenkin sitä vain löytää itsestään ihan uusia voimia, kun joutuu näin hankalaan tilanteeseen. Voimia kestää tämä menetys, voimia opetella elämään ”uudelleen” tämän jälkeen, ja voimia suunnitella tulevaisuuttakin.

Itse haaveilemme yhä vauvasta enkelivauvamme lisäksi. Ennen sitä odotti ja pelkäsi sitä synnytystä, ja nyt päällimmäisenä on pelko siitä, että saako edes synnyttää normaalisti.. mitä jos jotain taas meneekin vikaan. Toisaalta jos emme yritä, niin emme saa ikinä tietääkään miten käy. Joten rohkeutta kaikille muillekin seuraaviin raskauksiin ja toivotaan, että kaikki menee parhain päin.

Ja jaksamisia Sinulle. Ainakin oma elämäni on muuttunut paljon tämän tapauksen, mutta myös poikamme pienen elonhetken myötä. Lapseni muutti minut omalla ihanalla olemuksellaan ja meidän kahden välisellä yhteydellä. Hän antoi minulle jotain sellaista jota en ikinä ennemmin ole voinut tuntea, hän teki minusta äidin. Myös mieheni ja minun välit ovat lähentyneet ja tiivistyneet vielä entisestään. Kai se sitten on totta, ei elämä ota ellei se jotain annakin.

Otan todellakin sydämestäni osaa teidän sanattoman suureen suruunne!
Itselläni 3 keskenmenoa (viimeisin vko sitten) ja vaikka en itse nähnyt vauvaani (ultrassa, en siis halunnut katsoa, kun sydämenlyöntejä ei löytynyt) oli vauva silti elämän ihanin asia ja meille tulossa, toisin kuitenkin meilläkin kävi, ja suru on mieletön!

Anteeksi että omaa menetystäni tässä aloin kirjoittaan, mutta jotenkin halusin sillä kertoa että tavallaan tiedän surunne!

Toivottavasti ymmärrät kirjoituksestani mitä yritän itkun seasta sanoa!

Toivon teille kaikkea hyvää lämpimien halauksien kera!

Voimia sinulle hirmuisesti varmasti yhteen elämäsi vaikemmista koettelemuksista. Osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu, sillä olen itsekin pienen enkelipojan äiti :(

Poikamme kuoli kohtuuni rv 25 1 melkoisen tasan kaksi kuukautta sitten, 30.6. Se oli täydellinen yllätys, tuona kyseisenä yönä vain heräsin suunnattomiin kipuihin ja supisteluihin enkä tuntenut enään poikamme liikkeitä, ja aamulla selvisi ultrassa pienen poikamme menehtyneen yön aikana. Edellisenä iltana tapahtuneesta poika vielä potki kovasti masussa :(

Rankan päivän käynnistelyjen jälkeen pieni poikamme syntyi 30.6.2006 klo:23.14. Painoa pienellä miehellä oli 775g ja pituutta 30cm.

Näimme pienen kun haimme hänet tänne kotikuntaamme patologian osastolta hautausta ja siunausta odottamaan, ja hän oli mitä kaunein ja täydellisin vauva. Ihan isänsä näköinen pikkuinen mutruhuuli...meidän pikkuinen.

Syyksi kuolemaan on nyt jälkikäteen selvinnyt istukan irtoaminen ja siitä aiheutunut kohdun sisäinen hapenpuute. Vuosin verta todella voimakkaasti kohtuuni, ja sen takia tilanne oli minullekin hyvin vaarallinen. Siitä kuitenkin selvisin, ja sain hyvää hoitoa.

Poikamme oli normaalisti kehittynyt, niin sisäisesti kuin ulkoisesti eikä mitään kromosomipoikkeavuuksiakaan löytynyt ruumiinavauksessa. Istukka oli täydellinen, mitään kolhuja eikä vauroita se ei ollut kokenut. Eikä minustakaan löytynyt mitään syytä, mikä olisi voinut istukan irtoamisen aiheuttaa...joten meidän tapauksessa kyseessä oli vain uskomattoman huono tuuri, ja se maksoi meille pienen poikamme hengen :(

Vaikeaa aikaa tämä on ollut, ensimmäiset kaksi viikkoa oli ne vaikeimmat. Välissä oli jo vähän helpompiakin hetkiä, mutta nyt mitä lähemmäs poikamme oikea laskettu aika tulee (12.10) sitä vaikeammaksi tämä elo tuntuu muuttuvan päivä päivältä, ahdistaa ja itkettää ja tuntuu etten selviä.

Varmasti suru on sinullakin hyvin voimakkaasti pinnassa ja anna itsellesi oikeus surra menetettyä lastanne. Sitä surun määrää ei voi kukaan muu tietää, kuin sellaiset jotka ovat sen kokeneet ja tiedän, miten tukahduttavan ja ahdistavan vaikeaa se on. Anna surulle aikaa ja olkaa toistenne tukena, vaikkei se nyt ehkä tunnu miltään kun sanon tämän, mutta aika parantaa haavat. Ei tätä koskaan unohda ja suru kulkee mukana läpi elämän, mutta se muuttaa muotoaan siedettävämmäksi, sellaiseksi jonka kanssa pystyy elämään. Enkä kyllä itse koe, että haluaisin tätä unohtaakkaan...pikkuinen poikamme on kuitenkin aina meidän ensimmäinen lapsemme ja kulkee muistoissamme mukana koko loppuelämämme ajan.

Tämä maailma on hirmuisen epäreilu paikka, sen olemme saaneet mekin kokea kovimman kautta. Mutta silti jotenkin se elämä on vienyt eteenpäin, ihana mieheni on auttanut minua jaksamaan ja yhdessä toisiamme tukien olemme päivä kerrallaan eteenpäin menneet...rakkaus on kyllä uskomatoman voima, joka auttaa jaksamaan vaikka kuinka pahalta tuntuu. Rakastakaa siis toisianne ja tukekaa ja puhukaa tunteistanne. Ajan kanssa helpottaa, mutta ei se koskaan kuitenkaan unohdu.

Voimia teille, surunne on vielä niin tuore että se on hyvinkin raastavaa vielä, varmasti pidemmän aikaakin. Monenlaisia etappeja tähän surutyöhön kuuluu, tuntuu että meillä se ensimmäinen etappi oli se, kun saimme siunattua poikamme haudanlepoon. Sen jälkeen tuli jälkitarkastus ja kuolinsyyn kuuleminen ja selvittäminen. Seuraavaksi on edessä oikean lasketun ajan kohtaaminen ja kaikki ne juhlapyhät, jotka meidän piti lapsemme kanssa tulevaisuudessa viettää.
Yksi etappi on ehkä myös se, että uskaltaa lähteä yrittämään uutta raskautta, niin pelottavalta kuin se tuntuukin. Uusi raskaus ei estä suremista ja rakastaa voi useampaakin lasta. Eli pikkuhiljaa, päiväkerrallaan eteenpäin, eikä kannate turhaan hoppuilla mihinkään.

Voimia siis vielä teille kovasti tulevaan, rankkaa se on, sen voin kokemuksesta sanoa, mutta silti kyllä se elämä voittaa!

Enkelipojan-äiti 6/06

groups.yahoo.com/group/pahkina

Otan osaa. Itselläni todettiin tarkastusten jälkeen hyytymistekijä v:n geenivirhe. Verihiutaleet liimautuvat toisiinsa liian hyvin ja ilmeisesti sen takia istukka oli puoliksi kuoliossa. Periaatteessa mukava saada selville, ettei ollut paska mäihä. Seuraavaa lasta ajatellen joudun aloittamaan piikitys kuurin samantien, kun testi näyttää plussa ja piikitys jatkuu 6 viikkoa synnytyksen jälkeen. Ihan mukavan hintasta hommaa (väh. 50 e/kk). Henkisesti en ole valmis yrittämään uutta. (la 21.9) Ehkä tulee toisen aika ehkä ei. Elämä voittaa.

melkein samaan aikaan itsellänikin ( rv 22) syntyi pieni enkelivauva...meillä oli pari viikkoa aikaa käsittää mitä oli tapahtumassa,sillä rakenneultrassa todettiin, että lapsivesi oli poistunut kokonaan ja elinaikaa lapselle annettiin noin viikko..luopumisen tuska on suuri ja sitä on vaikea oikeasti ymmärtää ennenkuin itse kokee tämän.voimia sinulle ja muista että lapsesi on enkelinä taivaassa!