...Urho Kekkosen merkitys olisi meille myönteisempi kuin millainen minä olen sen näihin saakka jokseenkin varmalla vakaumuksella uskonut olevan?
Onhan minulla ollut kyllä tieettyjä varaumia siihen suuntaan jo aikaisemminkin, mm. Kekkos-tutkielmassani täällä, mutta kun vakaumustani vahvistaneita näyttöjä olen senkin jälkeen saanut enemmän.
Nyt kuitenkin on alkanut tulla myös toisenlaista. Edellisen avaukseni (Vanhasella ei halkua johtaa?) avainhenkilö brittiprofessoti David Kirby totesi näin:
>> Urho Kekkosen 25-vuotinen presidenttikausi on saanut Suomessa pysähtyneisyyden ajan leiman, mutta Kirby tarkastelee asiaa toisenlaisesta näkökulmasta. Hän korostaa, että maa kävi Kekkosen kaudella läpi ennennäkemättömän yhteiskunnallisen muutoksen, vaurastui ja kehitti laajan sosiaaliturvan. Vaikka valtiojohto vehkeili idänsuhteilla ja politiikka suomettui, kansalaiset saattoivat vapaasti uppoutua länsimaiseen elämäntapaan.”
Onhan minulla ollut kyllä tieettyjä varaumia siihen suuntaan jo aikaisemminkin, mm. Kekkos-tutkielmassani täällä, mutta kun vakaumustani vahvistaneita näyttöjä olen senkin jälkeen saanut enemmän.
Nyt kuitenkin on alkanut tulla myös toisenlaista. Edellisen avaukseni (Vanhasella ei halkua johtaa?) avainhenkilö brittiprofessoti David Kirby totesi näin:
>> Urho Kekkosen 25-vuotinen presidenttikausi on saanut Suomessa pysähtyneisyyden ajan leiman, mutta Kirby tarkastelee asiaa toisenlaisesta näkökulmasta. Hän korostaa, että maa kävi Kekkosen kaudella läpi ennennäkemättömän yhteiskunnallisen muutoksen, vaurastui ja kehitti laajan sosiaaliturvan. Vaikka valtiojohto vehkeili idänsuhteilla ja politiikka suomettui, kansalaiset saattoivat vapaasti uppoutua länsimaiseen elämäntapaan.”
Vastaukset 28
Vanhimmat
mutta uskot mieluummin tri Lasse Lehtisen "tutkimuksiin". Jari Tervoakin olet suositellut armoitettuna kekkostuntijana.
...laitoin tuonne edellisen avaukseni loppuun:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000019076398
Niin se kääntyy Korhosenkin ajatus kun oikea auktoriteetti asian esittää. Takkihan kääntyilee kuin Väyrysellä konsanaan. Siitä tuo otsikko.
Visurin tekemä "tutkimus" on samaa luokkaa Juhani Suomen Kekkoskirjojen kanssa, suomettuneisuuden eläneiden ja siihen jämähtäneiden omien käsien pesua. Tottahan suomettuneisuus voidaan nähdä positiivisessa valossa ja jälkiviisastelellen hyvänä nyt kun maamme talouskin on karistanut kaikki neukkukaupan rasitteet ja noussut maailman kilpailukykyisimpien joukkoon ja politiittinen yhteys länteen on normalisoitunut muutamaa änkyräkepua (Jäätteenmäki) lukuunottamatta.
ettei Lehtisen ja Rautakallion historia kelpaa opetettavaksi kouluissa?
Jokos luit tuon kädessäsi olevan kirjan?
http://galleria.suomi24.fi/JormaKKorhonen
Mitäs pidit siitä Kalle Lehmuksen kirjasta?
En ole vielä lukenut tuota kirjaa, silmäillyt vain. On vielä useampi kirja "jonossa" ennen sitä. Kädessäni se on siksi tuossa kuvassa, kun esittelin minut eräästä tilaisuudesta autollaan kotiini heittäneelle kaverilleni kirjahankintojani, joita oli useita siinä vieressä pöydällä, jonkun kirjan kulmaa vähän näkyykin. Useimmat taisivat olla niitä, joihin sain vinkin Sinulta, josta vielä kiitos: mielenkiintoisia kirjoja näkyvät olevan.
(Se "Päämajan hukatut kuukaudet" oli kyllä aika pitkäveteinen, asioista kovin luettelomaisesti kirjoitettu, joskin varmasti totta)
Yhteiskunnallinen muutos ja vaurastuminen ovat kiistattomia asioita. Toinen asia on sitten se, olisivatko nämä tapahtuneet Kekkosesta huolimatta. Uskon, että olisivat.
Vaurastuminen alkoi sotakorvauksista. Se pakotti maan uudistamaan teollisuutensa moderniksi ja ylipäätään rakentamaan teollisuutta maatalouden sijaan. Suomi muuttui maatalousyhteiskunnasta teolliseksi. Tämä puolestaan aiheutti asutuskeskusten voimistumista ja sitä kautta yhteiskunnallisia muutoksia. Teollistumisessa oli tietysti tärkeää se, että muuallakin maailmassa sama prosessi oli kännistynyt osin jo ennen meitä ja osin samanaikaisesti.
Kekkosen sen paremmin kuin muidenkaan poliitikkojen roolia on vaikea nähdä tässä merkittävänä muilta osin kuin ns. D-vitamiinin käytössä. D-vitamiinilla annettiin potkua vientiteollisuudelle, mikä vaurastutti maata ja antoi työtä, vaikka se käyttöhetkellä rajoittikin ostovoimaa ja elintason kohentumista.
Vaurastuminen on jatkunut voimakkaana vielä Kekkosen ajan jälkeenkin. Yhteiskunnalliset olot ovat myös muuttuneet. Ei tästäkään ole syytä antaa mitää erityistä kiitosta tai moitteita sinä aikana istuneille demaritaustaiselle presidenteille. Se on nimittäin näitä suuremmassa käressä.
Sosiaaliturvan kehittyminen on yhteydessä teollistumiseen ja kaupungistumiseen. Maatalouteen perustuvan yhteiskunnan sosiaaliturvasta ei suurta keskustelua ole koskaan syntynyt. Sosiaaliturvan syntyminen liittyy siten järjestäytyneen työväestön poliittisiin vaatimuksiin. Palkkapolitiikka ja sosiaaliturva ovat käyneet siinä käsi kädessä. Kyösti Kallion torpparilakeja lukuunottamatta koko sosiaaliturvajärjestelmämme on syntynyt työväestön poliittisen liikkeen eli lähinnä SDP:n vaatimuksesta ja sen politiikan tuloksena. Myöhemmin muutkin poliittiset liikkeet ovat alkaneet tukea tätä järjestelmää. Vain uusliberalismiin viehtyneet, etunenässä nyttemmin jo kuopattu Nuorsuomalaisten puolue ja sen piirissä toimineet kritisoivat sosiaaliturvajärjestelmäämme. Samantapaista kritiikkiä on kuulunut myös Kokoomuksen suunnasta.
Sekä ammattiyhdistyslikkeen toimintavapaus ja asema että sosiaaliturvan kehittäminen Pekka Kuusen luomien näkemysten pohjalta olivat nimenomaan Kekkosen henkilökohtaisesti ajamia projekteja.
On vähän hullua kysyä olisiko jotain tapahtunut jos Kekkosen sijalla olisi ollut joku toinen Kekkonen. Ensinnäkään sellainen kysymys ei ole historiallinen kysymys, ja toisekseen ainoa todellinen kysymys joka jää pohdittavaksi on se missä määrin yhteiskunnan kehitys yleensä on determinoitua ja henkilöistä riippumatonta. Se on akateeminen kysymys sosiologia alalta.
En ole asettanutkaan sellaista kysysmystä, että Kekkosen sijalla olisi ollut toinen Kekkonen. Suomessa ei presidentti mitenkään merkittävästi ole koskaan vaikuttanut sosiaalilainsäädännön laatimiseen. Ei edes Kekkonen. Pekka Kuusen valmistelu kääntyi poliittiseksi vaatimukseksi valtiopäivillä ja hallituksessa. Ei Kekkonenkaan sentään hallitusohjelmia ulkopolitiikan ohi sorvannut, vaikka hän hallituksia muuten muotoilikin.
Yhteiskunnallinen kehitys ei ole välttämätöntä determinoitua ja henkilöstä riippumatonta, mutta Kekkosen presidenttikauden lainsäädäntöä ei sentään tule nimetä Kekkosen lukuun. Se ei kuulunut presidentin valtaoikeuksiin, vaikka hän noita oikeuksia pyrkikin välillä ylittämään.
Mitä sitten tulee ammattiyhdistysliikkeen toimintavapauteen ja asemaan, sekään ei tapahtunut Kekkosen armosta. Tuo asema oli alkanut vakiintua jo ennen Kekkosta ja Kekkonen muistetaan sotien jälkeen pikemminkin tuon toimintavapauden kahlitsijana. Hänhän oli erityisen tunnettu esim. joidenkin lakkojen vastaisuudesta. Lisäksi SDP:n ja Kekkosen välit olivat noin vuoteen 1966 saakka tulehtuneet tai erittäin tulehtuneet.
Halusin sanoa lähinnä Korhoselle, ettei hänen ole sytä muuttaa käsitystään Kekkosesta sillä perustella, mitä hän esitti. Muita perusteita käsityksen muuttamiseksi voi kyllä löytyä yllin kyllin.
Yleisin kysymys eduskunnan kahvilassa 60 - 70-luvuilla oli: "Mitä mieltä Kekkonen on tästä?" Politiikka saa substanssinsa vallitsevissa käytännöissä eikä valtaoikeuksien tarkasteluissa.
Ammattiyhdistysliikkeen kanssa lähdettiin pohjalta. Sinun kannattaisi kysyä useammilta vuorineuvoksilta miksi ammattiyhdistysliikkeen asema vahvistui. Se vahvistui nimittäin valtavasti ennen kuin lopulta konsensuspolitiikkaan päästiin. Tätäkään tapahtumaa ei ole kirjattu mihinkään muotomääräyksiin.
Kekkonen käytti idänkorttiaan pelotteena. Ja se puri vuorineuvoksiin. Pelko ja boikotti olivat ne aseet joilla suomalainen yhteiskunta nostettiin pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Mutta pelkoa ja boikotoimista et löydä mistään valtiosäännöstä. Ne olivat vain Kekkosen sääntöjä. Ilman Kekkosta meillä ei olisi nykyistä Suomea. Kekkonen loi isänmaamme ohi vuorineuvosten.
Ay-liikkeen voimistuminen ei ole yhteydessä mihinkään idän korttiin. Suomalainen ay-liike ei eronnut muiden maiden ay-liikkeistä olenaisesti. Ei muissakaan maissa mitään idänkortteja käytetty.
Ay-liikkeen voima voi olla pelossa, mutta se oli toisenlainen pelko kuin yhden miehen junailema asia. Vuorineuvokset tarvitsivat työvoimaa ja he tarvitsivat teollisuuslaitoksensa. Kun Suomessa oli lakko-oikeus kuten monissa muissakin Länsi-Euroopan maissa, vuorineuvokset pakotettiin sopimuksiin ja konsensukseen. Valittavana olivat bisnesten kaatuminen ja sopiminen. Valittavana oli myös vallankumouksellinen tuotantolaitokset haltuunsa haluava vasemmisto ja sopimushakuinen konsensusvasemmisto. Vuorineuvokset valitsivat pienemmän pahan eli jälkimmäisen.
Mielestäni yliarvioit Kekkosen merkitystä erityisesti 60-luvun osalta. Hän oli silloin vielä hyvin kiistelty ja kansaa kahtiajakava presidentti. Silloin eduskunnan kuppiloissa vielä keskusteltiin siitä, miten Kekkosesta päästäisiin eroon. Vuorineuvokset tukivat kyllä silloin niitä, jotka halusivat päästä Kekkosesta eroon.
Totta kai ay-liikkeen aseman vakiintuminen on yhteydessä sekä Kekkosen määrätietoiseen birmarckilaiseen sosiaalipoliittiseen ajatteluun että niihin todella suoraviivaisiin keinoihin joilla hän piti vuorineuvoksia pelossa. Minulla on vuorineuvoksilta tästä asiasta ensikäden tietoa, joten et saa mieltäni muuttumaan mihinkään yleisiin lähteisiin tai tarkasteluihin vetoamalla.
Samoin sen että 60-luvulla, siis 66-lähtien myös demareiden joukoissa, eduskunnan kahvilassa yleisin lause oli "mitä mieltä Kekkonen on tästä-ja-tästä" olen kuullut hyvin useista suista.
Se että valta hakee napansa, että siis kaikki asiat käsitellään ikään kuin jäsentämällä, peilaamalla, johtamalla langat tietyn keskiön, tässä tapauksessa keskushenkilön kautta, ei ole Kekkoseen vaan itse vallan sosiologiaan kuuluva ilmiö. Tämäntapainen kuvio syntyy kun eletään tietynlaisessa vallan legitimaatiossa. Katsot näitä asioita aina ikään kuin tapahtuminen voisi selittyä ohjesääntöjen, kuvauksissa käytettyjen käsitteiden tai jostain muualta vertailukohdaksi otettujen esimerkkien kautta, mutta näin ei ole. Vallan sosiologia on se perustavanlaatuinen kehikko jossa kuvauksen ja selityksen pitää tapahtua.
Kekkosajan kansantalous perustui siihen, että demarit ja maalaisliitto jakoivat inflaatiohyödyn kasvattamat verorahat keskenään, koska suljettu talous antoi mahdollisuuden korjata inflaatio develvoimalla markka.
Tätä D-vitamiinia ei enää voi käyttää, mikä laittaa vanhan punamullan uuteen maaperään.
Sanoisin että Kukkos-tutkielmani sivulla 988 esittämäni arvio saattaa pahimmassa tapauksessa mennä uusiksi. Olen nimittäin nyt informoitu. Juppiter on paljastanut salansa. Saattaa olla ettei tai ehkä, mutta pomoni sanoi kuitenkin mahdollisesti ja varsinkin jos. Ja hänen pomonsa, joka on ylin pomo, epäröimättä. En ole vielä kysynyt Mannerheimilta, mutta kun tapaan saan vastauksen.
Olikohan se Oiva Härkönen, en ole asiasta ihan varma, joka sanoi, että palstalle tulee kepukaunaisia ääliöitä (Oiva ei varmaan käyttänyt tätä määrettä), jotka ovat niin kepun kaikkia toimia vastaan, ettei se normaaliälyisen mielestä voi koskaan olla tottakaan. Mutta kun he aikansa tutustuvat realiteetteihin, niin heistä tulee kepulaisia.
Korhonen on jo pitkällä tällä tiellä. Auttaisikohan, jos minäkin lakkaisin hänen kiusaamisensa ja antaisin hänen ajatella rauhassa loppuun asti: toisaalta ajatus Kapista samaamieltä olevana ällöttää; ehkäpä minusta tulee sitten derkku!
Kaltaisellasi nettirunkkarilla ei ole minkäänlaista vaikutusta Korhoseen tai keneenkään muuhunkaan. Ruiki minkä ruikit.
Kekkosessa oli hyvät ja huonot puolet. Härkönen&co korostavat vain hyviä ja yrittävät valkopyykätä niitä huonoja.
Älä kuitenkaan kerro meille, ei vois vähempää kiinnostaa.
Armeijassa aivot jätetään narikkaan, fiksuus on määritelty nerokkaasti sotilasarvojen mukaan. Alokas on aina tyhmempi kuin ylempänsä. Tämä systeemi menee aina huipulle asti, kukaan ei voi olla missään olosuhteissa ylempää upseeria fiksumpi.
Tällainen autoritäärinen järjestelmä sopii tietysti sellaisille ihmisille, joille omilla aivoilla ajattelu on vierasta, tai ainakin pelottavaa.
JormaKKorhonen, armeijan kantahenkilökuntaan kuulunut, todistaa näin: "...vaikka tutkimuksen päätekijän everstiluutnantti evp., valt. tri. Pekka Visurin näkemyksiin suhtaudunkin tietyin varauksin, niin täytynee uskoa, että siinä on takana totta. Kun sille "takuumieheksi" asettui entinen puolustusvoimain komentaja kenraali Jaakko Valtanen, jonka entisenä esimiehenäni (PE:n komentopäällikkönä) tunnen tarpeeksi luottaakseni täysin hänen näkemykseensä."
Tässä Korhonen armeijan perinteiden mukaisesti sivuuttaa täysin oman ajattelunsa, joka on ollut täysin toisenlaista, pelkän auktoriteettiuskon perusteella!
Sinänsä parempaan suuntaanhan Korhosen hölmöilyt Suomen historiassa menevät, mutta mutta...
...siis ihan oikeasti, ei se kaverin viisaus riipu hänen sotilasarvostaan! Yleensä ottaen pitää olla jo helevetin tyhmä, jos antautuu sotilasuralle, sinne menevät ainoastaan huumorintajuttomimmat urheilijaluuserit, joista älyllisyys on kaukana!
Osuit Huomioitsija asian ytimeen!
Älä vainenkaan kerro, joutuisit kuitenkin valehtelemaan.
Ainoastaan typerykset suuntautuvat sotilasuralle, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Sinä varmaan kävit RUKin?
Varmaan jäi tuo Kekkonen sen verran askarruttamaan, että täysin poikkeuksellisesti nukuin huonosti, heräsin täysin virkeänä jo ennen klo viittä, enkä saanut enää unta.
Hain lehden, vilkaisin sitä, ja näin, että Väyrynen aikoo koukata kansan kautta (HS, s. C 6), mutta Kekkonen vain pyöri mielessäni. Tulin koneelleni ja lueskelin Kekkos-tutkielmaani ja totesin, että SITTENKÄÄN minulla ei ole mitään tarvetta muuttaa näkemystäni Kekkosesta.
Olenhan hänestä jo sanonut myös niitä hyviä puolia, jotka nyt ovat nousseet esille, ja enemmänkin. Mutta eiväthän mihinkään ole hävinneet ne hänessä näkemäni kielteiset puolet, joita minun mielestäni ei saisi unohtaa.
Paavo Väyrynen oli oikeassa yön yli nukkumisen viisastuttavasta vaikutuksesta - vaikka nukkuisi huonostikin! Myös nuo muutamat yökyöpeleiltä tulleet vastineet viisastuttavat minua: en sentään voi olla samaa mieltä tuollaisten kanssa!
Ruvetessani nyt paremmin tutkimaan aamun lehteä ilmoitan juhlallisesti, että yli kaksi vuotta sitten laatimani Kekkos-tutkielmani pätee yhä. Tässä sen loppuyhteenveto:
- - -
10. Kekkosen merkitys historiassamme
Kirjoittanut: K.K.Korhonen 16.6.2004 klo 12.20
Mikä on Kekkosen historiallinen merkitys maallemme ja meille kaikille? Merkityksetön hän ei ainakaan ollut, se on varmaa. Mutta mitä hyvää ja mitä pahaa Kekkonen toi meille historiallisessa katsannossa; siitä mielipiteet eroavat. Näyttää siltä, että huonomman merkityksen kannalle kallistuvien määrä on kasvussa.
Mitä hyvää tuo Kekkosen johdolla tapahtunut Neuvostoliitto-kytkentä meille tuotti? Mielestäni ei mitään sellaista, mitä emme olisi saaneet myös ”paasikiviläistä” politiikkaa noudattaen. Suomi oli Kekkonen-tappiin kytketty pässi, joka sai liikkua sillä alueella, mihin naru riitti, ja sai syödä sitä ruohoa, mitä tuolla alueella oli. Mutta vaikka heti alueen ulkopuolella ruoho olisi ollut mehevämpää, sinne Suomi-pässi ei päässyt. Neuvostoliitto oli se suuri paimen, joka saattoi aina siirtää tuota Kekkonen-tappia, mutta pässi pysyi aina narussaan ja naru oli vain määrämittainen.
No, sittenkin Suomi-pässin olot olivat tuossa Kekkonen-tapissa paremmat kuin suuren paimenen muiden pässien, joiden tapit pysyivät aina paikallaan, vaikka ruoho oli jo loppuun kaluttu alueelta. Ja Suomi-pässin naru sitten irtosi kun Kekkonen-tappi katkesi, mutta noiden muiden pässien tapit kestivät vielä kauan sen jälkeen.
Kielikuvista arkikieleen palatakseni totean, että aineellisella puolella tuosta ajasta voi löytää myös jotakin hyvää. Tuo nykyaikana eriskummallinen tavaranvaihtosopimuksiin perustuva bilateraalinen ”oravannahkakauppa” oli meille taloudellisesti turvallista ja joskus tuottoisaakin. Saimme tarvitsemiamme raaka-aineita sellaisillakin tuotteillamme, jotka eivät olisi välttämättä länsimarkkinoille kelvanneet. Eräs kirjoitustani kommentoinut on todennut, että ”Kekkosen mittavan elämäntyön Suomen talouden kehittämisessä Neuvostoliiton bilateraalisen kaupan kautta on jäänyt huomiotta kirjoituksessasi”. Mielestäni se ei kehittänyt talouttamme ja teollisuuttamme siten kuin olisi ollut tarpeen; se nähtiin heti, kun jouduimme etsimään uusia markkinoita NL:n romahdettua. Ja loppulasku tuli taloudellisena katastrofina NL:n romahtaessa ja yli neljäsosan maailmankaupastamme loppuessa kertarysäyksellä.
Jos emme olisi olleet tuossa kytkennässä, meidän oli ollut pakko ryhtyä jo 1950-luvulla vastaaviin kehitystoimiin, mihin olimme pakotetut Neuvostoliiton romahdettua. Nyt voidaan nähdä, mihin nuo viime vuosikymmenen pakkotoimet ovat maamme nostaneet. Jos olisimme nousseet kansainvälisessä vertailussa samalle tasolle jo neljä-viisikymmentä vuotta aikaisemmin, tilanteemme ja kansainvälinen asemamme tällä hetkellä olisi nykyistäkin parempi. Ettei niin tapahtunut, on toki johtunut myös siitä tilanteesta, mihin olimme sotien jälkeen joutuneet. Mutta jos politiikkamme olisi voinut jatkua ”paasikiviläisenä”, jos johdossamme olisi ollut joku Paasikiven kaltainen ja hänen näkemyksensä ja arvomaailmansa omaava henkilö, Suomi olisi kehittynyt toisin.
Aineettomalla puolella tuo aika antoi meille mielestäni vain pelkkää pahaa. Jatkuva aivopesu muokkasi ajatusmaailmaamme, vääristi maailmankuvaamme ja sokeutti monilta hyvin kielteisiltä ilmiöiltä. Ja miten pitkäaikaiset saastejäämät tuo aika jättikään meihin, se nähdään yhä poliittisessa kulttuurissamme ja näkyy se myös näiden palstojen keskusteluissa.
Kekkosen ylipitkän kauden huonojen puolien luettelosta tulisi liian pitkä, jos yrittäisin tehdä siitä läheskään tyhjentävän. Listaan vain muutamia:
Ensinnäkin tuo kansallinen alennustilamme, johon saatoimme itsemme, oli nöyryyttävä. Suomalaisuus oli aikaisemmin tunnettu maailmalla urhoollisuutena, sisuna, rehellisyytenä ja monina muina hyvinä ominaisuuksina. Nyt se ruvettiin tuntemaan käsitteellä ”finlandisierung”, ”suomettuneisuus”. Siinä käsitteessä ei ollut mitään ylevää tai jaloa.
Jouduimme kieltämään merkittävän osan historiastamme. Sotiemme raskaat taistelut itsenäisyydestämme muuttuivat suureksi erehdykseksemme, häpeälliseksi sodaksi suurta auttajaamme vastaan. Koetimme olla hiljaa menetetystä Karjalastamme ja muista suurista uhrauksistamme. Melkein häpesimme sankarivainajiamme, ja sotaveteraanimme kokivat itsensä syyllistetyiksi ja saivat kuulla usein ”mitäs menitte sinne”. Jouduimme väärentämään koulukirjammekin niin, että niistä pyyhittiin pois kaikki meille kunniakas ja Neuvostoliittoa kritisoiva oikea tieto.
Taloudellisesti olimme kytkeytyneet Neuvostoliittoon niin, että tuon hirvityksen romahtaessa myös taloutemme lähes romahti. Kun ulkomaankaupastamme poistui kerralla 25 % ja monilla aloilla paljon enemmän, eräillä täysin, syntyi katastrofi, millaista emme rauhan oloissa ole joutuneet muulloin kokemaan. Kun samaan aikaan meitä koetteli vielä yleismaailmallinen lama, onnettomuutemme oli täydellinen. Sen seurauksista maksamme vieläkin mm. elinkeinorakenteemme liian nopeana pakkomuutoksena, mikä on osaltaan lisännyt työttömyyttä.
Jos tuo Kekkosen kauden bilateraalisen kaupan perintö olisi jättänyt jotakin hyvää meille, niin sen pitäisi olla tuona aikana luodut suhteet, mitkä olisivat hyödyksi Suomen nykyteollisuudelle sen pääsemiseksi Venäjän markkinoille ja rakentamaan uusiksi Venäjän rapautunutta infrastruktuuria. Sen pitäisi olla arvokas mahdollisuus, sillä Venäjän on edelleenkin 144 miljoonan asukkaan periferia. Mutta kun näyttää siltä, että Suomella ei ole mitään esikoisoikeutta Venäjän markkinoille, jonne esimerkiksi ruotsalaiset ja saksalaiset rynnivät hyvine tuotteineen ja turkkilaiset ja muut meitä matalampiin palkkoihin tyytyvät vievät ne rakennuskohteetkin, joita suomalaiset ovat mielineet.
Kekkosen ylipitkänä kautena poliittinen kulttuurimme kieroutui pahoin. Pystyäkseen toimimaan mukana järjestelmässä oli pakotettu ottamaan käyttöön ja noudattamaan muotoja, jotka olivat kelvollisia Kekkosen ja hänen suuren tukijansa silmissä. Aitosuomalainen Maalaisliitto joutui ensiksi hylkäämään aiemmat ihanteensa ja toimintatapansa ollakseen käyttökelpoinen valtapuolue,
ja muut puolueemme joutuivat valtaan päästäkseen ja päästyään noudattamaan esimerkkiä. Vaikka aika on nyt jo toinen ja muut puolueemme ovat kyenneet melko hyvin karistamaan tuon raskaan häpeänviitan hartioiltaan, Keskusta ei ole siihen ainakaan täysin pystynyt; näin voidaan päätellä eräistä viimeaikaisistakin tapahtumista ja niiden tiimoilta virinneestä debatista.
Olen arvostellut myös Maalaisliitto/Keskustaa. Siltä en ole voinut välttyä, koska niin elimellinen yhteys sillä on ollut Urho Kekkoseen. Nykyinen Keskusta ei ole vastuussa Kekkosen tekemisistä, mutta jos se edelleen pitää kaikkea tuona aikana tapahtunutta vain hyvänä ja haluaa jopa ottaa niistä kiitosta, niin kyllä sen täytyy ottaa niistä myös moitetta. Puhdistautuakseen Kekkosen ajan mädännäisyyksistä puolueen pitäisi selkeästi tuomita ne. Sen pitäisi tunnustaa, että Suomessa 1960-70-luvuilla vallinnut, Kekkosesta johtunut meno oli demokraattiseen ja parlamentarismia noudattavaan valtioon sopimatonta. Monet keskustalaisten puheenvuorot näilläkin palstoilla vahvistavat, että he eivät vieläkään näe niissä mitään väärää. He yhä ihannoivat Kekkosta ja hänen poliittisia periaatteitaan ja menettelytapojaan. Heidän erityisesti toivoisin tutustuvaan tarkemmin idoliinsa ja hänen tekemisiinsä ja ajattelevan asian uudestaan.
On vaikeaa kuvitella historiaa, mitä ei ole tapahtunut, mutta voi se olla kiehtovaa. Olisiko historiamme nyt toisenlainen, jos presidentiksi olisi vuonna 1956 valittu Kekkosen asemesta K-A.Fagerholm? Aarno ”Loka” Laitinen sanoo Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” – aivan mainio luettava väitöskirjaksi – arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).
Laitinen kärjistää, mutta kärjistääkö sittenkään kovin paljon? Kyllä minäkin olen varma siitä, että historiamme olisi nyt huomattavasti erilainen, jos Kekkosesta ei olisi koskaan tullut presidenttiä. Ja uskon, että siinä historiassa meillä olisi vähemmän hävettävää ja enemmän ylpeiltävää ja tilanteemme ei olisi nyt missään mielessä – ei aineellisessa enempää kuin henkisessäkään – nykyistä huonompi, vaan todennäköisesti se olisi tätä parempi.
Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” päättää Kekkosta koskevan jälkiarviointinsa seuraavasti:
”Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä tunnustetaan hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppa politiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurinakin markkinatalousjärjestelmänsä. Kekkosta pidetään ovelana Suomen etujen ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana. Hän oli venäläisten ystävä, joka kuitenkin osasi käsitellä heitä taitavasti.
Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse –asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella lopetettiin puolueiden syrjintä hallituksia muodostettaessa, siirryttiin koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin ja irtauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkemisestä toisiinsa. Suomi etääntyi myös siitä itsesensuurin ilmapiiristä, joka vaivasi etenkin valtiollista yleisradiota.
Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli ”konstien” käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri”.
Matti Paavonsalo eli Uuden Suomen ja myöhemmin Helsingin Sanomien poliittinen pakinoitsija M.o.t. oli journalisteistamme niitä harvoja – ellei ainoa – joka arvosteli kriittisesti Kekkosta koko tämän valtakauden ajan. Kun Kekkonen järjesti hänelle potkut Uudesta Suomesta hän jatkoi linjallaan Helsingin Sanomissa. Paavonsalon vuonna 1981 tekemän kokonaisarvio virkansa jättäneestä presidentistä tiivistyi seuraavaan: ”Olen pitänyt Urho Kekkosta älykkäänä, etäisenä, ikäluokalleni ja sosiaaliselle ryhmälleni vieraana henkilönä”. Vuonna 1995 ilmestyneen kirjansa ”Kekkosen valta” loppuluvussa hän toteaa: ”Vasta vertailu kahteen seuraajaan on paljastanut, miten erikoinen persoonallisuus Kekkonen oli vallankäyttäjänä. Paradoksi oli, että Kekkosen herättämästä runsaasta huomiosta huolimatta monista tiedossa olleista asioista vaiettiin hänen kaudellaan.”
Kirjansa loppuluvussa Paavonsalo tekee Kekkosesta myös monia varsin myönteisiä luonnehdintoja. Hän toteaa mm., että ”Urho Kekkosella oli harvinaisen monipuolinen kiinnostus elämään, mikä on usein poikkeavan lahjakkuuden merkki”, ja ”asiakokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallitseminen poliittisina suureina UKK:n tavalla on harvinaista” (kuten myös Max Jakobson on todennut). Edelleen Paavonsalo toteaa, että ”puhujana Kekkosella oli harvinainen ilmaisukyky. Levollinen ja vakuuttava puhetapa herätti kuulijoissa luottamusta.” Jo aikaisemmin Paavonsalo on todennut, että kun Kekkonen oli lähtöisin ”tavallisesta kansasta” hän osasi käyttää ”kansan kieltä”, mutta koska hän oli myös akateemisesti oppinut mies, tarvitessaan hän osasi käyttää myös heidän kieltänsä. Ihmistyyppinä Paavonsalo määrittelee Kekkosen tyypilliseksi ”salaviisaaksi” savolaiseksi (hänen sukujuurensa molemmilta puolilta ovat vuosisatojen ajalta Savosta), johon nuoruusvuosina oli tullut mukaan suorapuheisempaa ja toimissaan ”äkkinäisempää” kainuulaisuutta.
Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Minä yhdyn sekä Häikiön että Paavonsalon näkemyksiin. Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet). Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti. Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä.
Vaikka Urho Kekkosesta on kirjoitettu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta, kaikkea hänestä ei vielä tiedetä. Tiedetään kyllä, millainen hän oli nuorempana, mitä ajatteli ja mitä teki, ja tiedetään myös, millainen hän oli sitten vanhempana, pääministerinä ja presidenttinä. Nuo persoonat ovat hyvin kaukana toisistaan. Mikä aiheutti tuon äkkinäisen suuren muutoksen? Sitä ei tiedetä. Eikä tiedetä hänen kaikkia vaikuttimiaan monille huomiota saaneille toimilleen presidenttinä. Oliko hän niissä enemmän Suomen vai Neuvostoliiton asialla?
Uskon, että vielä joskus nuo muutamat kysymykset saavat vastauksensa. Uskon, että tutkijatkaan eivät ole vielä sanoneet viimeistä sanaansa Urho Kekkosesta, vaan hänestä tullaan vielä kirjoittamaan paljon sellaista, mikä siirtää mm. Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrat historian osastoista mielipidekirjallisuuden ellei peräti ajanvietekirjallisuuden puolelle.
Tässä oli varsin kattava katsaus Urho Kekkosen julkiseen elämään. Älkää vain sanoko, että olipa se pitkä. No, onhan tämä esitykseni näille saiteille pitkä, mutta asiaan nähden aivan liian lyhyt. Juhani Suomi on kirjoittanut samasta asiasta samalta ajalta noin 6000 sivua käsittävän kahdeksan paksun niteen kirjasarjan, ja tämä minun esitykseni esittelee Urho Kekkosen aivan yhtä hyvin kuin tuo mainittu kirjasarja, oleellisimpaan keskittyvänä ja tiivistetympänä, ehkäpä todempanakin. Vielä haluan tähdentää, että tämä ei ole vain mutu-periaatteella syntynyt mielipidekirjoitus, vaan perustan näkemykseni melko laajaan ja monipuoliseen lukemaani aiheesta. Suorasukainen olen ollut siksi, että rehellisyyteni on sitä vaatinut. En ole puhunut ”niin totta kuin voin” vaan niin totta kuin totuudeksi näen.
K.K.Korhonen
Taustakirjallisuutta (niitä kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjoitukseeni):
Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkerta, 8 osaa
Paavo Haavikko: ”Tämä minun ankara vuosisatani” (Kekkosen elämäkerta)
Edwin Linkomies: ”Vaikea aika” (muistelmat)
Väinö Tanner: ”Suomen tie rauhaan 1943-44”
K-A.Fagerholm: ”Puhemiehen ääni” (muistelmat)
Matti Kalliokoski: ”Pitkä sarka” (Viljami Kalliokosken elämäkerta)
Jukka Nevakivi: ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui?”
Matti Paavonsalo: ”Kekkosen valta”
Mauno Koivisto: ”Historian tekijät” ja ”Kaksi kautta” (muistelmia)
Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta” (muistelmat)
Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” (väitöskirja)
Jukka Tarkka: ”Presidentin ministeri” (Ahti Karjalaisen ura)
Johannes Virolainen: ”Yöpakkasista juhannuspommiin”
Arvi Korhonen: ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”
Heikki Ylikangas: ”Tulkintani talvisodasta”
Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”
Martti Häikiö: ”Historia ja väärät profeetat”
Hannu Rautkallio: ”Paasikivi vai Kekkonen – Suomi lännestä nähtynä 1945-56”, ”Agenda Suomi: Kekkonen, SDP ja NKP 1956-66”, ”Laboratorio Suomi: Kekkonen ja KGP”, ”Neuvostovallan asialla: NKP:n vaikutus Suomeen 1960-luvulla” ja ”Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961”
Max Jakobson: ”Väkivallan vuodet” ja ”Pelon ja toivon aika”
Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela – puolustusvoimain komentaja”
Viktor Vladimirov: ”Näin se oli” (muistelmat 1954-88)
Juri Derjabin: ”Omalla nimellä”
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatschi: ”Sokea peili”
Jelisei T. Sinitsyn: ”Vaiettu totuus”
Rony Smolar: ”Setä Stiller”
Esitykseeni olen ”sulattanut” myös eräitä ”Mielipidepankki”-nimimerkin esittämiä ajatuksia hänen kommentoidessaan kirjoitustani, kun esitin sen ensimmäisen kerran Suomi 24:n keskustelupalstoilla maaliskuussa 2004.
Älä nyt ihmeessä muuta mielipidettäsi. Mikäs huithapeli sinusta on tulossa? Vielä vanhoilla päivilläsi. Älä luovuta veli. Ei tämä maailma mihinkään yhdessä yössä ole muuttunut, kuten viisaasti toteatkin yön yli nukuttuasi. Kekkonen nyt vielä vähemmän. Kerta roisto on. Mutta tutkielmasta kyllä puuttuu jotain. En tiedä mitä, mutta joka yö kun sitä sängyssäni lueskelen, jokin viimeinen silaus siinä saisi olla. Päivisin se näyttää paremmalta. Mutta jokin on vielä haussa. Täydelliseen suoritukseen tarvitaan aina vahva keskittyminen ja kunnon rutistus. Karjaistakin saisi. Oliskohan vielä terävöittämisen varaa? Loppukirissäkin on toivomista. Annoitko todella kaikkesi, vai jäikö käyttämättömiä resursseja maaliviivan taa? Isänmaan kunniaksi kannattaisi antaa kaikkensa.
Lueppa Hesarista Jukka Tarkan arviointi kirjasta. Tarkka toteaa kirjan ansiot sotilaspoliittisesta näkökulmasta, mutta ei arvosta juurikaan sen suhdetta yleiseen poliittiseen kehitykseen. Se on siis sotilaan näkökulma.
Tarkan kommentti vaaran vuosista kannattaa kuitenkin lukea ja sinunkin pitää mielessä. Tarkan mukaan 70 luvulla elimme juuri niitä vaaran vuosia joista itsekin olet kirjoittanut ja meistä moni muu ollut samalla kannalla.
... ja "yön yli nukuttuani" yhdyn paljolti tuohon Tarkan näkemykseen, eli näkemykseni palautui jokeenkin ennalleen, kuten jo aamuvarhaisella ilmoitin.
Olen lukenut niin paljon noista toisista vaaran vuosista (ensimmäiset olivat 1947-48) toisenlaista kuin nyt Visuri ilmeisesti sanoo, että eilinen myöntymiseni häntä uskomaan oli harkitsematonta. Enhän tosin ole vielä kirjaa lukenut, voihan olla että sitä tulkitaan väärin.
Hyvin ja totta sanoo Tarkka 1970-luvusta:
"Tuolloin Neuvostoliitto yritti sotilaallista niskalenkkiä Suomesta.
Tuolloin Suomen eliitin suuri osa mielisteli Neuvostoliittoa kaikella, mistä arveli siellä ehkä pidettävän.
Tuolloin monille muillekin kuin vain uskoon tulleille vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli rauhan ja hyvyyden keskus.
Tuolloinsisäpoliittisia etuja ostettiin maksamalla ne ulkopoliittisilla palveluksilla ja päinvastoin".
Pirun terävästi nähty ja hyvin muistettu!
"Ystävyyspolitiikkaan rakastuneet eivät nähneet ympäristönsä raadollista todellisuutta. He elivät haaveidensa lumemaailmassa", kuittaa Tarkka.
"Risto T J A" Penttiläkin totesi sen asian aamu tv, ssä että; Jotkut olivat tosissaan siinä meuvostoliiton ystävyyshommassa".
...Tarkoittaa semmoisia höppänöitä, niinkuin sinä, sinua kustaan silmään vieläkin! :))
Kekkosta kannattaa minusta arvioida myös neutraalisti.
Luulisin Sinulla olevan pätevyyttä Kekkosen neutraaliinkin arviointiin, jos niin päättäisit tehdä.
Minähän olen pyrkinyt Kekkosen neutraaliin arviointiin ja mielestäni varsin hyvin siinä onnistunutkin.
Yritin eilen illalla (tuossa avauksessani) tarkistaa kantaani myönteisemmäksikin, mutta väyrysmäisesti yön yli nukuttuani ja aamuvarhaisella omaa kekkostutkielmaani luenkeltuani tulin siihen tulokseen, että kannan tarkistamiseen ei ole aihetta.
Siitähän sitten kirjoitin alla olevasta linkistä aukeavan pätkän, jossa on myös tutkielmani loppuyhteenveto ja lähdeluettelo. Eivätkö nuo varsin moninaisia näkökulmia edustavat kolmisenkymmentä lähdeteosta mielestäsi edust pyrkimystä neutraaliin arviointiin, häh?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000019081585