Nuorin aloittaa maanantaina päiväkodissa. Ikää pikkaista vajaa 1 vuosi.
Aivan selvästi "viimeisen lapsen syndrooma" on vallannut minut. Tänään käytiin viimeisen kerran tutustumassa täysin tuttuun päiväkotiin, jossa kaksi aiempaa ovat viihtyneet todella hyvin. Koululainen jaksaa vieläkin (jo 3. lk) kaivata päiväkotiin, keskimmäinen on isompien ryhmässä samassa talossa.
Mutta silti nyyhkyti nyyh. En olisi itsestäni uskonut. Viihdyin äitiyslomalla oikeastaan ensimmäistä kertaa tosi hyvin (kolmas kerta toden sanoo?), mutta en voinut ajatellakaan hoitovapaalle jäämistä, koska se raunioittaa taloutemme asunto- yms. lainoineen.
Osittain nauran itselleni, esim. raahasin jopa tuttipullon tarvikkeiden mukana tarhaan, vaikka kotonakin ruokailun yhteydessä käytämme jo nokkamukia. Mutta jos se pieni alkaa kovasti itkeä ja sillä on ikävä äitiä (miksei isiäkin), niin pullo lohduttaa... kai... Rauhoittaa se ainakin äitiä, lapsesta en tiedä.
Säälittää jättää lapsi, meidän pieni piiperöinen, isoon ryhmään, jossa vielä samaan aikaan aloittaa 2 muutakin syliä kaipaavaa 1-vuotiasta. Ei se 12 lapsen ryhmä 3 hoitajan (ja tänä vuonna vielä 2 harjoittelijan) kera ennen näin isolta tuntunut...
Tarhan tädit lohduttivat, että en todella ole ainoa vanhempi, jolla on tällaisia tuntemuksia. Vaikka tiedän saavani lapselleni todella hyvää hoitoa, tunnen lähes kaikki hoitotädit, miksi silti tämä surullinen tunne?
"Viimeisen lapsen syndrooma", sanon minä. Mutta tämä sama "surumielisyys" on takuulla edessä myös 6 vuoden kuluttua, kun pienin on lähdössä koulutielle. Nauran itselleni.
Aivan selvästi "viimeisen lapsen syndrooma" on vallannut minut. Tänään käytiin viimeisen kerran tutustumassa täysin tuttuun päiväkotiin, jossa kaksi aiempaa ovat viihtyneet todella hyvin. Koululainen jaksaa vieläkin (jo 3. lk) kaivata päiväkotiin, keskimmäinen on isompien ryhmässä samassa talossa.
Mutta silti nyyhkyti nyyh. En olisi itsestäni uskonut. Viihdyin äitiyslomalla oikeastaan ensimmäistä kertaa tosi hyvin (kolmas kerta toden sanoo?), mutta en voinut ajatellakaan hoitovapaalle jäämistä, koska se raunioittaa taloutemme asunto- yms. lainoineen.
Osittain nauran itselleni, esim. raahasin jopa tuttipullon tarvikkeiden mukana tarhaan, vaikka kotonakin ruokailun yhteydessä käytämme jo nokkamukia. Mutta jos se pieni alkaa kovasti itkeä ja sillä on ikävä äitiä (miksei isiäkin), niin pullo lohduttaa... kai... Rauhoittaa se ainakin äitiä, lapsesta en tiedä.
Säälittää jättää lapsi, meidän pieni piiperöinen, isoon ryhmään, jossa vielä samaan aikaan aloittaa 2 muutakin syliä kaipaavaa 1-vuotiasta. Ei se 12 lapsen ryhmä 3 hoitajan (ja tänä vuonna vielä 2 harjoittelijan) kera ennen näin isolta tuntunut...
Tarhan tädit lohduttivat, että en todella ole ainoa vanhempi, jolla on tällaisia tuntemuksia. Vaikka tiedän saavani lapselleni todella hyvää hoitoa, tunnen lähes kaikki hoitotädit, miksi silti tämä surullinen tunne?
"Viimeisen lapsen syndrooma", sanon minä. Mutta tämä sama "surumielisyys" on takuulla edessä myös 6 vuoden kuluttua, kun pienin on lähdössä koulutielle. Nauran itselleni.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.