Hei kaikille kanssa sisarilleni ja veljilleni!
Löysin tämän palstan ihan sattumalta, ilmeisesti pienen onnenkantamoisen avustamana. Haluaisin nyt kysyä teiltä miten voisin saada tilanteeseeni apua ja miten itse olette selvinneet tämän pirullisen sairauden kourista?!
Minullakin on siis todettu uusiutunut paniikkihäiriö nyt puoli vuotta sitten. Pari vuotta meni hyvin ilman minkäänlaisia oireita, mutta nytten se tuli takaisin, kai liian raskaan elämäntilanteen mukana. Avopuolisoni on vakavasti masentunut, minua on koulukiusattu, ahdisteltu.. ja kaiken hyväksi tahdon kaiken kääntää itseni syyksi!
Pari vuotta sitten kohtaukset eivät olleet näin voimakkaita ja pystyin elämään aika "normaalia" elämää. Kävin juttelemassa psykologille kerran viikossa reilun vuoden ajan, mutta minkaanlaista lääkitystä en tarvinnut.
Nyt nämä paniikkikohtaukset ovat paljon voimakkaampia ja tulevat paljon useammin. Tuntuu että sekoaa, ei pysty hallitsemaan itseään, pelottaa että teen muille jotain pahaa tai satutan muita, vaikka en todellakaan halua, sydän hakkaa, on yhtä aikaa tosi levoton ja pyörryttävä olo.. tekis mieli juosta jonnekki pois, mutta minne?! Näitä oireita vois jatkaa pitemmästikkin! Saan näitä kohtauksia lähinnä tilanteissa, jossa joudun istumaan paikallani ja tiedän ettei pois pääsy ole niin helppoa; kuten elokuva teatterit, kampaaja, kaupan jonot, autolla ajaminen, koulun pulpetissa istuminen... ja lähinnä silloin kun olen yksin kotona!! Tilanne on päässyt nyt paniikkihäiriön vuoksi niin keljuksi etten pysty menemään kouluun opiskelemaan, pelkään niitä kohtauksia niin paljon, en pysty liikkumaan yksin juuri missään -> olen todelle riippuvainen muista ihmisistä!
Käyn juttelemassa psykologille kerran viikossa, ja lääkityksiäkin olen yrittänyt. Olen kokeillut sepramia, paroxetinia.. mutta kaikilla on niin voimakkaat sivuvaikutukset etten ole pystynyt käyttöä jatkamaan viikkoa pidempään (lääkärin määrämänä lopettanut). Nyt sain eilen kuulla lääkäriltä, että muutkin lääkkeet ovat hyvin paljon samantapaisia ja minun ei auta muu kuin kokeilla "lääkkeetöntä-hoitomuotoa"!! Pelottaa ihan kamalasti, että mitä tästäkin tulee, kun en niiden lääkkeidenkään kanssa ole voinut tehdä juuri mitään! Minä niin haluaisin takaisin opiskelemaan ja elämään "normaalia" elämää, mutta ei..
Haluaisinkin kuulla teiltä muilta saman kokeneilta, miten olette selvinneet tämän sairauden kanssa ja "parantuneet" siitä? Haluaisin myös kuulla, että olisko teillä ideoita mitä hoitokeinoja minä voisin kokeilla paniikkihäiriön hoitoon, kerta tämä lääkehoito nyt sitten jouduttiin lopettamaan!
KIITOKSIA TEILLE JA TZEMPPIÄ KAIKILLE TÄN SAIRAUDEN KANSSA KAMPPAILEVILLE!! :)
Löysin tämän palstan ihan sattumalta, ilmeisesti pienen onnenkantamoisen avustamana. Haluaisin nyt kysyä teiltä miten voisin saada tilanteeseeni apua ja miten itse olette selvinneet tämän pirullisen sairauden kourista?!
Minullakin on siis todettu uusiutunut paniikkihäiriö nyt puoli vuotta sitten. Pari vuotta meni hyvin ilman minkäänlaisia oireita, mutta nytten se tuli takaisin, kai liian raskaan elämäntilanteen mukana. Avopuolisoni on vakavasti masentunut, minua on koulukiusattu, ahdisteltu.. ja kaiken hyväksi tahdon kaiken kääntää itseni syyksi!
Pari vuotta sitten kohtaukset eivät olleet näin voimakkaita ja pystyin elämään aika "normaalia" elämää. Kävin juttelemassa psykologille kerran viikossa reilun vuoden ajan, mutta minkaanlaista lääkitystä en tarvinnut.
Nyt nämä paniikkikohtaukset ovat paljon voimakkaampia ja tulevat paljon useammin. Tuntuu että sekoaa, ei pysty hallitsemaan itseään, pelottaa että teen muille jotain pahaa tai satutan muita, vaikka en todellakaan halua, sydän hakkaa, on yhtä aikaa tosi levoton ja pyörryttävä olo.. tekis mieli juosta jonnekki pois, mutta minne?! Näitä oireita vois jatkaa pitemmästikkin! Saan näitä kohtauksia lähinnä tilanteissa, jossa joudun istumaan paikallani ja tiedän ettei pois pääsy ole niin helppoa; kuten elokuva teatterit, kampaaja, kaupan jonot, autolla ajaminen, koulun pulpetissa istuminen... ja lähinnä silloin kun olen yksin kotona!! Tilanne on päässyt nyt paniikkihäiriön vuoksi niin keljuksi etten pysty menemään kouluun opiskelemaan, pelkään niitä kohtauksia niin paljon, en pysty liikkumaan yksin juuri missään -> olen todelle riippuvainen muista ihmisistä!
Käyn juttelemassa psykologille kerran viikossa, ja lääkityksiäkin olen yrittänyt. Olen kokeillut sepramia, paroxetinia.. mutta kaikilla on niin voimakkaat sivuvaikutukset etten ole pystynyt käyttöä jatkamaan viikkoa pidempään (lääkärin määrämänä lopettanut). Nyt sain eilen kuulla lääkäriltä, että muutkin lääkkeet ovat hyvin paljon samantapaisia ja minun ei auta muu kuin kokeilla "lääkkeetöntä-hoitomuotoa"!! Pelottaa ihan kamalasti, että mitä tästäkin tulee, kun en niiden lääkkeidenkään kanssa ole voinut tehdä juuri mitään! Minä niin haluaisin takaisin opiskelemaan ja elämään "normaalia" elämää, mutta ei..
Haluaisinkin kuulla teiltä muilta saman kokeneilta, miten olette selvinneet tämän sairauden kanssa ja "parantuneet" siitä? Haluaisin myös kuulla, että olisko teillä ideoita mitä hoitokeinoja minä voisin kokeilla paniikkihäiriön hoitoon, kerta tämä lääkehoito nyt sitten jouduttiin lopettamaan!
KIITOKSIA TEILLE JA TZEMPPIÄ KAIKILLE TÄN SAIRAUDEN KANSSA KAMPPAILEVILLE!! :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heips!
minäpäs kerron oman tarinani.. eli ensimmäiset kohtaukset sain joskus 10 vuotta sitten, kun olin vasta 12-vuotias. niitä tuli sillointällöin, enkä puhunut asiasta kenellekään, koska en tiennyt mikä oli vialla. Jatkoin vain elämääni suhteellisen normaalisti. En antanut periksi,vaikk koulutunneilla oli pakottava tunne josta ulos hengittämään. Olin tosi sitkeä, liiankin sitkeä. Nyt kolme vuotta sitten vaihdoin opiskelupaikkaa, asuinkaupunkia ja kaiken lisäksi avomies lähti rauhanturvaamishommiin. Silloin kohtaukset palasivat taas. Sain kohtauksen kerran vanhempieni luona, ja he veivät minut sitten lääkäriin, vaikka itse en välttämättä oliskaan lähtenyt. Mutta kiitos heille siitä. Toista voin sanoa palvelusta terveyskeskuksessa... minua jututti joku kandi, joka ei tiennyt asiasta muutakuin, että se taitaa olla paniikkihäiriö, hae apua mielenterveyspuolelta naapuritalosta. Siellä minua ei otettu vastaan, koska psykologi oli juuri vaihtumassa, eikä uusia asiakkaita huolittu. Seuraavalla viikolla menin kouluni terveydenhoitajalle (eri kaupunkiin) ja kerroin tilanteen.
Hän toimi todella asiantuntevasti ja otti puhelinluettelon ja soitti paikalliseen terveyskeskukseen ja pyysi heiltä apua minulle. Sain ajan ja menin psykologin luo. Hän oli todella ystävällinen ja puhuimme hoitomuodosta. Hän esitti vaihtoehdoiksi lääkityksen (sertraliinia) tai tarvittaessa otettavan diapamin. Juttelin asiasta myös sairaanhoitaja tuttuni kanssa ja päädyimme pysyvän lääkityksen puoleen. Koska diapameihin jää helposti koukkuun.
Siitä lähtien olen syönyt sertraliinia päivittäin ja lääkitystä jatketaan vielä ainakin vuoden loppuun. Sain siitä todella avun. Tarkoituksena oli tasoittaa aivotoimintaa niin, ettei kohtauksia tulisi ja että voisi totuttautua taas normaaliin elämään. Pikkuhiljaa aloin käymään yksin kaupoissa ja opiskelukin alkoi sujumaan paremmin. Välillä en enää muistanutkaan sarautani. Alussa minulla oli myös diapameja, jos tuli akuutti tarve ja muutamn kerran niitä joutui ottamaankin. Nyt helpottaa pelkkä tieto, että muutama rauhoittava on aina mukana, jos tulee hätä. Yhtään tablettia en ole tarvinnut pariin vuoteen. Joskus jopa jätän rauhoittavat kotiin, ihan vain kokeillakseni tapahtuuko mitään.
Oloni on parantunut jopa niin paljon, että uskaltauduin mennä vaihto-opiskelemaan ulkomaille viime keväänä. Se oli uskomaton kokemus! :)
Nyt olen miettinyt asiaa taaksepäin ja ihmettelen, miksen hakenut apua jo aiemmin. Enkä olisi edes hakenut, jos ei vanhempani olisi huomanneet pahaa oloani. Lisäksi saa kiittää myös jotain onnenkantamoista, että sain vimein apua niin hyvin ja asiantuntevasti ja nyt asiat ovat todella hienosti. Voin jopa kertoa ongelmastani avoimesti. Sehän on ihan kuin mikä tahansa sairaus, kuten migreeni tai diabetes. Kaikki reagoi elämänmuutoksiin ja stressiin omalla tavallaan.
Paniikkihäiriö on vain kemiallinen epätasapano aivoissa. Kukaan ei näe mitä sun pään sisällä tapahtuu, eikä kohtaukseen kuole. Nämä ajatukset helpottavat heikolla hetkellä.
Värikästä syksyä ja voimaa tulevaan :)
Moi!
Löysin tänään tämän sivuston sattumalta ja kerronpa itsekin omia kokemuksiani.
Itselläni ollut paniikkihäiriö 15-vuotiaasta asti eli n. 8 ja puoli vuotta.
Se alkoi min minulla koulutunnilla yläasteen viimeisellä ja paheni lukiossa. Onneksi vihdoin ja viimein lukion toisen lopulla menin lääkäriin ja sain lääkket(seroxat).
Lukio oli siihen asti mennyt tosi huonosti, enhän ollut tunneilla paljoakaan ja näin jälkeenpäin kun mietin, niin luulen yhden opettajan tajunneen sairauteni, en varmaan olisi muuten päässyt läpi yhdestäkään kurssista, olin poissa milloin minkäkin syyn varjolla n. kaksi kolmasosaa tunneista.
Onneksi lääkkeet auttoivat j alukion viimeinen vuosi meni jo hyvin ja pääsin ylioppilaaksi. Ilman lääkkeitä en siitä tilanteesta olisi selvinnyt!
Syötyäni lääkkeitä 3 ja puoli vuotta lopetin ne vähitellen, vuonna 2003. Laihduin 20 kiloa vajaassa puolessa vuodessa vain lääkkeiden lopettamisen vuoksi:)
Seroxatilla, niinkuin monilla näillä muilla lääkkeillä on tapana kerätä painoa...:(
Viime syksynä ollessani ulkomailla lomalla, paniikkikohtaukset alkoivat taas jo ensimmäisenä lomapäivänä ja niitä oli jokapäivä, yhtä pahana kuin vaiva ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Paluulennolla minulla oli paha kohtaus koko 3 ja puoli tuntia minkä lento kesti.En pelännyt että kuolen, pelkäsin etten kuolekaan. Siinä tilassa se tuntui paremmalta vaihtoehdolta.
Aloitin lääkkeet uudestaan heti seuraavana päivänä.Ne eivät vain ole auttaneet enää yhtä hyvin.Eli kohtauksia tulee niistä huolimatta.
Haluaisin itsekin jo opiskelemaan, mutta ajatus tässä tilanteessa on mahdoton...
En oikein tiedä mite tästä voisi selvitä joskus niin, että voisi elääihan normaalia elämää..
"Tuntuu että sekoaa, ei pysty hallitsemaan itseään, pelottaa että teen muille jotain pahaa tai satutan muita, vaikka en todellakaan halua, sydän hakkaa, on yhtä aikaa tosi levoton ja pyörryttävä olo.. tekis mieli juosta jonnekki pois, mutta minne?!"
Ihan prikuulleen kun omasta elämästäni! Lääkitys alkoi kokolailla tasan pari viikkoa sitten, eka viikko oli parempi mutta tää jälkimmäinen taas huonompi ja nyt pari viimestä päivää ihan kamalia. Tänään jo takana aika monta rauhoittavaa nappia, mutta tuntuu etteivät vaan jeesaa. Saapa nähdä mitä tulee, mutta tsemppiä sullekin ja toivotaan että toivutaan.
Minulla on juuri nuo oireet ja myös lisäksi aina niska jäykkänä ,,,ja oireita myös kotona,koska ne kohtaukset pelottavat.Nyt olen menossa lääkärin huomenna saan toivottavasti lääkityksen.
Mulla on ihan samanlaisia oireita, äsken vasta katsoin googlesta panikkihäiriön nimellä epätoivoissani, ja hämmästyin miten paljon tekstiä sieltä löytyi! Ja mä kun kuvittelin olevani jotenkin ainoa ja epänormaali ja hullu (varsinkin työpaikalla).Kahvitunnit on yhtä painajaista, kun pitäis masentuneena kuunnella niitä "täydellisiä, nauravia, piilovittuilevia" työkavereita.ja paniikki iskee...pakko päästä pois...hävettää..sit on pakko hakee kotimatkalla pari olutta tai jotain, kun niin vituttaa oma käytös. Onneks mä luin noi lekureiden tekstit paniikkihäiriösta, ihan kun mulla!! Mikä helpotus, et tähän on joku diagnoosi, vois käydä työterveysasemalla juttelemassa. Mut rauhottavia en haluu syödä, mulla oli, ja lekuri sano, et näistä ei tuu riipuvaiseksi, paskat, söin puol vuotta ja lopetin, voi V mitkä vieroitusoireet, sain pahan masennuksen ja sairasloman, älkää syökö rauhottavia masennukseen, ette pääse "ikinä" eroon, tai ehkä kovan työn, liikunnan ja elämänmuutoksen kautta. Ja ennen muuta EI ALKOHOLIA. Mä toivon, et pääsisin opiskeleen ja pois nykyisestä ahdistavasta työpaikasta, toivon, et paniikihäiriöt ei iskis, se on pahempi joskus, kun kuolema. Toivottavasti joku sai apuu tän lukemisesta, ei menetetä toivoa!!!!!!!!!!