En ole anorektikko. Painan nyt 90 kg. Aloin laihduttaa, ja päätin onnnistua tällä kertaa. 15kg olen tiputtanut jotenkin järkevällä tavalla, mutta nyt olen nyt syönyt kolmisen viikkoa vain 300kcal/pvä. Nälkä ei ole enää yhtään, joten miksi turhaan söisin. Rasvavarastoja kuitenkin piisaa. Havahduin, kun tajusin kävelleeni 1 1/2 tuntia kaupassa tutkimassa tuoteselosteita, eikä ostoskorissani ollut kuin paprikasuikalesäilyke. Aloin miettiä, että onkohan jollakin teistäkin ollut ylipainoa ihan sairaloisesti joskus? Ja sen pudottamisen seurauksena olet sairastunut? Enkä nyt siis tarkoita mitään 70 kiloisia... En kuitenkaan missään nimessä halua sairastua. Ja olen ehkä ainakin vielä turvallisilla vesillä, koska pidän itseäni ihan kauniina näinkin.
Ruoka ei enää maistu
BigLady
3645
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lähtötilanne aikanaan oli 73kg (olen siis 160cm pitkä). Aloin laihduttamaan kunnes oli pelkästään luut jäljellä.. Paino oli alimmillaan ehkä n. 43kg.. Sitten aloin syömään ja lihoin ja laihduin vuorotellen.. jossain vaiheessa homma normalisoitui, mutta sitten oli taas menoa.
Ei tästä parane koskaan. Ikinä en tule suhtautumaan ruokaan normaalisti. Välillä oli aikoja, ettei vaan ihan mikään mennyt alas, ruoasta tuli niin inhottavia tuntemuksia, että suljin sen kokonaan elämästäni. Kun kaikki ongelmat liittyivät siihen, niin ajattelin vaan kertakaikkiaan sulkea sen pois elämästä.
Siitä kun kaikki alkoi, on nyt 15 vuotta aikaa, en edes ala kertomaan, mitä kaikkea sairaskertomuksestani löytyy.. Mutta luota mun sanaan, ettei sitä uskoisi kolmekymppisen sairaskertomukseksi. Kaikki itseaiheutettua.
Eihän anoreksia ole pelkästään langanlaihojen sairaus - se on sairaus joka on päässä.
Et uskokaan, kuinka kateellinen olen niille, jotka suhtautuvat ruokaan vain ruokana tai lihavuuteen vain lihavuutena.
Minulle ruoka on painajainen ja lihavuus sama asia kuin epäonnistuminen koko elämässä ja ihan kaikessa, mihin se liittyy. Tälläkin hetkellä taas laihdutan, yritän olla joka toinen päivä syömättä ja kun on pakko, syön vain vähän.
Kaupassa käy usein juuri noin, en vaan kertakaikkiaan halua ruokaa kotiini.
minunkaan mielestäni ei anoreksia ole tosiaankaan pelkästään sairaanlaihojen sairaus. Itselläni anorektisia ajatuksia ollut yli 10 vuotta mutta anoreksia diagnoosi tuli vasta kun painoindeksi oli anoreksian diagnostisten kriteerien mukainen. Tosin ei diagnoosilla ollut mitään väliä, koska hoitoa olisin saanut ilman sitäkin.
Tiedän, että nuo kriteerit on lähinnä kai lääkäreiden työtä helpottamaan mutta ns. normaalipainoinen ja lihavakin voi kyllä olla anorektikko mieleltään, vaikkei anorektikolta näyttäisikään.
Eipä tässä viestissäni mitään uutta ollut, halusin vain sanoa, ettei sh ja anoreksia painosta loppujen lopuksi ole kiinni, vaan sieltä ajatuksista...
Olen samaa miettinyt, että tämä syömishäiriöisen elämä on minun normaalia elämääni ja se on hyväksyttävä vaikka irvistellen. Aina kun minulla menee huonosti, niin se ilmenee joko totaalisena syömättömyytenä tai ahmimisena ja oksentamisena.
Luulin siis jo, että kaikki tämä olisi ollut mennyttä elämää. Minulla todellakin oli 15 vuotta aikaa, jolloin söin aivan normaalisti eikä yhtään stressannut vaikka tuli joitakin kiloja lisää ja laihdutin ne normaalien dieettien ohjeiden mukaan pois. Siksi ehkä olikin kamala järkytys, kun palasin vanhaan kaavaan takaisin. Tuntuu epätoivoiselta, että eikö miltein 40-vuotiasa osaa ottaa syömisiään haltuunsa vaan pelleilee ruuan kanssa. Nyt olen päättänyt, että en edes yritä taistella tätä vastaan. Yritän ainoastaan pitää itseni hengissä.