Nostan tämän erittäin herättävän ja viisaan kirjoituksen kaikkkiel luettavaksi, sillä nimimerkki Takarivintaavin kirjoitus katoaa pitkän ketjun loppuun.
- - - - - - -
Maria kirjoitti tuossa edellä mm. näin: "Minun käsitykseni on, että alunperin tilanteen on synnyttänyt maalaisväestön epäluuloisuus kaikkia "herrasväen kotkotuksia" kohtaan, mutta aivan erityisiin mittoihin tämän asenteen on ruokkinut ja tilannetta vuodesta toiseen ylläpitänyt yksinkertaisesti ammattikateus. Tätä nykyä puhutaan jo täysin perustelemattomasta ja ehdottomasti epäterveestä tilanteesta."
Ymmärrän aika paljonkin 70 luvulla laadittujen perinnäissääntöjen syntymekanismeja, joihin Mar-iakin yllä viittasi. Yksi ryhmätyön aihe voisi olla se, että purettaisiin sitä tilannetta, jossa 60 ja 70 luvulla elettiin ja millaisessa ympäristössä lähes kaikki 10-30 luvuilla syntyneet puhujat olivat eläneet ja tuolloin joutuivat ennennäkemättömän arvomurroksen keskelle.
En ole niinkään ajatellut, että vl-muusikkojen ammattikunnassa olisi kovinkaan paljon keskinäistä kateutta. Toisaalta ihan inhimillinen piirrehän se kateus on meissä kaikissa. Olen toki ihmetellyt sitä, miksi musiikin ammattilaistenkin joukossa on esiintyvässä taiteessa niin suuria mörköjä näkeviä veljiä ja kai sisariakin.
Pitkän työurani olen tehnyt yksityisellä sektorilla ja olen nähnyt ja kokenut monenlaista. Oman työkokemukseni perusteella tuntuu vähän kummalliselta, että samalla kun vl-muusikoita varoitetaan maailman kunnian tavoittelulta, yrityselämässä menestyminen, oman kunnianhimon tyydyttäminen ja omaisuuden hankinta ei herätä juurikaan varoituksia. Kun puhutaan todella vastuullisista tehtävistä yrityselämässä, niiden saavuttaminen edellyttää pätevyyden lisäksi kunnianhimoa, voitontahtoa ja halua ansaita rahaa. Ja sitten rahaa voi tulla vuodessa saman verran kuin mitä menestyneinkään vl-muusikko ehtii elämänsä aikana tienata.
Olen ollut tekemisissä myös kuvataiteilijoiden kanssa. He maalaavat, koska heillä on siihen sisäinen pakko. Näyttelyissä he haluavat tuoda lahjansa esille ja odottavat päivälehtien kulttuuritoimittajien suopeita kritiikkejä ja muuta positiivista näkyvyyttä. Miksi? He haluavat hyväksyntää ja huomiota omalle työlleen ja erityisesti teosten sanomalle ja toivovat tietysti, että joku jopa ostaisi heidän luomuksiaan. Kuvittele hetkeksi tilanne, että vl-taustaiselle kuvataiteilijalle sanottaisiin rakkauden neuvona: "Maalaile kotona, mutta siitä seuraavan maailman kunnian tähden älä esittele töitäsi näyttelyissä". Kuulostaa absurdilta. Mutta tämä on osin totta muusikoiden kohdalla. Vl-muusikon "taulu tai veistos" on lauluäänen, soittotaidon tai kuoronjohtamisen taito ja näiden taitojen avulla syntyvät teokset ja taide-elämykset. Miksi urkuri ei voi esiintyä ihan vapaasti vaikkapa urkufestivaaleilla, jos vl-kuvataitelija voi ripustaa taulunsa näyttelyyn, jossa on esillä hyvinkin erilaisia teoksia.
Tässä tuli purettua nopeasti ja ehkä vähän taitamattomasti keskusteluketjun herättämiä ajatuksia, mutta toivottavasti koituu yhteiseksi rakennukseksi.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000019216854
- - - - - - -
Maria kirjoitti tuossa edellä mm. näin: "Minun käsitykseni on, että alunperin tilanteen on synnyttänyt maalaisväestön epäluuloisuus kaikkia "herrasväen kotkotuksia" kohtaan, mutta aivan erityisiin mittoihin tämän asenteen on ruokkinut ja tilannetta vuodesta toiseen ylläpitänyt yksinkertaisesti ammattikateus. Tätä nykyä puhutaan jo täysin perustelemattomasta ja ehdottomasti epäterveestä tilanteesta."
Ymmärrän aika paljonkin 70 luvulla laadittujen perinnäissääntöjen syntymekanismeja, joihin Mar-iakin yllä viittasi. Yksi ryhmätyön aihe voisi olla se, että purettaisiin sitä tilannetta, jossa 60 ja 70 luvulla elettiin ja millaisessa ympäristössä lähes kaikki 10-30 luvuilla syntyneet puhujat olivat eläneet ja tuolloin joutuivat ennennäkemättömän arvomurroksen keskelle.
En ole niinkään ajatellut, että vl-muusikkojen ammattikunnassa olisi kovinkaan paljon keskinäistä kateutta. Toisaalta ihan inhimillinen piirrehän se kateus on meissä kaikissa. Olen toki ihmetellyt sitä, miksi musiikin ammattilaistenkin joukossa on esiintyvässä taiteessa niin suuria mörköjä näkeviä veljiä ja kai sisariakin.
Pitkän työurani olen tehnyt yksityisellä sektorilla ja olen nähnyt ja kokenut monenlaista. Oman työkokemukseni perusteella tuntuu vähän kummalliselta, että samalla kun vl-muusikoita varoitetaan maailman kunnian tavoittelulta, yrityselämässä menestyminen, oman kunnianhimon tyydyttäminen ja omaisuuden hankinta ei herätä juurikaan varoituksia. Kun puhutaan todella vastuullisista tehtävistä yrityselämässä, niiden saavuttaminen edellyttää pätevyyden lisäksi kunnianhimoa, voitontahtoa ja halua ansaita rahaa. Ja sitten rahaa voi tulla vuodessa saman verran kuin mitä menestyneinkään vl-muusikko ehtii elämänsä aikana tienata.
Olen ollut tekemisissä myös kuvataiteilijoiden kanssa. He maalaavat, koska heillä on siihen sisäinen pakko. Näyttelyissä he haluavat tuoda lahjansa esille ja odottavat päivälehtien kulttuuritoimittajien suopeita kritiikkejä ja muuta positiivista näkyvyyttä. Miksi? He haluavat hyväksyntää ja huomiota omalle työlleen ja erityisesti teosten sanomalle ja toivovat tietysti, että joku jopa ostaisi heidän luomuksiaan. Kuvittele hetkeksi tilanne, että vl-taustaiselle kuvataiteilijalle sanottaisiin rakkauden neuvona: "Maalaile kotona, mutta siitä seuraavan maailman kunnian tähden älä esittele töitäsi näyttelyissä". Kuulostaa absurdilta. Mutta tämä on osin totta muusikoiden kohdalla. Vl-muusikon "taulu tai veistos" on lauluäänen, soittotaidon tai kuoronjohtamisen taito ja näiden taitojen avulla syntyvät teokset ja taide-elämykset. Miksi urkuri ei voi esiintyä ihan vapaasti vaikkapa urkufestivaaleilla, jos vl-kuvataitelija voi ripustaa taulunsa näyttelyyn, jossa on esillä hyvinkin erilaisia teoksia.
Tässä tuli purettua nopeasti ja ehkä vähän taitamattomasti keskusteluketjun herättämiä ajatuksia, mutta toivottavasti koituu yhteiseksi rakennukseksi.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000019216854
Vastaukset 43
Vanhimmat
Kiitos oivaltavasta kirjoituksesta. Olen itse opiskelemassa Sibiksessä, en ole vl mutta ystävissäni on monta lestadiolaista. Olen jo pitemmän aikaa ihmetellyt heidän tilannettaan. Taustalla täytyy olla pohjimmiltaan tiedostamaton KATEUS muusikkoa kohtaan.
>> yrityselämässä menestyminen, oman kunnianhimon tyydyttäminen ja omaisuuden hankinta ei herätä juurikaan varoituksia. Kun puhutaan todella vastuullisista tehtävistä yrityselämässä, niiden saavuttaminen edellyttää pätevyyden lisäksi kunnianhimoa, voitontahtoa ja halua ansaita rahaa. Ja sitten rahaa voi tulla vuodessa saman verran kuin mitä menestyneinkään vl-muusikko ehtii elämänsä aikana tienata.
Talouselämässä menestyvä näkyy vain jossian lehden taloussivulla ja hänet tunnetaan pankissa, mutta hänestä harvemmin kirjoitetaan muutoin populaarijulkisuudessa. Muusikot taas konsertoivat suurelle yleisölle. heidän on siten kerrottava työstään julkisuudessa.
Tästä julkisuudessa näkymisestä on noussut tiedotamaton ja typerä kateus, johon muusikoihin kohdistuva ankaruus herätysliikkeessänne on perustunut.
Talouselämässä menestyjien menestys ja kunnianhimo ei "näy" tavalliselle ihmiselle mediassa. Se näkyy vaurautena ja hyvinvointina, mutta ei jokapäiväisessä julkisuudessa.
Olisiko mahdollista saada tiivistetty luettelo musiikkia koskevista päätöksistä, ml. päätösten tekovuodet? Auttaisi hahmottamaan asiaa.
Varsinaiset musiikkia koskevat päätökset tehtiin Ruukissa 1971. Siellä päätettiin lyhyesti sanottuna, että uskovaiset eivät käy konserteissa eivätkä itse konsertoi. Tämä koski myös kirkkokuorossa laulamista. Sen jälkeen päätöksiä ei ole virallisesti muutettu suuntaan tai toiseen, niitä on vain sovellettu käytäntöön ja niiden olemassaolosta on muistutettu tasaisin väliajoin.
Se, miksi musiikki on jatkuvasti tapetilla, johtunee siitä, että samaan aikaan rohkaistaan ihmisiä harrastamaan klassista musiikkia ja opiskelemaan musiikkia, mutta konsertoinnista ja konserteissa käymisestä edellytetään kaikkien pidättäytyvän. kielteistä suhtautumista esim. teatteriin, elokuviin ja rock-konsertteihin on helpompi perustella sisällöllisillä perusteilla. Klassiseen taas on jakomielinen suhtautuminen.
Toinen syy musiikkiongelmiin on opillinen: koska puhujainkokousta pidetään erehtymättömänä, musiikkipäätöksiä ei voi perua. Muussa tapauksessa pitäisi myöntää SRK:n ja puhujainkokouksen erehtyneen.
myös puhujainkokouksessa? Minulla on tieto, ja omakohtainen muistitieto, vain SRK:n työvaliokunnan/johtokunnan ja musiikkialan kristittyjen neuvonpidosta. Sama tieto löytyy myös Tuomas Lohen Haapajärven ry:n historiikista.
Hyvä että korjasit!
Uusi kysymys kuuluu: onko johtokunnasta ja musiikkialan kristityistä koostuva joukko erehtymätön?
jossa lähinnä HS "hoiti" ainakin yhtä musiikkialaa lähellä olevaa uskovaista.
Nyt jälkikäteen ajatellen tunnelma siellä oli lähinnä mielipuolinen. Silloisessa tilanteessa kaikki vaikutti asianmukaiselta. Olinhan silloin itse "farisealaisista farisealaisin".
Tämän kirjoituksen hyviä ajatuksia voisi kommentoida enemmänkin, mutta koska on kiire, tarkennan vain tässä siteerattua omaa lausettani.
Eli kun kirjoitin, että nykyistä tilannetta on mielestäni ylläpitänyt ammattikateus, en tarkoittanut, että muusikot ammattiryhmänä olisivat kateellisempia kuin muutkaan. Kaikissa meissä on taipumus kateuteen, kuten Taavi viisaasti huomauttaa.
Mutta käsityksekseni on, että muusikoiden tilanne on muihin ammattiryhmiin verrattuna muodostunut niin poikkeuksellisen hankalaksi siksi, että aina on löytynyt JOITAKIN sellaisia ihmisiä ammattiryhmän sisältä, jotka ovat asiantuntijuuteensa vedoten aktiivisesti hankaloittaneet kollegoidensa työskentelyä. Ja tällaisen toiminnan käyttövoimana epäilen vahvasti olleen kateuden.
Eli sellaiset muusikot, joiden omat lahjat eivät kenties ole riittäneet solistiseen uraan, mutta jotka toisaalta ovat kovastikin ihannoineet sellaista, ovat pyrkineet kenties tiedostamattaan lievittämään asian aiheuttamaa pettymystä alkamalla liputtaa kieltäymysten tien puolesta. Meidän ympyröissämme tämä on ollut vielä silläkin tavoin houkuttelevan palkitsevaa, että on syntynyt aika voimakas muusikoiden ammatillisia kieltäymyksiä ihannoiva, lähestulkoon palvova asenne. Tämä on synnyttänyt paljon legendoja, jotka antavat ymmärtää, että iso osa tämän hetken kuumimmista Metropolitanin tähdistä polkee vl-kanttoreiden ominaisuudessa urkuja eri puolilla Suomen maakuntia. Eli käsitystä "menetetyistä" lahjoista on melkoisestikin liioiteltukin, jotta saataisiin asiasta väristyksiä irti.
Eli muusikoita kyllä palvotaan, mutta heidän kieltäymystensä ja enemmän tai vähemmän oletettujen lahjojensa takia. Muusikot eivät voi harjoittaa ammattiaan samoin kuin me muut, rauhassa ja realistisista lähtökohdista. Heidän ajallisessa ammatissaan toimimisensa on jatkuvasti mitä villeimpien uskomusten kohteena ja tästä lähtökohdasta kaikkien vapaasti arvioitavana. Tästä on muodostunut kokonainen alakulttuuri vl-liikkeeseen, muusikoiden työskentelyyn liittyvä moneen suuntaan liioitteleva juoruilu.
Tilanne on kaikenkaikkiaan mielestäni niin kieroutunut, että ei olisi pahitteeksi vaikka asiasta käytäviin keskusteluihin voisi osallistua myös liikkeen ulkopuolisia tahoja, esim. kanttoreiden työnantajia. Ovathan vl-liikkeen ehdottomiksi muodostuneet musiikkinormit vaikuttaneet aika paljon kanttoreidenkin mahdollisuuksiin harjoittaa ammattiaan.
Mutta Taavin ehdotus historiantutkimuksesta ja asioiden hahmottamisesta sitä kautta on mielestäni hyvin kannatettava. Ja neutraalisti asiat asioina, ilman mitään eri näkökulmien oikeassa ja väärässä hengessä tai eri uskossa olemisia!
Käsitykseni mukaan musiikkialan ongelmissa kysymys on tällä hetkellä rehellisen näkemisen puutteesta ja lähisokeudesta.
On mielenkiintoista pohtia syntysyitä ja tapahtumia, jotka tähän vl-muusikoisen "alasajoon" ovat johtaneet. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kanttorit itse ovat hyvin herkästi vetämässä rajaa siihen mihin omat rahkeet riittävät. Tämähän on tietenkin inhimillistä, mutta ei kovinkaan objektiivista asian tarkastelua. Olen myös sitä mieltä että tämä ei ole edes kovin suuren porukan ongelma, suurin osa vl-kanttoreistakin on "tavallisia rivikanttoreita", joilla ei olisi suurta kysyntää maailman lavoille. Kun itsellä eivät lahjat edes riittäisi, on helppo vetää raja omassa seurakunnassa laulamiseen myös muille.
En todellakaan ihannoi oopperan maailmaa ja pidän sitä vieraana ympäristönä uskovaiselle muusikolle. Siellä tulee varmasti tilanteita, jotka ovat ristiriidassa omia elämänarvoja vastaan. Kirkkomusiikki tarjoaisi upeat puitteet vl-muusikoille, jos heidän vain olisi mahdollista vapaasti ja kenenkään paheksumatta sitä harjoittaa. Kun kotipaikkakunnallani vieraili Veljien kuoro, joka koostuu uskovaisista nuorista mieslaulajista, oli ihmisiä, jotka eivät olisi voineet kuvitellakaan menemistä kirkkoon heidän esityksiään kuuntelemaan. Onko tänä aikana suurin synti se, jos joku laulaa hengellisiä lauluja kirkossa ja joku vielä erehtyy sitä kuuntelemaan?
Olen vapauttanut itseni jo kauan sitten noiden "ammattipahentujien" valtapiiristä. Ei ole oikein, että jotkut ihmiset voivat rajoittaa toisten ihmisten vapaata talostelua oman rajoittuneen ajatusmaailmansa takia. Jos noudatettaisiin ajatusta heikkoa veljeä ei saa pahentaa ja sen takia pitää luopua monista asioista, useissa tapauaksissa se tarkoittaisi sulkeutumista tynnyriin, josta hädin tuskin uskaltaisi henkensä pitimiksi raitista ilmaa haukata. Se ammattipahentuja on minun mielestäni eniten hoidon tarpeessa, vaikka suuntaa sen hoidon tarpeen taitavasti ympärilleen.
Surullisena olen seurannut erään harvinaisen lahjakkaan muusikkoystäväni "alasajoa". En ihmettelisi jos olisi katkeruutta pinnan alla, sen verran on saanut Luojan antamasta lahjastaan kärsiä. Onko oikein, että tätä Luojan antamaa lahjaa joutuu väheksymään ja painamaan taka-alalle, kun muita kehotetaan kehittämään lahjojaan ja esilläoloakaan ei mitenkään paheksuta. Taidemaalarit, arkkitehdit ja kirjailijat voivat pitää näyttelyitä ja ottaa osaa kilpailuihin aivan omana itsenään. Heitä saatetaan aivan ihannoida, että uskovaisten piirissäkin on tälläisiä lahjoja. Mutta annas olla kun muusikko aukaisee suunsa väärän seurakunnan kirkossa, johan nousee meteli. Mikä se luulee olevansa, päähänhän sillä menee, kohina kuuluu jo kauas.
Miksi nimenomaan muusikko on niin herkkä maailman kunnialle ja hänellä erikoisesti on vaara ylpistymiseen? Yksi Soile Isokoski ei riitä esimerkiksi siitä miten musiikki vie maailmaan. Sama yksi oman tiensä valinnut löytyy varmasti kuvataiteen tai kirjallisen ilmaisun maailmastakin. Mutta heistä ei ole tehty tälläistä varoittavaa esimerkkiä, miksi? Minä olen sitä mieltä, että ennemminkin tämä epänormaalin kireä linja vie muusikot pois ja kauas. Mutta silloin ajatellaan että vika oli heissä ja maailman kunnia kävi tärkeämmäksi. Olisi jo korkea aika antaa vl-muusikoille uskomisen vapaus ja työrauha.
Oliskohan ollut 1997 lauantai-illan alustus Ranuan maakunnallissa seuroissa. Istuin kuuntelemassa M.Kontkasen tuhansille ihmisille julkisesti pitämää puheenvuoroa. Tunnen S.Isokosken elämän ja hänen laulunlahjansa.
Puheenvuoron alustaja otti negatiiviseksi esimerkiksi S.Isokosken "maailmaan menon" ja poislähdön Jumalan valtakunnasta maailman kunnian tähden.
Tuskin koskaan minulla on ollut niin paha mieli kuin silloin. Kävin muutaman vuoden voimakasta kamppailua tuon alustuksen jälkeen myös henkilökohtaisessa uskonnäkemyksessäni. Niin pöyristyttävä, loukkaava, asiasta ymmärtämätön, vastuuton ja rakkaudeton oli tuo alustus. Ja vielä julkisesti nolattiin tunnettu ihminen kunnianhimoiseksi pyrkyriksi joka oli Jumalan valtakunnan katsonut niin halvaksi että vaihtoi oman kunnianansa tähden taivasosuuden maailman konserttilavoihin. Alustuksesta ko. henkilö olisi voinut nostaa jopa kunnianloukkaussyytteen, niin selvästi siinä Hänen asiaansa käsiteltiin julkisesti.
Kun musiikkiasiaa on kristillisyydessä käsitelty on näkemys aina ollut hyvin suppea ja todellisuudessa muutaman yksilön määrittelemä, jotka hekin useinmiten vetovat perinteeseen(huom. ei raamattuun) kun "sanelevat" suppean kantansa kristillisyyden kannaksi hyvin hyvin laajaan ja monisyiseen ihmisen perusoikeuksien tasolle yltävään ongelmaan. Voidaan puhua ongelmasta sillä tilanne ei ole raamatunmukainen, aito ja vapaa.
Viittaukset yritys- ja yliopistomaailmaan ovat herättäviä. Näillä sektoreilla uskovaisella ei ole edes taivas rajana hänen toteuttaessaan kunnianhimoaan(asuu jokaisessa uskovaisessakin), mutta tämä puoli on jotenkin hyväksyttävämpää kristillisyydessä. Raamatun opetus ahneudesta ja nimenomaan rahan ja materiaalin ahneudesta on varoittava. Jumalan sana ilmoittaa: Ahneus on kaiken synnin juuriverso.
Elikkä. Taiteilija ei voi esittää urkusooloa konsertissa kun se luetaan maailman kunniaksi. Mutta esim. kansanedustaja voi valmistella kuinka tahansa hyvän vaalipuheen suurelle ihmisjoukolle päästäkseen vaikuttavaan asemaan.
Joko kristillisyys viimein voisi korjata omia ongelmallisia käsityksiään suhteessa taiteeseen ja musiikkiin. Ehkä nyt olisi sen aika. Ainakin täällä voidaan käydä vapaata keskutelua aiheesta ja se on paljon.
En ole kyseistä alustusta kuullut, mutta Soilea kyllä muissa yhteyksissä käytetyn varoittavana esimerkkinä. Oli hyvä tuo vertauksesi politiikan tai liike-elämän maailmaan. Olen aivan varma että joku politiikassa mukana oleva ihminen on jättänyt uskon, mutta heistä ei ole tehty varoittavia esimerkkejä politiikkaan mukaan aikoville ja pyrkiville ihmisille. Politiikka on pahimmillaan aika likaista peliä ja siellä jos missä voi olla vaikea elää puhtaalla omallatunnolla. Näitä ihmisiä ennemminkin kuitenkin ihannoidaan, koska heillä on valtaa ja vastuuta. On erikoista, että ylpistymisen ja oman kunnian tärkeäksi tulemisen vaara nähdään vain muusikoiden kohdalla niin totaalisen suurena, että heiltä lähes ollaan kieltämässä oman ammatin harjoittaminen.
Voin täysin yhtyä sekä Rebekan, että Sinun esittämiisi ajatuksiin.
Itsekin olen ollut paikalla, kun S.I:n tapausta tai jonkun nuoremman polven muusikon, vielä veeällän tekemisiä on mustamaalaten kuvattu puhujapöntöstä seuraväelle. Oma kokemus on ollut täsmälleen sama kuin Sinulla kurja kuulija. Pahoinvoinnin sekaista kamppailua on jatkunut sellaisen jälkeen hyvän aikaa.
Asiassa ei kertakaikkiaan ole voinut nähdä muuta kuin suuren inhimillisen pahuuden ja vahingoittamistarpeen yhdistettynä näennäiseen valtaan ja sananvaltaan meidän yhteisössämme.
S.I sai aikoinaan tylyt potkut vl-liikkeestä osallistuttuaan menestyksellä Lappeenrannan laulukilpailuun. Hän ei olisi itse lähtenyt eikä ymmärtänyt potkujaan, vaan suri asiaa kauan. Siksi hänen käyttämisensä esimerkkinä "kevytkenkäisestä" ihmisestä, joka noin vain vaihtoi uskon "maailman kunniaan" on pelkästään ilkeämielisen mustamaalaava.
I itse ei ole julkisesti koskaan sortunut sanallakaan mustamaalaamaan entistä herätysliikettään.
Ero musiikkiamaailman ja vaikka itselleni tutun yliopistomaailman välillä liittyvät mielestäni juuri ennakkoluuloihin kulttuuria ja taidetta, eli henkisempiä asioita kohtaan. Niitä pidetään edelleen lähtökohtaisesti turhanpäiväisempinä kuin vaikka pelkästään taloudellisen hyödyn maksimointiin tähtäävää toimintaa. Sehän on täysin nurinkurista!
Ajatelkaa, miltä asiassa sisällä olevista tuntuu jatkuvasti tuollainen aivan alkeellisiin ennakkoluulohin ja kapea-alaisen ilkeään asenteellisuuteen perustuva mustamaalaaminen. Tällaista meillä edesautetaan julkisella asennekasvatuksella ja asiasta päättävien linjauksilla ylintä johtoa myöten kaiken aikaa.
-90 luvulla S.I:n tapaus oli esillä huomiotaherättävän paljon. Puhuttiin kanttorista joka vaihtoi Jumalan valtakunnan oman kunniansa tähden maailman konserttilavoihin.
Yleensä mm. maakunnallisissa seuroissa tai jonkun "arvovaltaisen" puhujan suusta kuultiin aiheesta aloitussanat ja tekstinsisältö joka levisi sitten paikallisrauhanyhdistyksille muiden puhujien toistellessa "pinnalla" olevaa aihetta. En ole voinut välttyä ajatukselta että S:I:stä tehtiin varoittava esimerkki liikkeen linjasta suhteessa musiikkiin. Silloin ja nykyisinkin on paljon lahjakkaita muusikoita jotka potkiskelevat karsinansa ovea. Se mitä karsinan oven avautuminen merkitsee on määrittelyvaiheessa. Merkitseekö se ammatinvapautumista vai ohjattua lähtöä Jumalan valtakunnasta. Tuleva musiikkikokous voi olla käänteentekevä jos huom. jos siellä käydään avoin ja kunnioittava keskustelu.
se onkaan. Oletin sen olleen jo menneenä viikonvaihteena.
Tarkoitan musiikkikeskusteluja eri yhteyksissä.
Se, mitä Maria, Rebekka (Kiitos teille "takariviläiset ja muut joiden nimimerkkejä en nyt muista!) ja muut ansiokkaasti kirjoittavat, tuntuu niin "kohdalleen" sanotulta. Oman kokemukseni kurjuutta kuvastaa vain parhaiten tuo paradoksi "musiikin rakastamisesta ja samanaikaisesta maailmanrakkauden pelkäämisestä". En keksi mitään muuta aihetta näin äkkiseltään jossa tämänkaltainen näkökulma olisi niin vahvasti ja yksipuolisesti perusteena vl-liikkeen kannanotoissa.
Tarkoitan sitä että musiikki nähdään hyvänä asiana "Jumala on siunannut lapsiaan hyvillä lahjoilla" jne; samalla tätä LAHJAA pidetään ihmiselle vaarallisena.
Tunnustan että vuosikaudet mukanaolleena ja nyt näitä ajatuksia sivullisen näkökulmasta seuranneena on todella vaikea ymmärtää sitä, missä näissä painotuksissa on se hyvä sanoma Jumalalta. Ajatushan on se '"että varo niitä lahjoja joita olet saanut"
Suorastaan pahoinvointia aiheuttaa, ei itse musiikki vaan se asenne joka on ilmassa musiikkia ja sen harjoittajia kohtaan. Tarkoitan klassisen ns konserttimusiikin ja kirkkomusiikin aluetta.
Tuo kieltäytymisen ihanne, joka on joidenkin muusikoiden puheissa ollut esillä oikean sydämentilan ilmaisimena, on (etten pahemmin sanoisi) omavanhurskauden/omahyväisyyden esiintuomista.
Kun olen seurannut keskustelua valtakunnallisella ja paikallisry:n tasolla, sekä henk. koht. tuntemieni vl-muusikoiden kanssa, niin aiheessa on kiinnostavuutensa, mutta samalla se on saanut omat "fiilikset" aika huonoiksi.
Jotakin selittämättömän vaikeaa on musiikkissa vl-liikkeelle, koskapa se herättää tällaisia intohimoja.
HUOM! Tämä kaikki tapahtuu samalla kun vl-uskovaisia on opettajina musiikkialan eri asteen oppilaitoksissa eri puolilla maata, opetusalanaan laaja otanta klassisen musiikin soittimista, laulu mukaanluettuna, suurella todennäköisyydellä kaikki orkesterinsoittimet ja niiden opiskelu ovat edustettuina vl-liikkeen nuorison parissa, vl-ihmiset ovat hyvin perillä koko musiikin kentästä (tarkoitan tietoa kaikesta mitä "musiikin maailmasta" uutisoidaan ja juorutaan).
Inhimillisinä ihmisinä meistä löytyy kaikki yhteisöllisyyden piirteet, ryhmädynamiikan lainalaisuudet. Tunnettua on, että ryhmä tarvitsee aina syntipukkinsa.
Olen ajatellut, että kummallisessa suhtautumisessamme musiikin ammattilaisiin yhdistyy toisaalta tilaus selkeästi osoitettavalle syntipukille, meitä muita huomattavasti enemmän syntiin taipuvaisille ihmisille ja toisaalta tarve nostaa ihmisiä ihannoituina jalustalle.
Muusikoiden on tehtävä näyttäviä kieltäymyksiä, jotta voimme nostaa heitä toisten yläpuolelle, esikuviksi erityisen vahvoista ja uskonsa takia suuria uhrauksia tehneistä uskovaisista. Toisaalta, he jotka eivät tähän kykene tai halua näin toimia, nähdään mieluusti todella likaisina ja alhaisin motiivein toimivina. Asetelma on sangen mustavalkoinen.
Emme kykene näkemään muusikoita realistisista lähtökohdista, samalla tavalla ajallista ammattiaan hoitavina ihmisiä, kuin me muutkin.
Kuitenkin suurin osa muusikoista ammatin arkiset haasteet ja muut vastaavat asiat hyvin tuntevana luonnollisesti katsoo itseään vm. tavalla.
Joku kiteytti asian hätkähdyttävästi toisessa ketjussa. Tällaisen kohteeksi joutuneelle ihmiselle tilanne on tuskallinen: joko kumarrat epäjumalaa tai jätät hengellisen kotisi.
haastattelun radiosta, entinen vl kun minäkin olen. Hän sanoi, että ammentaa voimaa juuristaan ja menneisyydestään. Ja että hänellä on lämpimät ja läheiset välit vl-äidin kanssa. Kyllä sai kuvan, että Soile turvaa vahvasti Jumalaan, mutta sehän ei tietenkään kelpaa puhdasoppisille vl-saarnaajille.
Vertaappa, kun kerran juttelin erään tosiuskovaisen kanssa, se oli ennen hoitokokouksia. Hän sanoi, että mm. koulussa heillä oli levyraati. No minä yksinkertainen ihmettelemään, että kuinka sinä uskovaisena voit semmoseen osallistua, ethän sinä edes pysty levyjä arvostelemaan, kun niitä ei ole lupa kuunnella. Hän sanoi, että tottakait hän osallistui ja on kuunnellut levyjä!
Kiitos hyvistä kommenteista ja uusistakin näkökulmista.
Miten musiikkikasvatus on vaikuttanut nuorisoomme ja mitä vielä voisimme tehdä. Lapset ja nuoret ovat ympäristön paineiden vuosi osin herkkiä altistumaan ei-rakentavan musiikin kuuntelulle. Tämä hardrockhalleluja-aika.
Lähes joka paikkakunnalla on ainakin seurakunnan järjestämää kuorotoimintaa; on lapsikuoroa, poika- ja tyttökuoroja, nuorisokuoroja jne. Miksi uskovaisten kotien lapsia ei juurikaan viedä tämän hyvän harrastuksen pariin? Vastaus on monille tuttu: sitä joutuu konserttiin. Jopa Matteus-passioon voi päätyä laulamaan.
Istuin kerran (minulle harvinainen elämys) kirkossa kuuntelemassa Matteus-passiota. En osaa saksaa. Sanat oli käännettynä vihkosessa, josta maksoin vitosen. Kirkkorakennus oli yksi Suomen kauneimmista. Passioesitys kyllä puhutteli minua kovasti, kun seurasin vuoropuhelua vihkosestani. Poikakuoro-osuuksien aikana tuntui, että ollaanko sitä maan päällä enää ollenkaan.
Sitten minä tapaan rakkaan ihmisen, joka sanoo mukaillen vanhojen kristittyjen neuvoja jo 60-luvun alusta: älä istu siellä missä pilkkaajat istuvat. No enhän minä istukkaan. Paitsi joskus.
Toinen Pääsiäinen. Olen nuorisoni kanssa Rukalla laskettellemassa. Aurinko paistaa ja raitista tunturi-ilmaa on mukava hengittää. Rinteet vilisee trendikkäästi pukeutuneita laskettelijoita ja lautailijoita. Mutta syödäkin pitää. Istumme ravintola Bistrossa. Se on siellä takarinteiden alapäässä. Tilaamme pizzat ja löydämme vapaan pöydän. Takana baaritiskillä kaksi ikätoveriani keskustelee nousuhumalassa olutmerkkien parmmuudesta. Yritän kiinnittää murrosikäisen tyttöni ja vähän nuoremman poikani huomion omiin juttuihini. Ei meinaa onnistua. Taustalla ämyristä soi nuoruuden harha-askelilta tuttu Elviksen Love me tender... Jotenkin tulee paha olo. Onkohan tämä ihan oikea tapa viettää Vapahtajamme kärsimysjuhlaa?
Ottakaapa Reisjärvellä yhdeksi ryhmätyön aiheeksi, miten musiikki voi suojella nuorta tässä hullussa hardrockhalleluja-ajassa.
ja puhutaan siellä oikeesti eikä vain täällä typerien nimimerkkien takaa. Voisin oikeestaan tulostaa nämä ja lukea siellä ja katsella sitten kenen naama punottaa:) kun olette niin voimakkaasti konsertointia ym puolustamassa niin haluaisin ne hyvät puolet siitä kuulla myös siellä ja oopperasta ym ym. eihän tässä valtakunnassa ole pakko olla. menkää ja vaihtakaa parempaan. minä haluan taivaaseen siksi haluan olla siellä missä pyhä henki seurakuntansa kautta neuvoo meitä tyhmiä. kuunnellaan mitä henki seurakunnassa sanoo... yhteinen rakkaus on tärkeää ja siionin äänen ja seurakuntaäidin kuuntelu... näin mä haluan uskoa ja aion sanoa sen myös reisjärvellä. tavataanja puhutaan. rukouksin jään odottamaan maanantaita...
En tiedä milloin tuo kokous on enkä usko, että satojen kilometrien takaa ainakaan minun naamani punoittaa niitä lukiessasi. Olen olevinani huomaamatta, että tarkoituksesi oli nolata meidät eri mieltä kanssasi olevat arvelemalla että siellä paikalla ollessamme häpeäisimme itsekin ajatuksiamme. Kiinnittäisin huomion siihen, että tuo on sinun toiveesi, mutta usein ja laajalla eri taholla on kuulunut erilaisia ajatuksia. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, että on inhimillistä, että kanttoritkin laittavat rajoja sen mukaan mihin omat rahkeet riittävät. Mihin ei itsellä riitä taitoa ja lahjoja, on helppo kieltää muilta. Minä laittaisin edelleen konsertit samalle viivalle taidenäyttelyiden ja muiden vastaavien kanssa. Konserttiasiassa vedotaan aina omaan kunniaan ja maailmaan kiitokseen enkä suostu uskomaan, että näistä vapaita ovat muutkaan omia lahjojaan esille tuova ihmiset. Miksi muusikot ovat niin herkkiä ylpistymään jos saavat lahjojaan käyttää?
Oopperanmaailmaa en ole nähnyt tässä ketjussa enkä muutenkaan tällä palstalla kenenkään ylistäneen.Itsekin ajattelen, että se ei ole uskovaiselle muusikolle sopiva työympäristö. Kirkkomusiikissa olisi kuitenkin paljon nykyistä suurempi mahdollisuus hyvän musiikin esittämiseen, kun sen vain voisi tehdä v a p a a s t i ja kenenkään tuomitsematta. En ymmärrä myöskään sitä että sen takia että ei ymmärrä yhden ammattikunnan alasajoa, ollaan kehottamassa jättämään koko uskonyhteisö. Ei kai tuo hengellisten laulujen laulaminen tai kuunteleminen sentään niin suuri uskonkoettelemus ole, että sen takia täytyisi jättää koko usko? Yhteinen rakkaus on tärkeää, mutta jos yhteisen rakkauden pitäminen tarkoittaa toisten ihmisten alasajoa ja syyllistämistä, minä en ainakaan kovin palavaa rakkautta pysty tuntemaan. Mitä tässä asiassa oikein pelätään?
Tämä asia pitäisi ottaa Reisjärvellä keskustelussa puheeksi.
On täysin kestämätöntä, että nuoria opetetaan näkemään klassisessa musiikissa sellaisia mörköjä, ettei sitä sovi uskovaisen enemmälti harrastaa tai kuunnella. Päinvastainen kasvatus kun nimeomaan olisi mitä tärkein vastavoima kaikkialla rehottavalle hardrockhallelujah-meiningille.
Kun koulumaailmassakin seuraa läheltä nuorisokulttuuria ja sen synnyttämiä haasteita vakaumuksen ihmisille, on aivan mahdotonta löytää yhtäkään positiivista piirrettä siitä tosiasiasta, että meidän uskonnollisessa yhteisössämme lapsia ja kaikkia muitakin varjellaan klassiselta musiikilta.
Päinvastoin, vl-liikkeessä pitäisi asiantuntijavoimin miettiä strategioita ja käytännön keinoja, milla lapsemme ja nuoremme saataisiin pienestä pitäen innostumaan klassisen musiikin harrastamisesta, konserteista ja jopa ammattilaisuudesta. Paljosta pahasta varjeltuisivat tämän päivän roskakulttuurin tulvassa.
Pidän nykyisiä edesottamuksia niin vastuuttomina ja lyhytnäköisinä, että varjelen omat lapseni visusti moisilta. Jos jostain kuulevat, että klassisessa musiikissa olisi hengellisessä mielessä jotain arveluttavaa, kerron, että höpöjä puhuttiin, ei ollut sellaisten puhujalla tietoa asiasta ja että juuri päinvastoin on asia.
Näissä musiikkiasioissa ei mielestäni ole kysymys perimmäisistä uskonkäsityksistä vaan käytännöistä, jotka ovat aikojen myötä muotoutuneet ja osoittautuneet ammattikunnalle kestämättömäksi. Olen samaa mieltä tuosta että pitäisi rehellisesti ja avoimesti voida tarjota nuorisolle vaihtoehdoksi lordihuumaan mieltä ja henkeä kehittävää ja ruokkivaa klassista musiikkia ja kirkkomusiikkia. Uusimmassa Pirkkalehdessä oli kysytty kolmelta 4-5 vuotiaalta pojalta heidän mielestään parasta musiikkia. Yksi vastasi Lordi ja toinen jonkin muun vastaavan, pikemminkin aikuisen makuun sopivan yhtyeen. Vaikka uskovaisissa perheissä ei olekaan tarjolla tätä lajia, kyllä lapset ja varsinkin nuoret kaipaavat monenlaista musiikkia. Siionin laulut ja virret eivät riitä, niin kaunista ja turvallista musiikkia kuin ne ovatkin. On totta mitä Maria sanoi, että jos klassisen musiikin harrastaminen olisi avointa ja sopivaa, se voisi olla yksi keino pitää nuoria pois roskakulttuurin parista.
on "tämän maailman" menoa josta vl-uskovainen yrittää pysyä erillään,
ja samanaikaisesti hän JOUTUU kuuntelemaan "taustamusiikkia" ja näkemään mainoksia, jotka viittavat kintaalla yksityisen kansalaisen eettisiin käsityksiin ja esteettiseen makuun.
Vl-liikkeen ihannoima kieltäytymisen ihanne, josta Maria aiheellisesti mainitsee ja Rebekan mainitsema "käytännöt jotka ovat aikojen kuluessa muodostuneet", joka ei siedä perinteestä poikkeavaa toimintaa, ovat kipupisteitä vl-ajattelussa. Esim se että "sydäntä ei pidä antaa liiaksi musiikille, sillä maailma vie mennessään".
Taidemusiikki, erityisesti ooppera on vl-ihmiselle "maailman pahuuden" ilmentymä; kuitenkin samat vl-ihmiset lukevat kirjoista samat asiat ja ovat tietoisia ihmisten elämän "kauniiden ja rohkeiden"-kaltaisista käänteistä; siis samaan aikaan kun vl-uskovainen joutuu kosketuksiin näiden asioiden kanssa, hänen oikeastaan pitäisi olla tietämättä maailman pahuudesta ja sen menosta. Onko tämä jotenkin skitsofrenista, vai olenko tipahtanut kelkasta?
Taide kaikissa muodoissaan kertoo ihmiskunnasta ja sen kokemuksista, käsityksistä ja pyrkimyksistä; se kertoo meistä kaikista, se on tavallaan peili meille itsellemme. Vl-ihminen ei halua "elää tässä maailmassa ja olla osallinen sen menossa"; auttaako tuollainen eskapismi jotenkin ihmistä joka kuitenkin "elää tässä ajassa"?
Olla elossa, nähdä Luojan maailma ja sen ihmeet (joista taide haluaa tehdä meidät tietoisiksi) ja samalla kääntää selkänsä niille ihmeille, on jotakin josta pitäisi puhua enemmänkin eikä vain ohjeistaa ihmisiä välttäämään, varomaan "älä maista, älä katso, älä kuuntele", "olemme matkalla taivaaseen, emmekä jouda miettimään näitä ajallisia"...
Hyvin kuvaavaa tässä asiassa on esim vl-muusikko tässä samassa viestiketjussa, hän joka "haluaa enemmänkin taivaaseen tässä joukossa pyhän hengen opastamana", kuin olla toista mieltä enemmistön kanssa.
Näiden ajatusten sukulaisuus erääseen toiseen lestadiolaisryhmittymään on ilmeinen, kukahan sen huomaa ensin?
Tilanne jossa pyritään elämään totaalisesti erillään tämän maailman menosta ja eristäytymään kaikesta maallisesta toiminnasta, kaatuu ajan myötä omaan mahdottomuuteensa. Vaikka ei mieltänsä näihin maallisiin asioihin kuten musiikkiin kiinnittäisikään, elämme kuitenkin joka päivä ja koko ajan tämän maailman keskellä. Valintoja on tehtävä. Mikäli valinnan mahdollisuudet ovat hyvin rajalliset tai niitä ei oikeastaan edes ole, ovat seuraukset odotettavissa. Ihmiset ahdistuvat ja tukehtuvat, mikäli riittävää elintilaa ei ole. Tämä on tositilanne vaikka sitä ei haluaisi myöntääkään. Suitsia kiristämällä saa aikaan vain lisää ahdistusta. Näennäisesti kaikki voi olla hyvin, mutta pinnan alla kuohuu. Mielestäni tämä vl-muusikkoasia kuuluu juuri tähän kategoriaan jossa todellakin olisi syytä miettiä, mikä on ajan tuomaa käytäntöä ja onko syytä rakentaa näitä käytäntöjä sellaisella tasolla, että näiden ihmisten työnteko vaikeutuu.
Miksi muusikko on niin omalle kunnialle altis? Tähän ei ole kukaan voinut antaa tyhjentävää vastausta. Miksi tämä ajojahti ei kohdistu arkkitehteihin, taidemaalareihin tai runoilijoihin joiden Luoman lahjana antamat luomistyön jäljet ovat kaikkien ihasteltavina. Myös musikaalisuus on lahja, mutta jostain syystä sen käyttäminen ei ole suotavaa niin että se antaisi tyydytystä myös lahjan omistajalle.
puolustamaan vain ns. klassista musiikkia.
Minä puolestani en tekisi musiikkiin minkäänlaista keinotekoista jaottelua.
Musiikin olennaisin osa on mielestäni melodia, jossa erikestoisten ja -korkuisten nuottien jonot ja tauot vuorottelevat ja jotka jonkin instrumentin avulla tulevat korvien kuultaville musiikillisena esityksenä.
Mikä musiikissa ylipäätään on synnillistä? Mielestäni itse musiikissa ei mikään.
Synnilliseksi musiikin voi ymmärtää vain esim. esityspaikan, ympäristön, sanoituksen ym. vastaavien ulkoisten tekijöiden kautta, joista eri ihmisille syntyy erilaisia mielikuvia omista taustoistaan ja elämänkatsomuksistaan käsin.
Klassisessa musiikissa on toki kuuluisia, hyviä "hittejä", jotka kiinnostavat nuoria ja sopivat heille kasvatusmielessäkin. Valtaosa klassisesta musiikista on kuitenkin surkeaa, raskasta pianonrämpytystä tai viulunvingutusta ilman kunnon melodiaa, joka hyväilisi mieltä ja korvia. Eikä se koulutettujen naislaulajien epäluonnollinen kirkuntakaan aina houkuttele klassisen musiikin pariin.
Musiikkilajeja on paljon enemmän kuin Siionin virret, klassinen musiikki ja rock, joista sitä paitsi viimeinenkin jakautuu lukuisiin alalajeihin. Omista suosikeistani mainitsisin kansanmusiikin ja -laulut, osan ns. iskelmämusiikistakin ja osan rockista.
Jokainen etsiköön oman musiikkinautintonsa sen laajasta kirjosta, johon ei voi tutustua, jos ennakkoluulot ovat esteenä. Synnillisyyttä voi löytyä sanoituksesta, mutta ei koskaan melodiasta.
Totta on, että tarkoitan näissä keskusteluissa yksinomaan klassista musiikkia.
Musiikin synnillisyydestä voisi käydä pitkiäkin keskusteluja. Onko ainoastaan luterilaiseen kirkkomusiikkitraditioon tai länsimaiseen klassisen musiikin perinteeseen perustuva musiikki Jumalalle mieluista? No ei varmaan. Tätäkin asiaa katsellaan eri kulttuureissa sangen eri näkövinkkeleistä.
Luulen, että Togon veljillä ja sisarillakin loksahtaisi suu auki jos kertoisimme heille selville saamamme salatun tiedon, ettei Jumala halua itseään ylistettävän laulamalla ja tanssimalla :-)
Puolustan kuitenkin omasta näkövinkkelistäni katsellen klassista musiikkia. Alkuun mainitsen, että on olemassa uudehko tutkimus, jonka mukaan klassisen musiikin harrastaminen kehittää lapsen älykkyyttä. Sen sijaan Jampan parhaat voivat kyllä viihdyttää jotakuta, mutta ne tuskin haastavat ketään henkisesti. Erottaisin nämä asiat niin kuin voidaan erottaa korketasoinen, klassinen kirjallisuus ja viihteellinen, esim. R-kioskeissa myytävä Harlekiini-sarja. Tai Osmo Rauhalan myyttiset maalaukset ja joidenkin katutaiteilijoiden tehtailemat makean naturalistiset muotokuvat.
Kysymys on pitkälti tasosta ja sen myötä henkisestä haastavuudesta ja sen myötä kehittävyydestä. Tämä taas ei varsinaisesti liity synti-ajatukseen, vaan paljon täälläkin esillä pitämääni klassisen musiikin hyödyllisyyteen ihmisen henkisen elämän kannalta.
Tiedän kyllä hyvin, että myös kevyen musiikin saralla on tehty taiteellisesti korkeatasoisia tuotteita jotka ovat musiikillisten ansioidensa johdosta jääneet historiaan.
Mutta ainakin minulla kristittynä ihmisenä on kaipuu tiettyyn rauhallisuuteen kaikilla elämänalueilla. En voisi kuvitella viihtyväni sellaisessa tilassa, jossa soisi vaikka rokki. Se tuntuu rauhattomalta, levottomalta ja surulliselta. Rokkiin sitäpaitsi on aina liitetty demoniset symbolit. Sellainen on selkeässä ristiriidassa kristillisen maailmankatsomuksen kanssa.
Samaa voi sanoa iskelmämusiikin sanoituksista, joiden lähes ainoa sanoma tuntuu olevan "kielletyn rakkauden" moninainen käytännön ongelmallisuus.
Lisäksi näitä asioita ympäröivä kulttuuri tuntuu ikävältä. Itse en päästäisi 15-vuotiastani rockfestareille eikä tarvitse edes isommin perustella. Eivätkä tyypilliset iskelmämusiikin esittämispaikatkaan kovin kohottavilta tunnu.
Sen sijaan siihen en usko, että jotkut tietyt soittimet sinällään olisivat väärässä hengessä.
Oikeastaan sanot viimeisessä kappaleessasi ihan samat asiat kuin minäkin tässä. Ja tuolla elämänkatsomuksella tarkoitan juuri kristillistä elämänkatsomusta.
Jamppa Tuominen oli reissussa jossain Pudasjärven suunnalla. Veneellä hän rantautui kitaran kanssa erään syrjäisen lestadiolaisperheen rantaan.
Jamppa kysyi: -Saako soittaa.
Talon isäntä vastasi: .Jos soittaa virsiä niin saa soittaa.
Ensin jamppa soitti ja lauloi virren, matkamiehen laulu.
Sitten Jamppa soitti ja lauloi iskelmän, aamu toi/ilta vei.
Talon väki kehui kuulemaansa Jampan esitystä ja kyseli onko jälempi laulu mahdollisesti joku uusista virsistä.
Jampan laulut viihdyttävät ja tuovat monelle lohtua. Kyllä ihmisen pitää elämässä viihtyäkkin. Ei viihtyminen ole synti.
Usein kuulee verrattavan siioninlaulujen melodioita melankoliseen suomipoppiin :-) Taitaa esimerkkisi kuitenkin olla puhdasta legendaa...
Senkin olen joskus kuullut, että Veikko Lavin "Jokainen ihminen on laulun arvoinen" on eniten toivottu ja soitettu biisi Suomen mielisairaaloissa. Ajatus tuo melkein kyynelen silmäkulmaan.
Ja osoittaa, että asioita voi tarkastella taaskin monesta eri näkökulmasta.
Viihtyminen ei minustakaan ole synti (tietenkään, hih!). Mutta jos taas ajattelen asiaa kasvattajan näkökulmasta, lapsena omaksutaan aika pitkälle se, minkä parissa viihdytään. Ihanne olisi, että viihdykkeet olisivat myös kehittäviä tai eivät ainakaan taannuttavia, mistä sellaisistakin on esimerkkejä.
Ihminen kaipaa viihdykkeekseen sitä, mitä kykenee ymmärtämään, eli mikä koskettaa tavalla tai toisella. Ja tätä ymmärrystä voi kehittää. Henkistyä siis :-)
Mutta elämä ei aina mene ihanteiden mukaan. On paljon ihmisiä, joille jokainen lohdun hetki on pieni pilkahdus toivoa millä jaksaa eteenpäin. Jos sen saa Veikon tai Jampan laulusta niin voisi kai sanoa, että musiikki on tuossa hetkessä täyttänyt tehtävänsä aivan samoin, tai paremminkin, kuin mitä korkealentoisin taidemusiikki jossain toisaalla. Niiden funktio kai lienee eri?
Tai en tiedä, itse en paljoa ymmärrä klassisen musiikin päälle.
Matteus-passio-produktion on kuoronjohtajana ja solistitehtävissä monta kertaa vetänyt meikäläinen oopperalaulaja Heikki Rainio. Esityksessä, jota olin katsomassa, oli mukana kuoro jota johtaa vl-kuoronjohtaja E. Puukko. Näin näyttää ainakin joillekin meikäläisille olevan sallittua suurten kuoroteosten esitätminen ja niissä itse esiintyminen. Yleisössäkin oli suuri joukko meikäläisiä katsomossa.
Edesmennyt Voitto Savela kertoi tätä Jamppa Tuomisen juttua pilke silmäkulmassa. Hänestä siinä oli jotain hauskaa.
Myös Jamppa itse kertoi näin tapahtuneen yleisölleen.
Tästä Jampan laulutapahtumasta on muistaakseni viittaus jopa SRK:n vuosikirjassa ja saattaa täältä internetistäkin löytyä ko. tapahtumasta mainintoja.
Millä perusteella tituleeraat "oopperalaulajaksi" arvostettua ja monipuolista vl-kirkkomuusikkoa, joka ei eläissään ole laulanut tahtiakaan oopperassa?
Kenen luulet "sallivan" tai "jättävän sallimatta" näiden tai muiden ammattilaisten työtehtävät?
Luulen ja tiedän, että melkoisen hinnan toiminnastaan on maksanut jokainen julkisesti suunsa avannut vl-laulaja. Hyvä kuitenkin, että siitä huolimatta joitakin vielä laulattaa. Meidän kaikkien iloksi ja rakennukseksi.
joka notkuu "haahkalla" ja rupeaa nokkimaan toista. Varsinkin, kun huomaa, ettei itse pysty pykälistä puoliakaan täyttämään!
Tai jos omat musiikilliset taipumukset riittävät vain pyoliväliin.
"Näiden ajatusten sukulaisuus erääseen toiseen lestadiolaisryhmittymään on ilmeinen, kukahan sen huomaa ensin?"
Itse olen miettinyt, että jäiköhän 70-luvulla vl-liikkeen sisälle isoesikoisuutta lähellä oleva eriseura ja ovatko viime vuosina voimistuneet, ainakin minun kireiksi ja painotuksiltaan oudoiksi tulkitsemani äänenpainot juuri heidän ääntään? Minusta ne äänet ovat olleet vieraita ainakin sitä kokemusta vasten, mikä minulle elämäni aikana on vl-ihmisistä muodostunut.
Tällä palstalla asia erityisen selkeästi hahmottuu.
En tunne kovin hyvin jakaannusten historiaa enkä isoesikoisuuttakaan, mutta tällainen ajatus on aina silloin tällöin mieleen juolahtanut. Tuttavapiirissäni asiasta on yleisemminkin keskusteltu.
Eikö oopperaakin voisi arvioida taidemuotona muiden joukossa, siis sisällöllisin perustein? Mielikuva oopperan synnillisyydestä tulee varmaan näistä Cosi fan tutte -lemmenhupailuista, tai kevytmielisestä Carmenista, mutta oopperiakin on monenlaisia. Varsinkin modernin oopperan (ja modernin baletin) maailma on rikas ja monimuotoinen. Jos oopperan maailma tuntuu vieraalta, ei siihen tarvitse mennä, mutta asiallinen keskustelu voisi vähentää synnillistä hohdetta "ooppera"-sanan ympärille - sehän kuuluu samaan sanojen sarjaan kuin "teatteri", "elokuva" ja "konsertti".
Kun huomio kohdistetan liiaksi ulkoisiin muotoseikkoihin, oleellinen jää helposti havaitsematta. Tällainen johtaa lisäksi falskiuteen, jota voisi kaksinaismoraaliksikin kutsua. Hyvä esimerkki jo pitkään vallalla ollut kuoro-lauluryhmä tai konsertti-lauluilta nimitaiteilu. Sama esitys ensiksimainitulla nimellä pahentaa, mutta jälkimmäisellä kutsuttuna "ei tunnu missään".
Tällaisesta ei ole hyötyä kenellekään.
Jos rauhanyhdistysten joulujuhlissa hyväksytään joulukuvaelman esittäminen ja katselu, silloin hyväksytään teatterin keinoin esitetty asia, eli tuo kynnys on yksiselitteisesti ylitetty. Sen jälkeen kaikki muu, kuin eri esitysten arviointi sisällöllisin perustein, on keinotekoista. Jos teatteriformaatti ei tee joulukuvaelmasta syntiä, ei se tee sitä mistään muustakaan. Sisältö ratkaisee.
Ooppera on musiikkiteatteria, jota kaikkine juonenkäänteineen kuuntelemme lauantai-iltana radiosta, ihan iloisesti ja vappaasti. Jos kerran se ei ole syntiä, eikä teatteriformaatti ole syntiä, miksi oopperaesityksen näkeminen tai jopa siihen osallistuminen olisi automaattisesti syntiä? Mikä sellainen raja ylitetään, kun nähdään esitys tai osallistutaan siihen, että asia muuttuu SISÄLLÖSTÄ RIIPPUMATTA synniksi?
Ei kai siihen ole olemassa muuta kuin sisällölliset perusteet, muuten loitonnutaan täysin alkuperäisestä ajatuksesta.
Tietysti aina voi sanoa, että jokin asia tuntuu vieraalta, mutta sellaisista asioista tulee voida aivan rauhassa keskustella ilman, että se, josta asia ei tunnukaan vieraalta, olisi heti väärässä hengessä. Vieraalta tuntuminen saattaa hyvinkin olla eri asia kuin synti.
Tällaisten asioiden kyseessä ollen pitäisi pohtia sitäkin, mitä taide on. Voiko taiteilija esittää sellaista maalauksissa, mikä ei kuulu hänen omaan elämäänsä? Voiko kirjailija kertoa fiktiivisen tarinan, jossa päähenkilö esim. tekee murhan? Vai muuttuuko kuvitellun päähenkilön tekemä kuviteltu murha kirjoittajan omaksi konkreettiseksi synniksi?
Jos kuvataiteilija voi irrottautua naturalismista ja kirjailija kirjoittaa fiktiivisen tarinan, pitääkö muusikon seistä kirjaimellisesti kaiken sen takana, mitä hän esittää?
Entä voimmeko itse esittää sellaista, mikä ei kerro uskovaisen elämästä, voimmeko esimerkiksi lukea lapsille sadun, joka kertoo epärehellisestä ja kieroilevasta sudesta? Emmehän itse halua uskovaisina olla niin käyttäytymässä.
Periaatteessa oopperaesityksessä on usein kysymys samasta asiasta, kuin susi-sadussa. Hyvä ja paha taistelevat ja lopulta monien juonen käänteiden kautta hyvä voittaa.
Oopperalaulajissa muuten tunnetusti on huomattavan monia vakaumuksen ihmisiä, jotka eivät lainkaan vastaa yleistä käsitystä vähän väliä bilettävistä boheemirentuista.
Minun työpaikaltani sellaisia kyllä joitakin löytyy, vaikkei heillä välttämättä ole ollut elämänmenonsa esikuvina ulkoa osattuja oopperoiden librettoja. Mutta ei se minua haittaa. Enhän minä heidän rillutteluunsa osallistu. Ja muuten he ovat oikein mukavia työkavereita, joihin tutustuminen ei ole vienyt minua missään suhteessa turmioon.
Enpä osaa paljon lisätä tuohon pohdiskeluunne;
olen niin paljon samaa mieltä kuin näissä olosuhteissa voi olla - ilman että samalla lankeaa makeilevaan imarteluun ja keskinäiseen kehuskelemiseen.
"...vallalla ollut kuoro-lauluryhmä tai konsertti-lauluilta nimitaiteilu".
Jossakin viestiketjussa mainittu sana "naivistiset esitykset" (ironisena ilmauksena ry:n juhlatilaisuuksien esityksistä) ovat tätä samaa asiaa; "maailmaa" pelätään niin paljon että esim "Sylvian joululaulun" sanonta kuohuvasta viinistä ohitetaan mumisemalla tai jättämällä koko säkeistö laulamatta. Ja Topeliuksellakin itsellään taisi olla jopa jotakin tietoa aikansa vl-liikkeestä, näin olen kuullut, vai onko tämä vain arvelua...
Onhan niin että vaikkapa Matteus-passion esityksessä jonkun on oltava Juudas (sama asia jos ko historia dramatisoidaan näytelmäksi), mutta sitä ei sii voisi esittää uskovainen... niinkö? Tämä Marian esiinnostama näkökulma on hyvä ja tosi.
"...musiikkiteatteria, jota kaikkine juonenkäänteineen kuuntelemme lauantai-iltana radiosta, ihan iloisesti ja vappaasti."
Että vl-ihmiset seuraavat innokkaasti musiikin maailmaa ja tietävät siitä, mutta tämä kaikki on mahdollista vain radion ohjelmia seuraamalla, ei muuten. Samalla kun ollaan aktiivisia asiassa, ollaankin varuillaan ettei vaan mene överiksi niin että lähimmäinen pahenee...
Niin että "saisi/pitäisi tuntua" mutta samalla "ei saa tuntua missään" (kuten Maria ilmaisi kuorolauluryhmä-ilmaisun)
Osa näistä vl-pelkojen piirteistä viittaa esikoislestadiolaiseen ajatteluun; vaikka olen ymmärtänyt että 70-luvun hoitokokousketjun yksi "pääarkkitehdeistä" olikin saanut "tartunnan" ns. "uudenheräyksen" hengestä.
JOS teatteri tai muu taide kuvaa meitä ihmisiä vikoinemme, niin missä se ei sitten saisi tehdä sitä sellaisena kuin asia on? Ei tämä tietenkään tarkoita että esityksessä pitäisi pyrkiä ihannoimaan väkivaltaa tai kuvailemaan sitä laveasti niinkuin aikamme tapa on; en kaipaa yhtään sota- tai väkivaltanäytelmää tai muuta sentapaista vaikka ko ilmiö on niin raadollisella tavalla totuus ihmiskunnasta.
Mutta kaikki ne "näytökset" jotka paljastavat valheellisuutemme, kavaluutemme - lyhyesti sanottuna eettiset ongelmamme - syntimme uskonnollisella kielellä - ovat hyvä asia, ne saattavat havainnollistaa meille vikojamme paljon paremmin kuin perinteellinen saarna.
Samansuuntaisen ajatuksen olen lukenut psykologian ammattilaisen kirjoituksista, siis että "näytelmä, filmi, eli käsikirjoitus ja dramatisointi" näyttävät enemmän ihmisestä kuin psykoanalyytikkojen tutkimukset sairauden oireista, koska ne paljastavat ihmisen alastomaksi vikoineen.
Tätä asiaahan seuroissa kuvataan joka saarnassa "Jumalan armoaurinogon valo paljastaa syntisyytemme, se näyttä millaisia olemme, emmekä siinä valossa voi salata mitään sen vuoksi että se on Jumalan totuuden valo"; jotakin tuon suuntaista, enkä tästä asiasta ole eri mieltä vl-liikkeen ihmisten kanssa, se on niinkuin he opettavat.
Musiikkikeskustelusoppaan vielä yksi lusikka. Olen itse tykönäni ihmetellyt yhtä juttua. Kun uskovaiselle on sopivaa kuunnella konsertteja ja musiikkia levyiltä ja radiosta, mutta ei itse soittaa, miten on mahdollista se, että niitä, jotka sen tekevät meidän iloksemme ja nautinnoksemme, pidetään syntisinä ja epäuskoisina. Miten me voimme vapaasti iloita sellaisista hedelmistä, jotka vievät toiset kadotukseen?
Jos kaikki maailman musikaaliset ihmiset tekisivät parannuksen, kuka meille silloin soittaisi ja laulaisi?
"Jos kaikki maailman musikaaliset ihmiset tekisivät parannuksen, kuka meille silloin soittaisi ja laulaisi?"
Ei kukaan. Jos maailman kaikki muusikot olisivat veeälliä, musiikkia ei silloin esitettäisi ollenkaan. Näin voitaisiin varmistua, ettei kukaan saa musiikin esittämisestä kunniaa. Siksi se uskomassa oleminen onkin varmaan tehty muusikoille niin vaikeaksi ja kynnys parannukseen korkeaksi, etteivät nyt ihan kaikki meikäläisiksi alkaisi ja tosiaankin soitto ja laulu kokonaan maailmasta lakkaisi. Kätsää ;-P
Eihän siitä nyt mitään tulisi, jos kaikki maailman muusikot käsittäisivät parannuksen armon omalle kohdalleen ja näin ollen ennen kuulumaton hiljaisuus laskeutuisi maan ylle. Ei sitäkään voitaisi olla hyväksymässä, koska me kuitenkin tykkäämme kuunnella musiikkia. Ellei siis enää olisi epäuskoisia muusikoita joiden esittämää musiikkia kuunnella, pitäisi kyllä keksiä jokin keino, millä uskovaiset muusikot voisivat musisoida mutta eivät kuitenkaan saisi kunniaa.
Ehdotan muusikoille vartavasten suunniteltuja burkhia. Laulajan burkha on helppo. Pianistin burkha tuottaa vähän ongelmia, koska taiturin sormienkaan ei olisi suotavaa näkyä. Asia voitaisiin ratkaista koko flyygelin yli ulottuvalla burkha-teltalla. Mutta millainen olisi viulistin burkha? Varmaan samanlainen kuin laulajankin. Jos jousi aina välillä takertuisi burkhanliepeisiin tai ne juuttuisivat jousen ja kielien väliin, niin se oikeastaan vain tukisi tilannetta; uskovaisen ei tarvitsekaan mikään virtuoosi olla.
nykyinen vl-säännöstö (ja oppikin) on täynnä. Ei niiden tarkoituskaan ole palvella totuutta, vaan omaa valheellista turvallisuudentunnetta ja mukavuutta.
rakkautta. Ja että olisi yksi sydän ja sielu sekä yhdenkaltainen puheenparsi.
>> olisi yksi sydän ja sielu sekä yhdenkaltainen puheenparsi.
Tuossa lauseessa on hengellisen terrorin ja uskonnollisen fasismin siemen.
Se on saanut aikaan järjettömyyksiin menneen systeemin yhteisössämme.
Kaikestako taivaan alla on oltava yksi yhtenäinen mielipide??
Idioottimainen ja täysin tarpeeton manööveri.
Ei olemitään tekemistä todellisen kristinuskon kanssa.
Sen sijaan tämä pyrkimys mahdollistaa keskinäisen kontrollin sairaalloisuuteen saakka.