Olen äiti ja vaimo. Kotona on kaksi ihanaa lasta (5v ja ~7kk)sekä rakas aviomies. Kaiken pitäisi olla hyvin; rahallisesti pärjätään ihan ok, on kiva koti ja kaikki ollaan saatu olla suhteellisen terveinä. Ystäviä löytyy, välit omiin vanhempiin hyvät, on ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa ja jutella. Silti jossain nyt mättää...
Jo kohta kuukauden ajan olen tuntenut jonkin asteista ahdistusta, v*tutusta, masennusta... milloin mitenkin. Alussa ajattelin että olen vain väsynyt ja siitä se alavireisyys johtuu. Mutta sitten kun tämä olotila jatkui ja jatkui, alkoi itselläkin jo hieman "huolettamaan" että missä vika. Kun kaiken pitäisi olla ihan hyvin niin silti tympii.
Etsin koko ajan syitä, mistä tällainen olo voi johtua, mutten oikein keksi mitään. Hermostun pienimmistäkin asioista, tiuskin miehelle liian helposti ja ärähdän lapsillekin ihan turhasta. Mietin hetkittäin että mitä jos lapsilleni tai miehelleni sattuisi jotain (sairaus, onnettomuus, ym.), kuinka selviäisin siitä ja jo pelkkä ajatus saa minut voimaan pahoin. Mistä nämä pelot ja ajatukset mieleen tulee, en tiedä...
Tunnen itseni rumaksi ja epäseksikkääksi vaikka olen jo ollut vuosia ihan sinut itseni kanssa. Nyt kun katson peiliin, en nä siinä kuvajaisessa mitään kaunista. Yritän etsiä itsestäni positiivisia puolia mutta heikolta se tällä hetkellä tuntuu.
Tuntuu etten jaksa tehdä mitään, tekisi vain mieli olla ja pistää aivot off-tilaan. Miehenikin on huomannut että jossain nyt mättää ja on kovastikin kysellyt mikä on, olenko surullinen, voisiko hän tehdä vuokseni jotain, ym. Ja mitä siihen voin vastata; en tunne itseäni SURULLISEKSI, mieheni ja lapseni ovat rakkaimpia minulle maailmassa eikä heillä todellakaan tarvitse muuttua takiani mihinkään suuntaan. He ovat minulle täydellisiä juuri tuollaisena kuin ovat. En koe itseäni edes masentuneeksi... jotenkin vaan mieli laahaa tuolla ruohonjuuri-tasolla... sekavaa, tiedän..
Olen yrittänyt keksiä itselleni tekemistä; käyn nuorimmaisen kanssa kaupungilla shoppailemassa, kahvittelen ystäväni kanssa, käyn jumpassa,... silti hermot on tiukalla enkä siis osaa edes miehelleni sanoa, mikä nyt on.
Onko teillä muilla tullut tällaisia fiiliksiä joita ei osaa edes kunnolla nimetä? Ja miten olette päässeet sellaisesta "ajanjaksosta" yli? Voisikohan tässä nyt vaan syyttää niitä "kuuluisia hormooneita" vai pitääkö alkaa huolestumaan ettei mikään masennus ole hiipimässä niskaan? Joka vuosi minulle iskee jonkunlainen "väsymys" tiettyyn aikaan syksystä mutta yleensä se tulee vasta joskus loka-marraskuun aikoihin... Onkohan näin että minulla on mennyt sisäinen kello sekaisin ja kroppa kuvittelee jo elettävän pidemmällä syksyssä? ;)
Joka tapauksessa... raikasta syksyn alkus teille kaikille, koittakaa pitää mieli virkeänä ja hymy huulilla!
Jo kohta kuukauden ajan olen tuntenut jonkin asteista ahdistusta, v*tutusta, masennusta... milloin mitenkin. Alussa ajattelin että olen vain väsynyt ja siitä se alavireisyys johtuu. Mutta sitten kun tämä olotila jatkui ja jatkui, alkoi itselläkin jo hieman "huolettamaan" että missä vika. Kun kaiken pitäisi olla ihan hyvin niin silti tympii.
Etsin koko ajan syitä, mistä tällainen olo voi johtua, mutten oikein keksi mitään. Hermostun pienimmistäkin asioista, tiuskin miehelle liian helposti ja ärähdän lapsillekin ihan turhasta. Mietin hetkittäin että mitä jos lapsilleni tai miehelleni sattuisi jotain (sairaus, onnettomuus, ym.), kuinka selviäisin siitä ja jo pelkkä ajatus saa minut voimaan pahoin. Mistä nämä pelot ja ajatukset mieleen tulee, en tiedä...
Tunnen itseni rumaksi ja epäseksikkääksi vaikka olen jo ollut vuosia ihan sinut itseni kanssa. Nyt kun katson peiliin, en nä siinä kuvajaisessa mitään kaunista. Yritän etsiä itsestäni positiivisia puolia mutta heikolta se tällä hetkellä tuntuu.
Tuntuu etten jaksa tehdä mitään, tekisi vain mieli olla ja pistää aivot off-tilaan. Miehenikin on huomannut että jossain nyt mättää ja on kovastikin kysellyt mikä on, olenko surullinen, voisiko hän tehdä vuokseni jotain, ym. Ja mitä siihen voin vastata; en tunne itseäni SURULLISEKSI, mieheni ja lapseni ovat rakkaimpia minulle maailmassa eikä heillä todellakaan tarvitse muuttua takiani mihinkään suuntaan. He ovat minulle täydellisiä juuri tuollaisena kuin ovat. En koe itseäni edes masentuneeksi... jotenkin vaan mieli laahaa tuolla ruohonjuuri-tasolla... sekavaa, tiedän..
Olen yrittänyt keksiä itselleni tekemistä; käyn nuorimmaisen kanssa kaupungilla shoppailemassa, kahvittelen ystäväni kanssa, käyn jumpassa,... silti hermot on tiukalla enkä siis osaa edes miehelleni sanoa, mikä nyt on.
Onko teillä muilla tullut tällaisia fiiliksiä joita ei osaa edes kunnolla nimetä? Ja miten olette päässeet sellaisesta "ajanjaksosta" yli? Voisikohan tässä nyt vaan syyttää niitä "kuuluisia hormooneita" vai pitääkö alkaa huolestumaan ettei mikään masennus ole hiipimässä niskaan? Joka vuosi minulle iskee jonkunlainen "väsymys" tiettyyn aikaan syksystä mutta yleensä se tulee vasta joskus loka-marraskuun aikoihin... Onkohan näin että minulla on mennyt sisäinen kello sekaisin ja kroppa kuvittelee jo elettävän pidemmällä syksyssä? ;)
Joka tapauksessa... raikasta syksyn alkus teille kaikille, koittakaa pitää mieli virkeänä ja hymy huulilla!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Helpottaa varmaan nyt kun tiedät mitä on tehtävä.
Kuvittelitkos olevasi fiksukin kun tuollaisen vastauksen keksit kirjoittaa alkuperäiselle? Et taida itse olla naimisissa saatika edes nainen?
Ei v..u sentään, mene kuule ja ammu kuula kalloos jos ei ole fiksumpaa sanottavaa, ÄÄLIÖ!
...vitutusta huojentaisi se, että ampuisin kuulan kallooni? Ehkä se helpottaa jotenkin, kun nimittelet minua ääliöksi? Lämpimin terveisin
Pär
Helpottaisi kuule ihan mahdottomasti kun ei tarvitsisi lukea näin idioottimaisia kommentteja asiallisiin kysymyksiin. Vai ehkä yritit olla hyvinkin vitsikäs?
...avaajan tarkoittamasta aiheesta pois, lähinnä vittuilemaan minulle, koska puheenvuoroni ei sattunut miellyttämään sinua.
Koeta olla rakentava äläkä sorru henkilökohtaisuuksiin. Tämä on keskustelupalsta. Kuvittelen, että tulisi keskustella avaajan ehdottamasta aiheesta. Soisin, että ymmärrät missä mennään. Lämmöllä
Pär
Juu etpä ole yksin et, tämähän oli juuri kuin itseni kirjoittama teksti!
Luepa tuolta mamma05:n teksti estrogeeni ja masennus ja linkki sieltä.
Kiinnostaisi tietää mitä ehkäisyä käytät? Itsellä ainakin hormonaalinen aiemmin suht´koht´hyvin sopinut ehkäisy alkoikin viimeisen raskauden jälkeen tehdä minut melkein hulluksi. Niin ja myös masentuneeksi ja todella erilailla käyttäytyväksi ja tuntevaksi, vaikka nimenomaan elämä oli raiteillaan ja kaikki asiat mallillaan. Siis kaikki oli ok ja kuitenkin tuntui että kaikki oli ihan mälsää, masentavaa, ahdistavaa, jne.
Tällaisen piikittelymeininginkö tämä aloitukseni saikin aikaiseksi? Ei kyllä ollut tarkoitus.
Täällä yksi kysyi mitä ehkäisyä käytän. Hormonaalista ehkäisyä en käytä kun minulla ei ole niistä kovinkaan hyviä kokemuksia. Joten siitä ei mielialan vaihtelut voi johtua. Uskoisin että osasyynä tähän kaikkeen on se että olen yksinkertaisesti liikaa kotona. Vaikka käynkin esim. jumpassa tai kaupungilla, ym. niin tässä elämässä ei ole kunnon "rytmiä" vaan helposti menee päiviä että olen vain nuorimmaiseni kanssa, tekemättä mitään sen ihmeempää. Mies lähtee joka arkiaamu tiettyyn aikaan ja tulee tiettyyn aikaan kotiin, esikoinen lähtee tarhaan samoihin aikoihin, minä jään pikkuisen kanssa kotiin.
Olen sen tyyppinen ihminen että kaipaan sitä rytmiä elämääni ja jos olen kauan aikaa "tekemättä mitään", alkaa olokin olemaan sen mukainen. Ehkä saan tästä ryöpyn niskaani muttan osaa ajatellakaan että olisin lapseni kanssa kotona sen kolme vuotta. Mielestäni 1,5v. on se ikä missä vaiheessa voisin viedä lapseni hoitoon. Sitä ennenkin voisin tehdä jo töitä mutten hoitoon raski viedä joten onko vaihtoehtoja... Rakastan olla lasteni kanssa mutta kaipaisin sitä "aikuisen elämääkin". Kuitenkin tuo vauva-aika on niin lyhyt että joka hetkestä haluan ottaa "kaiken irti".
No.. jospa se tästä..!! :)