Mitenkähän mä olen onnistunut luomaan itselleni näin pahan olon niin ihanasta asiasta?
On yksi nuori mies, johon olen todella ihastunut, siis tämä on lähes addiktio. En uskalla kuitenkaan näyttää hänelle (tai juuri kenelle muullekaan) mitään itsestäni. Kaikkien ihmisten keskellä ei edes uskalla lähestyä jotakin ihmistä. Emme myöskään tunne juurikaan toisiamme. Joka kerta, kun ehkä olisi voinut olla minimaaliset mahdollisuudet sanoa hänelle jotain (tai edes katsoa silmiin) ja kun sitä en ole tehnyt, niin sen jälkeen fiilikset ei todellakaan ole korkealla.
Olen tosi ujo. Varmasti sen huomaa muutkin, joten muhun suhtaudutaan toisinaan liiankin ylikiltisti...Olen aika ajoin vaivaantunut tyttöjen joukossa, jotka puhua pälpättävät niitä näitä, kenelle vain. Mä en sellaiseen pysty noin vaan suoralta kädeltä, vaikka muut olisivatkin ihan mukavia. Millaisen kuvan luon itsestäni sellaisen porukan joukossa? Haluaako kukaan minuun edes tutustua? Tai uskaltaako kukaan edes lähestyä minua "tositarkoituksella"?
Kurjaa on myös se, ettei mulla ole ketään, jolle voisin purkaa tätä ihanan pahaa oloa - ei edes pehmonallea. Tuntuu vain, että aika valuu sormien välistä kuin hiekka. Milloin hän katoaa näkyvistä? Se on väistämättä edessä, jos asiaa ei saa kuuluville.
Tätä mun juttua ei ehkä kaikki käsitä, mutta näin se vaan menee. Kyllähän moni menee lukkoon ihastuksensa lähellä, mutta kun koko ajan pitää muuria suojanaan...eikä siitä pääse noin vaan eroon, ei ainakaan jos kukaan muu ei tee aloitetta. Äärimmäinen herkkyys - saisiko joku sen kaivettua esille?
Kyyneleet seuranani...
Yritän rauhoittaa itseäni musiikilla, mutta sen vaikutus voi olla päinvastainenkin.
Esim. noita Delta Goodremin sanoituksia voi mietiskellä:
Six thoughts at once I can't focus on one
Seven days a week but my life has just begun
So caught in emotion and I'm overcome
As I'm falling down I come undone
Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel so frail so small
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
A little fragile
In six thousand years what will this mean?
Words from the heart or a melody
So caught in emotion and I'm overcome
As I'm falling down I come undone
Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel nothing at all
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
A little fragile
If people can see right through my eyes
like an open door that I can't disguise
I won't be afraid from the tears I cry
I'll not run I'll not hide this is how I feel inside
A little fragile
A little fragile
Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel so frail so small
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
On yksi nuori mies, johon olen todella ihastunut, siis tämä on lähes addiktio. En uskalla kuitenkaan näyttää hänelle (tai juuri kenelle muullekaan) mitään itsestäni. Kaikkien ihmisten keskellä ei edes uskalla lähestyä jotakin ihmistä. Emme myöskään tunne juurikaan toisiamme. Joka kerta, kun ehkä olisi voinut olla minimaaliset mahdollisuudet sanoa hänelle jotain (tai edes katsoa silmiin) ja kun sitä en ole tehnyt, niin sen jälkeen fiilikset ei todellakaan ole korkealla.
Olen tosi ujo. Varmasti sen huomaa muutkin, joten muhun suhtaudutaan toisinaan liiankin ylikiltisti...Olen aika ajoin vaivaantunut tyttöjen joukossa, jotka puhua pälpättävät niitä näitä, kenelle vain. Mä en sellaiseen pysty noin vaan suoralta kädeltä, vaikka muut olisivatkin ihan mukavia. Millaisen kuvan luon itsestäni sellaisen porukan joukossa? Haluaako kukaan minuun edes tutustua? Tai uskaltaako kukaan edes lähestyä minua "tositarkoituksella"?
Kurjaa on myös se, ettei mulla ole ketään, jolle voisin purkaa tätä ihanan pahaa oloa - ei edes pehmonallea. Tuntuu vain, että aika valuu sormien välistä kuin hiekka. Milloin hän katoaa näkyvistä? Se on väistämättä edessä, jos asiaa ei saa kuuluville.
Tätä mun juttua ei ehkä kaikki käsitä, mutta näin se vaan menee. Kyllähän moni menee lukkoon ihastuksensa lähellä, mutta kun koko ajan pitää muuria suojanaan...eikä siitä pääse noin vaan eroon, ei ainakaan jos kukaan muu ei tee aloitetta. Äärimmäinen herkkyys - saisiko joku sen kaivettua esille?
Kyyneleet seuranani...
Yritän rauhoittaa itseäni musiikilla, mutta sen vaikutus voi olla päinvastainenkin.
Esim. noita Delta Goodremin sanoituksia voi mietiskellä:
Six thoughts at once I can't focus on one
Seven days a week but my life has just begun
So caught in emotion and I'm overcome
As I'm falling down I come undone
Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel so frail so small
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
A little fragile
In six thousand years what will this mean?
Words from the heart or a melody
So caught in emotion and I'm overcome
As I'm falling down I come undone
Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel nothing at all
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
A little fragile
If people can see right through my eyes
like an open door that I can't disguise
I won't be afraid from the tears I cry
I'll not run I'll not hide this is how I feel inside
A little fragile
A little fragile
Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel so frail so small
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
Vastaukset 6
Vanhimmat
et ole ainakaan yksin, muureja me kaikki rakennamme, joillakin kestää vain hieman enemmän aikaa avata sen ovet...toisaalta, kaikelle on syynsä, ehkä et olekaan valmis vielä avautumaan, anna kohtalon kuljettaa, äläkä analysoi liikaa
Toki muurin rakentajia on muitakin, varsinkin täällä Suomenmaassa.
Niin, olenko valmis vai en...kun koko (pienen) elämänsä on ollut varautunut, niin kyllä siitä haluaisi päästä jotenkin irti. Ei ole kiva padota tunteita sisäänsä. Missä on se nuoren naisen vapaampi elämä?
Toisinaan jopa tuntuu, että kohtalo "kiusaa" mua tällä ihastumisasialla tai että se jotenkin yllättäen kuljettaa meitä välillä samoihin paikkoihin. Ne päivät, jolloin en näe häntä, on kidutusta. Ihan kuin tuntisin ikävää jotakuta kohtaan, jonka olen tuntenut kauan.
tavalla rohkaista ihastustasi, esim hymyilemällä tai tervehtimällä, niin hän ehkä tajuaa mistä on kyse. Tällainen katsoo silmiin, ei katso silmiin, katsoo, ei katso, saattaa hämätä aika pahasti kun siinä saa ristiriitaisia signaaleja tyyliin, tule juttelemaan, pysy poissa, tule, pysy poissa. Pieni pään nyökkäys tai hymy varmaan selventäisi kummasti asioita...
Kyllähän mä yritän yrittää...tai yritän mahdollisesti mennä hänen lähelleen. Nuo pienetkin asiat voivat olla vaikeita. Vaikka sitä kuinka suunnittelee etukäteen, niin itse tilanteessa jokin saa minut vetäytymään. Mietin varmaan liikaa, mitä tulisi sanoa ja mitä tehdä - en ole siis spontaani. Ja sitten sitä miettii, mitä tulikaan viestityksi. Mahdollisesti jotain aivan päinvastaista...Ehkä tämä on mulle niitä herkimpiä asioita, joten sen viestittäminenkin on vaikeaa.
Helpottaisi se varmaan jotain, jos tämä vastakkainen sukupuoli alkaisi esim. tervehtimään. Silloin minun olisi ainakin pakko vastata, katsoa silmiin...Mutta kyllä mä luulen, että tämä on molemminpuolista, heti ensinäkemisestä lähtien jotain siinä on ollut. Ehkä jopa jotkut muutkin näkee sen kipinän.
Harmittaa vaan niin vietävästi, kun ei pysty tekemään/sanomaan haluamiaan asioita.
Missäs te sitten näette? Jossain opiskelujutuissa, kampuksella, kahvilassa tms? Voisihan sitä mennä aluksi tekemään ns tikusta asiaa, pääasia vaan että edes jotain sanoo. Tietysti hankala on mennä juttelemaan jos ympärillä on paljon muita ihmisiä.
Ei oikein onnistu se asian tekeminen tikustakaan. Small talk ei suju multa...kuunteleminen onnistuu paremmin. Hänet "tavatessani" muita ihmisiä on ympärillä ja se on todellakin yksi tekijä, joka vaikeuttaa puhumista - nekin tuntemattomia.
Kun vain saisi itsevarmuuden kukoistamaan ja lähettämään edes pienen hymyn...olen kyllästynyt olemaan liian varautunut ja yksin. Tällainen tilannehan tekee ujoudesta raastavampaa.