Kiusaaja

Niin, suorastaan naurettavaa hah haaaaaaaaaaaaaaaaaa

tosi hauskaa kirjoitti:

Niin, suorastaan naurettavaa hah haaaaaaaaaaaaaaaaaa

sinulla ei ole muuta sanottavaa, niin miksi yleensä edes vastaat?

Seuraavana aamuna Katariina irtisanoutui chat-ohjelman juontajan tehtävästä. - Olen tavannut aivan ihanan miehen. Hän on aatelinen, kreivi. Hänellä on linna jossain Romaniassa. Muutan hänen linnaansa, Katariina selitti ystävilleen silmät loistaen.

hihihh kirjoitti:

Seuraavana aamuna Katariina irtisanoutui chat-ohjelman juontajan tehtävästä. - Olen tavannut aivan ihanan miehen. Hän on aatelinen, kreivi. Hänellä on linna jossain Romaniassa. Muutan hänen linnaansa, Katariina selitti ystävilleen silmät loistaen.

Lue lisää

- IIIIK! Mutta hyvänen aika, eihän se ole lainkaan sinun tapaistasi. What`s going on?!!! Miten sä muka täällä voit ihastua nyt johonkin aateliseen kreiviin. Eihän niitä olekaan kuin korkeintaan Tukholman Oopperakellarissa. Ja uskotko sä todellakin, että sillä olis joku linna Romaniassa? Mä en nyt oikein tajua. Sähän menit sinne chat-ohjelman juontajaksikin siitä meidän vedonlyönnistä, että olet meistä ainoa, johon ne jutut ei vaikuttaisi. Ei-vois-vähempää- kiinnostaa -periaatteella. Ei. Nyt sä kyllä heität legendaa. Sä et ole tosissas!

Sanna, Katariinan ihQ-ystävä sai siis tälläkin kerralla avattua ensimmäisenä sanaisen arkkunsa. Muut tässä seurueessa, nämä täydelliset typyt, pystyivät vain hihittelemään, ja ryystivät siinä sivussa pilleillä smoothieta naamaansa niin, että napakorut värisivät. Tässä ohje:

Pirtsakka smoothie
2 rkl tyrnimarjoja (mustaviinimarjoja tms.)
2 dl jogurttia, esim. puutarhamarjajogurttia
1-2 dl maitoa
2 rkl kauraleseitä
1-2 rkl hunajaa
Lisää kaikki aineet tehosekoittimeen ja pyöräytä tasaiseksi. Paksuutta voit säädellä maidon määrällä.

Juoma sopi täydellisesti tunnelmaan, sillä Trendikuppilan kaiuttimista hönki ilmapiiriin suomalaisia tangon jytkemäisiä säveliä, mutta parketin partaveitsiä ei näkynyt näissä maisemissa. Siis ei näkynyt todellakaan. Just! Sillä sellaisten otusten, röhnöttävien pikkupossujen suorastaan, rasvaiset liukulettinsä olivat liimautuneina 60-lukulaisiin hankkijalippalakkien hikinauhoihin jossain pellon pientareilla jääräpäihin.

- Tosi kuin vesi. Usko tai älä. Saatte nähdä. Illalla tuon näytille. Ja mun nimi ei sitten muuten ole enää Katariina, unohtakaa se. Mä olen Elli, tai oikeestaan Electra, mutta Elli on mun lempinimi. Se halus antaa mulle uuden nimen, suvussa kuulemma pitää olla aina yks Electra, ja kohtahan mä kuulun sen sukuun.

Elli väläytti sormessaan olevaa loistavaa rubiinisormusta.

- Sen suvun traditioiden mukaan annetaan ensiks tällainen punakivinen sormus, ja sitten vasta tulee kultasormus, jonka sisäpuolella on vaakuna.

- Joo mä tiedän. Ne on tosi vanhoillisia ne aateliset. Aika kypsää porukkaa varmaan muutenkin.

Sanoi siihen sitten Miia, joka oli kateellinen kuin kettu pihlajanmarjoista. Hänen omenanvihreä puseronsa sopi siis ylle kuin nakutettu, ja oli kainaloista juuri sopivasti kireä. Näissä jokseenkin kypsissä fiiliksissä he sitten hajaantuivat kukin tahoilleen.

Illantullen seurue kokoontui ja tanssahteli tapansa mukaan taas sisäpiiriklubilla. Sielläkin soi niin trendikkäästi tango. Elli oli parhaillaan uuden kavaljeerinsa kanssa vetäisemässä lattialla vauhdikkaasti oikein argentiinalaiseen malliin, sillä aateliset ei kotikutoisista humpista ole kuulleetkaan. Siinä tohinassa Sanna katsahti paria tarkemmin, ja kuin välähdyksenomaisesti hänelle tuli intuitio, että jotakin oli nyt sittenkin pielessä. - Miksi kreivillä on niin pitkät etusormet? Miksi kreivin kulmakarvat ovat niin älyttömän tuuheat puskat, eikö kreivi anna palvelijansa käyttää pinsettejä? Ja tuo tangoon taipuva kumarrus, aivan kuin kreivin selkäranka olisi jotenkin liian mutkikas…

___________
jatka Sinä

scarabaeus kirjoitti:

- IIIIK! Mutta hyvänen aika, eihän se ole lainkaan sinun tapaistasi. What`s going on?!!! Miten sä muka täällä voit ihastua nyt johonkin aateliseen kreiviin. Eihän niitä olekaan kuin korkeintaan Tukholman Oopperakellarissa. Ja uskotko sä todellakin, että sillä olis joku linna Romaniassa? Mä en nyt oikein tajua. Sähän menit sinne chat-ohjelman juontajaksikin siitä meidän vedonlyönnistä, että olet meistä ainoa, johon ne jutut ei vaikuttaisi. Ei-vois-vähempää- kiinnostaa -periaatteella. Ei. Nyt sä kyllä heität legendaa. Sä et ole tosissas!

Sanna, Katariinan ihQ-ystävä sai siis tälläkin kerralla avattua ensimmäisenä sanaisen arkkunsa. Muut tässä seurueessa, nämä täydelliset typyt, pystyivät vain hihittelemään, ja ryystivät siinä sivussa pilleillä smoothieta naamaansa niin, että napakorut värisivät. Tässä ohje:

Pirtsakka smoothie
2 rkl tyrnimarjoja (mustaviinimarjoja tms.)
2 dl jogurttia, esim. puutarhamarjajogurttia
1-2 dl maitoa
2 rkl kauraleseitä
1-2 rkl hunajaa
Lisää kaikki aineet tehosekoittimeen ja pyöräytä tasaiseksi. Paksuutta voit säädellä maidon määrällä.

Juoma sopi täydellisesti tunnelmaan, sillä Trendikuppilan kaiuttimista hönki ilmapiiriin suomalaisia tangon jytkemäisiä säveliä, mutta parketin partaveitsiä ei näkynyt näissä maisemissa. Siis ei näkynyt todellakaan. Just! Sillä sellaisten otusten, röhnöttävien pikkupossujen suorastaan, rasvaiset liukulettinsä olivat liimautuneina 60-lukulaisiin hankkijalippalakkien hikinauhoihin jossain pellon pientareilla jääräpäihin.

- Tosi kuin vesi. Usko tai älä. Saatte nähdä. Illalla tuon näytille. Ja mun nimi ei sitten muuten ole enää Katariina, unohtakaa se. Mä olen Elli, tai oikeestaan Electra, mutta Elli on mun lempinimi. Se halus antaa mulle uuden nimen, suvussa kuulemma pitää olla aina yks Electra, ja kohtahan mä kuulun sen sukuun.

Elli väläytti sormessaan olevaa loistavaa rubiinisormusta.

- Sen suvun traditioiden mukaan annetaan ensiks tällainen punakivinen sormus, ja sitten vasta tulee kultasormus, jonka sisäpuolella on vaakuna.

- Joo mä tiedän. Ne on tosi vanhoillisia ne aateliset. Aika kypsää porukkaa varmaan muutenkin.

Sanoi siihen sitten Miia, joka oli kateellinen kuin kettu pihlajanmarjoista. Hänen omenanvihreä puseronsa sopi siis ylle kuin nakutettu, ja oli kainaloista juuri sopivasti kireä. Näissä jokseenkin kypsissä fiiliksissä he sitten hajaantuivat kukin tahoilleen.

Illantullen seurue kokoontui ja tanssahteli tapansa mukaan taas sisäpiiriklubilla. Sielläkin soi niin trendikkäästi tango. Elli oli parhaillaan uuden kavaljeerinsa kanssa vetäisemässä lattialla vauhdikkaasti oikein argentiinalaiseen malliin, sillä aateliset ei kotikutoisista humpista ole kuulleetkaan. Siinä tohinassa Sanna katsahti paria tarkemmin, ja kuin välähdyksenomaisesti hänelle tuli intuitio, että jotakin oli nyt sittenkin pielessä. - Miksi kreivillä on niin pitkät etusormet? Miksi kreivin kulmakarvat ovat niin älyttömän tuuheat puskat, eikö kreivi anna palvelijansa käyttää pinsettejä? Ja tuo tangoon taipuva kumarrus, aivan kuin kreivin selkäranka olisi jotenkin liian mutkikas…

___________
jatka Sinä

Lue lisää

… Mutta toisaalta, mitä kauemmin he tanssivat, sitä nuoremmalta ja sulavammalta kreivi näytti. Etenkin se viimeinen taivutus oli syvä, että Ellin hame melkein valahti paljastaen treenatut ja kaunismuotoiset reidet kunnolla.
Kun musiikki viimein loppui ja kreivi nosti Ellin seisaalleen, tämä tajusi laskea hameensa helman alemmas. Muutama lähempänä istuva kaljamahainen punaniska näytti hapanta naamaa, kun heiltä riistettiin mukavat näkymät.
Toinen heistä nousi aikeenaan pyytää Elliä seuraavaan tanssiin ja oli jo tämän luona, kun Kreivi sanoi jotain ja kaljamahajuntti asteli takaisin paikalleen, kaverin katsellessa vieressä hölmistyneenä.
- Hmm… Taitaa Kreivillä olla sana hallussa, kun saa tavalliset juntit noin helposti jättämään naisensa rauhaan. Sanna supatti Mialle.
- Niin kai. Mia tuhahti ja katsoi, kun Elli ja kreivi lähestyvät pöytään.
’Eikös kreivi äsken näyttänyt käppyräiseltä, vanhalta huuhkajalta?’ Sanna ajatteli katsoessaan kreiviä, jonka kasvot olivat muuttuneet ja jotenkin nuortuneet.
Kreivin hipiä oli hyvin vaalea, huulet verevän punaiset ja silmät olivat syvän tummanruskeat.
’Nuo silmät… Ne ovat niin… eläimellisen hypnoottiset.’ Sanna ajatteli ’Ei, minä en saa langeta kiusaukseen.’ Hän torui itseään ja huomasi samassa, ettei ollut ainoa, joka tuijotti äkisti nuortunutta kreiviä.
- Älä kuolaa. Sanna sihahti, tönäisten samalla Mia, joka tuijotti kreiviä tajuamatta tekevänsä niin.
- Häh, sanoitsä mulle jotai. Mia kysyi havahtuen äkisti.
- Sanoin. Sanna sähähti. Sä näytit äsken lähes idiootilta tuijottaessas kreiviä.
- Enhän näyttäny. Mia väitti vastaan.
- Näytitpä. Sanna sanoi. Kato ny melkein kaikki tän paikan muijat kyylää sitä kuola valuen. Mikä niitä oikein vaivaa?
- Vissiin sama ku meitä. Mia sanoi ja tuijotti taas kreiviä, joka parhaillaan tanssi Ellin kanssa

Sanna ja Mia seurasivat tiiviisti kreivin jokaista liikettä, niin kuin jokin olisi melkein pakottanut siihen. Pian oli ilta kääntynyt yöksi ja ihmiset alkoivat vähitellen valua koteihinsa tai jonnekin jatkoille klubilta. Paikalla olivat enää Sanna ja Mia jotka istuivat pöydässään, sekä Elli ja kreivi, jotka nyt pyörivät tanssilattialla viimeisen hitaan kappaleen tahdissa. Musiikki soljui lähes tyhjällä klubilla melkein hypnoottisesti ja pian Sannaa rupesikin unettamaan.
- Mikähän mua nyt näin nukuttaa, Sanna mutisi ja ajatteli utuisesti. ’Enhän mä yleensä tähän aikaa oo viel edes väsyny.’


.... Seuraava ollos hyvä....

Yavanna kirjoitti:

… Mutta toisaalta, mitä kauemmin he tanssivat, sitä nuoremmalta ja sulavammalta kreivi näytti. Etenkin se viimeinen taivutus oli syvä, että Ellin hame melkein valahti paljastaen treenatut ja kaunismuotoiset reidet kunnolla.
Kun musiikki viimein loppui ja kreivi nosti Ellin seisaalleen, tämä tajusi laskea hameensa helman alemmas. Muutama lähempänä istuva kaljamahainen punaniska näytti hapanta naamaa, kun heiltä riistettiin mukavat näkymät.
Toinen heistä nousi aikeenaan pyytää Elliä seuraavaan tanssiin ja oli jo tämän luona, kun Kreivi sanoi jotain ja kaljamahajuntti asteli takaisin paikalleen, kaverin katsellessa vieressä hölmistyneenä.
- Hmm… Taitaa Kreivillä olla sana hallussa, kun saa tavalliset juntit noin helposti jättämään naisensa rauhaan. Sanna supatti Mialle.
- Niin kai. Mia tuhahti ja katsoi, kun Elli ja kreivi lähestyvät pöytään.
’Eikös kreivi äsken näyttänyt käppyräiseltä, vanhalta huuhkajalta?’ Sanna ajatteli katsoessaan kreiviä, jonka kasvot olivat muuttuneet ja jotenkin nuortuneet.
Kreivin hipiä oli hyvin vaalea, huulet verevän punaiset ja silmät olivat syvän tummanruskeat.
’Nuo silmät… Ne ovat niin… eläimellisen hypnoottiset.’ Sanna ajatteli ’Ei, minä en saa langeta kiusaukseen.’ Hän torui itseään ja huomasi samassa, ettei ollut ainoa, joka tuijotti äkisti nuortunutta kreiviä.
- Älä kuolaa. Sanna sihahti, tönäisten samalla Mia, joka tuijotti kreiviä tajuamatta tekevänsä niin.
- Häh, sanoitsä mulle jotai. Mia kysyi havahtuen äkisti.
- Sanoin. Sanna sähähti. Sä näytit äsken lähes idiootilta tuijottaessas kreiviä.
- Enhän näyttäny. Mia väitti vastaan.
- Näytitpä. Sanna sanoi. Kato ny melkein kaikki tän paikan muijat kyylää sitä kuola valuen. Mikä niitä oikein vaivaa?
- Vissiin sama ku meitä. Mia sanoi ja tuijotti taas kreiviä, joka parhaillaan tanssi Ellin kanssa

Sanna ja Mia seurasivat tiiviisti kreivin jokaista liikettä, niin kuin jokin olisi melkein pakottanut siihen. Pian oli ilta kääntynyt yöksi ja ihmiset alkoivat vähitellen valua koteihinsa tai jonnekin jatkoille klubilta. Paikalla olivat enää Sanna ja Mia jotka istuivat pöydässään, sekä Elli ja kreivi, jotka nyt pyörivät tanssilattialla viimeisen hitaan kappaleen tahdissa. Musiikki soljui lähes tyhjällä klubilla melkein hypnoottisesti ja pian Sannaa rupesikin unettamaan.
- Mikähän mua nyt näin nukuttaa, Sanna mutisi ja ajatteli utuisesti. ’Enhän mä yleensä tähän aikaa oo viel edes väsyny.’


.... Seuraava ollos hyvä....

Lue lisää

Elli tuli Sannan ja Mian pöytään, sillä kreivi oli pyytänyt kaljamahaa pyöräyttämään vielä yhden levyn päälle päätteeksi, ja heilui nyt estradilla mikrofoni kädessään, ja antoi tulla katkeranviiltävää tangolaulantaa suorastaan raudanmakuisella huudolla.

Hei sinä kuvankaunis tyttö,
sä oot mun ruusunen,
kulkurin kulta.
Maailman myrskyt sulta
mä ehkäisen,
jos lähdet mun mukaan
lupaan olla sulle
varsinainen tropicana-show!
Saat kokea sä tuulennopeata
lentohiekkaa hyllyvää,
lisänä pelkkää…

Typyt alkoivat pidellä korviaan, ja siemaisivat jokainen laseistaan aimo annokset….mutta juuri sitä heidän ei olisi pitänytkään tehdä. Kuin samalla kellonlyömällä typyt vaipuivat tosihorteeseen, päät vain nytkähtelivät, leuat loksahtelivat pöytää vasten, ja niistä alkoi ikäänkuin ryöpytä utuista tuhinaa, eikä niille niin tavanomaista turhaa leukaluiden naksuttelua.

Kreivi nyökkäsi punaniskalle, joka kiirehti toisen punaniskakaverinsa kanssa typyköiden luokse. Riuskalla otteella he heilauttivat säihkysääret olalleen kuin paraskin ratsuväkirykmentti, ja rotantappokengät kopisten kiirehtivät ulos klubilta. Ulkona oli kadunvierellä parkkeerattuna kaksi karvanoppanissania. Kreivin apurit asettelivat ketterästi Sannan ja Mian toisen peltilehmän takapenkille, ja Ellin toiseen, johon kreivi hiippaili perässä, ja istui sitten pelkääjän paikalle. Kreivin kaula rusahteli, kun hän vilkaisi vielä kuin varmistaakseen takapenkille, että Electralla oli kaikki hyvin. Samettinen tyyny näytti olevan ohjeiden mukaisesti laitettuna niskan alle tukevasti, ja sitten hän kurottautui ojentamaan vielä silkkistä tilkkupeitettä, joka oli ikävästi jäänyt laskoksille. Sellainen visuaalinen näky ei voinut muuta kuin ärsyttää kreiviä, sillä sellainen näky toi hänelle välittömästi mieleen jonkun lohikäärmeensuomuisen peitonkutaleen. Sellaisiin peittoihin ei kääriydy ihmiset, jotka ovat tottuneet auringon raivoisaan paahtoon. Ja kreivi, tämä jokseenkin outo otus napsautti sitten kotteron kattovalon päälle, ja tässä kelmeänkellervässä valossa kreivin silmät leimahtivat, kun hän ojentautuu koko komeudessaan, ja ottaa sitten yllättävän taidokkaasti viisipiikkisellään hanskalokerosta pullon, jonka välittömästi korkkaa, ja ryystää jokseenkin brutaalisti suoraan pullonsuusta. Ottaa oikein kunnon kulaukset sisuksiinsa.

- Hyvää tämä ankkalammikon vesi.

hän sanoo kuskilleen, ja heilauttaa sitten innokkaasti, joskin summittaisesti, kättään. Se on merkki kuskille, että antaa lasettaa.

Ulkona vallitseva syysmyrskyn etiäinen vastasi hyvinkin autossa olevaa tunnelmaa. Karvanopat roikkuivat etupeilinvarressa, pompahtelivat siinä iloisesti vastakkain, ja lähes leijuivat välillä villisti killuen, kun kuski painoi kaasua. Takana oleva toinen auto oli vähällä jäädä siinä menossa pahasti jälkeen, mutta näytti kuitenkin seuraavan. Kuski eläytyi osaansa lippa vinossa. Voi aivan nähdä hänen aivonsa kuumenevan, sillä niska punoitti nyt entistä enemmän. Tämä jässikkä osasi asiansa, syöksyi matkaan kuin puskutraktori.

Tämä kaikki oli niin tuttua tohinaa tälle kaksikolle, ja myös heitä seuraavalle kuomalle, ellei suorastaan nalle luppakorvalle, joka myös oli päässyt vuoristoradan tunnelmiin, ja lähestyi vinhaa vauhtia etummaisen takapuskuria. Mikä vauhdin hurma! Jälleen tämä huippuhetki, täydenkuun aika! Nyt ei ollut tarvetta kiertää toria, vaan kiristää ravia. Oli jokseenkin kiire, oli jokseenkin lisättävä kaasua.

Pam! Karsea, karsea pamaus!

Electra tunsi paiskautuvansa taka- ja etupenkin väliin, ja hätkähti hereille kuin kaasupilven keskeltä. Hänen kauhusta valkoiset silkkipeitteeseen kietoutuneet kasvonsa yrittivät kurkistella hämmentyneenä ylöspäin, mutta hän näki kuin harsopilvestä vain jonkun tulipunaisen niskan, ja taaksenojautuneen kreivin profiilin, joka oli jotenkin niin vahamainen, eloton, tukka hörhöttelemässä joka suuntaan, muistuttaen sitä atomipommin keksijää… sitä…sitä… ja Electra vaipui takaisin koloonsa voipuneena. Ja kuin äsken nähdyssä unessaan päästyään kuin portille, josta eteni niin kivikkoinen polku… juuri päässyt suurten portaiden juurelle, innoissaan astellut lähes kolmannelle askelmalle. Portaikon vierellä kaksi marmorileijonaa vartioivat laiskana loikoillen ohikulkijoita. Electra oli niin haihattelevana ensin kumartunut silittämään toisen leijonan tassua. Ei olisi pitänyt. Ei olisi… Sillä siinä samassa oli kuullut murahduksen (pamauksen), ja leijonan kynnet olivat siinä samassa singahtaneet pehmotassusta esille. Viiltävän ivanaurun säestämänä kynnet tuntuivat uppoutuvan yhä syvemmälle. Sillä marmorileijona olikin vain harhaa… todellisuudessa hän tunsi nuo sapelihammastiikerin kynsien terävääkin terävämmät sivallukset.

Etupenkillä punaniska kiroili kuin pitkän linjan rettelöitsijä, mutta kreivi oli edelleen yllättävän rauhallisena hissukseen nojaten etupenkkinsä niskatukeen, tuijottaen täysikuuta. Sisäinen rauha. Hän kuuli nyt vain airojen loisketta ja naisen naurua. Kreivin oli niin helppo hengittää…


__________
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

Elli tuli Sannan ja Mian pöytään, sillä kreivi oli pyytänyt kaljamahaa pyöräyttämään vielä yhden levyn päälle päätteeksi, ja heilui nyt estradilla mikrofoni kädessään, ja antoi tulla katkeranviiltävää tangolaulantaa suorastaan raudanmakuisella huudolla.

Hei sinä kuvankaunis tyttö,
sä oot mun ruusunen,
kulkurin kulta.
Maailman myrskyt sulta
mä ehkäisen,
jos lähdet mun mukaan
lupaan olla sulle
varsinainen tropicana-show!
Saat kokea sä tuulennopeata
lentohiekkaa hyllyvää,
lisänä pelkkää…

Typyt alkoivat pidellä korviaan, ja siemaisivat jokainen laseistaan aimo annokset….mutta juuri sitä heidän ei olisi pitänytkään tehdä. Kuin samalla kellonlyömällä typyt vaipuivat tosihorteeseen, päät vain nytkähtelivät, leuat loksahtelivat pöytää vasten, ja niistä alkoi ikäänkuin ryöpytä utuista tuhinaa, eikä niille niin tavanomaista turhaa leukaluiden naksuttelua.

Kreivi nyökkäsi punaniskalle, joka kiirehti toisen punaniskakaverinsa kanssa typyköiden luokse. Riuskalla otteella he heilauttivat säihkysääret olalleen kuin paraskin ratsuväkirykmentti, ja rotantappokengät kopisten kiirehtivät ulos klubilta. Ulkona oli kadunvierellä parkkeerattuna kaksi karvanoppanissania. Kreivin apurit asettelivat ketterästi Sannan ja Mian toisen peltilehmän takapenkille, ja Ellin toiseen, johon kreivi hiippaili perässä, ja istui sitten pelkääjän paikalle. Kreivin kaula rusahteli, kun hän vilkaisi vielä kuin varmistaakseen takapenkille, että Electralla oli kaikki hyvin. Samettinen tyyny näytti olevan ohjeiden mukaisesti laitettuna niskan alle tukevasti, ja sitten hän kurottautui ojentamaan vielä silkkistä tilkkupeitettä, joka oli ikävästi jäänyt laskoksille. Sellainen visuaalinen näky ei voinut muuta kuin ärsyttää kreiviä, sillä sellainen näky toi hänelle välittömästi mieleen jonkun lohikäärmeensuomuisen peitonkutaleen. Sellaisiin peittoihin ei kääriydy ihmiset, jotka ovat tottuneet auringon raivoisaan paahtoon. Ja kreivi, tämä jokseenkin outo otus napsautti sitten kotteron kattovalon päälle, ja tässä kelmeänkellervässä valossa kreivin silmät leimahtivat, kun hän ojentautuu koko komeudessaan, ja ottaa sitten yllättävän taidokkaasti viisipiikkisellään hanskalokerosta pullon, jonka välittömästi korkkaa, ja ryystää jokseenkin brutaalisti suoraan pullonsuusta. Ottaa oikein kunnon kulaukset sisuksiinsa.

- Hyvää tämä ankkalammikon vesi.

hän sanoo kuskilleen, ja heilauttaa sitten innokkaasti, joskin summittaisesti, kättään. Se on merkki kuskille, että antaa lasettaa.

Ulkona vallitseva syysmyrskyn etiäinen vastasi hyvinkin autossa olevaa tunnelmaa. Karvanopat roikkuivat etupeilinvarressa, pompahtelivat siinä iloisesti vastakkain, ja lähes leijuivat välillä villisti killuen, kun kuski painoi kaasua. Takana oleva toinen auto oli vähällä jäädä siinä menossa pahasti jälkeen, mutta näytti kuitenkin seuraavan. Kuski eläytyi osaansa lippa vinossa. Voi aivan nähdä hänen aivonsa kuumenevan, sillä niska punoitti nyt entistä enemmän. Tämä jässikkä osasi asiansa, syöksyi matkaan kuin puskutraktori.

Tämä kaikki oli niin tuttua tohinaa tälle kaksikolle, ja myös heitä seuraavalle kuomalle, ellei suorastaan nalle luppakorvalle, joka myös oli päässyt vuoristoradan tunnelmiin, ja lähestyi vinhaa vauhtia etummaisen takapuskuria. Mikä vauhdin hurma! Jälleen tämä huippuhetki, täydenkuun aika! Nyt ei ollut tarvetta kiertää toria, vaan kiristää ravia. Oli jokseenkin kiire, oli jokseenkin lisättävä kaasua.

Pam! Karsea, karsea pamaus!

Electra tunsi paiskautuvansa taka- ja etupenkin väliin, ja hätkähti hereille kuin kaasupilven keskeltä. Hänen kauhusta valkoiset silkkipeitteeseen kietoutuneet kasvonsa yrittivät kurkistella hämmentyneenä ylöspäin, mutta hän näki kuin harsopilvestä vain jonkun tulipunaisen niskan, ja taaksenojautuneen kreivin profiilin, joka oli jotenkin niin vahamainen, eloton, tukka hörhöttelemässä joka suuntaan, muistuttaen sitä atomipommin keksijää… sitä…sitä… ja Electra vaipui takaisin koloonsa voipuneena. Ja kuin äsken nähdyssä unessaan päästyään kuin portille, josta eteni niin kivikkoinen polku… juuri päässyt suurten portaiden juurelle, innoissaan astellut lähes kolmannelle askelmalle. Portaikon vierellä kaksi marmorileijonaa vartioivat laiskana loikoillen ohikulkijoita. Electra oli niin haihattelevana ensin kumartunut silittämään toisen leijonan tassua. Ei olisi pitänyt. Ei olisi… Sillä siinä samassa oli kuullut murahduksen (pamauksen), ja leijonan kynnet olivat siinä samassa singahtaneet pehmotassusta esille. Viiltävän ivanaurun säestämänä kynnet tuntuivat uppoutuvan yhä syvemmälle. Sillä marmorileijona olikin vain harhaa… todellisuudessa hän tunsi nuo sapelihammastiikerin kynsien terävääkin terävämmät sivallukset.

Etupenkillä punaniska kiroili kuin pitkän linjan rettelöitsijä, mutta kreivi oli edelleen yllättävän rauhallisena hissukseen nojaten etupenkkinsä niskatukeen, tuijottaen täysikuuta. Sisäinen rauha. Hän kuuli nyt vain airojen loisketta ja naisen naurua. Kreivin oli niin helppo hengittää…


__________
jatka - kaa

Lue lisää

jatkan, kun kukaan muu ei ole kirjoittanut jatkoa...
---

Ellin (Electran) aaltoilevat tunteet vaihtelivat nyt rytmiä kuin kujakatilla. Hän sipaisi hiuksensa ojennukseen, suoristi kaulallaan olevan medaljongin ja aukaisi sitten näppärästi takaoven ja mielessään pahoja herjoja heitellen pinkaisi ulos. Hän oli typerryttävän ajan tuntenut itsensä kuin pahaiseksi vanhanajan prinsessaksi sujahtaessaan silkkisestä peitteestä eroon ja vikkelästi rynnätessään pakoon peltipurkista. Prinsessa, niin pähkähullu ajatuksenjuoksu kuin se nyt tässä tilanteessa olikin. Vai vielä prinsessa, paremminkin... sirkusprinsessa. Electra kiihdytti vauhtiaan kuin paraskin pikajuoksija ja katsoi poispäin juostessaan taakseen, kun kuuli autonoven kolahtavan. Pian hänen perässään pinkoo myös kreivi, joka pitkillä luisevilla kintuillaan koikkelehtien lähestyi ja riuhtaisten ottaa tukevan otteen vasemmasta kädestä niin, että rubiinisormus vihlaisee tosi ilkeästi Electraa. Viiltävän ilkeästi niin, että Electralle tulee veret seisauttava olo, sillä tämä kaikki käy nopeasti kuin paremmissakin piireissä. Muutenkin Ellin olo on kuin halolla päähän lyödyllä, sillä ihmetellä täytyy sitäkin miten kreivi onkin taas niin tumma ja komea oltuaan äsken auton etupenkillä istuessaan kuin nyypähtänyt vihannes, kuin salakavalasti kuiskailevan haamun irvaileva kummitus? ... Näitä mystillisen odottamattomia muodonmuutoksia? ... sillä Electralle tulee kreivin kasvoista nyt taas mieleen se merirosvoa näytellyt mustalaisen näköinen näyttelijä. Wau! .... ja nyt hän tuntee itsensäkin jälleen oikeaksi prinsessaksi, aivan kuin olisi pompahtanut takaisin siihen pumpulipehmoon harlekiini-sarjaan...

Stop kertakaikkiaan Electra voihkii mielessään yrittäessään riuhtaista kätensä kreivin otteesta.

”Voi ei! Ei taas! Mikä minua nyt oikein riivaa, juurihan päätin hetki sitten jättää taakseni koko moskan! Apuaaaaa.......aaa.... Haluan pitää oman pääni, tämän jääräpään. Olenhan selväjärkinen tyttö! Miksi ihmeessä tunnen nyt seuraavani kuin jotakin filmiporukan sähläämistä? Tiedän, että elokuvan käsikirjoituksen tulee olla sellainen, että kaikki osapuolet ovat siihen tyytyväisiä. No. Okei myönnän, että kompromisseja pitää tehdä aina, ja senpä takia lopputulos voikin olla aivan muuta kuin alunperin on ollut tarkoitus... mutta kuka ääliö tämän käsikirjoituksen on oikein kirjoittanut? Ja miksi kreivi yrittää väenvängällä vääntää minua, ja miksi hänen silmänsä leiskuvat tuijottaen, ja miksi hänen etuhampaansakin välkehtivät, pitkät etuhampaansa lähestyvät... ja nyt on täysikuu... täysi...kuu...

Apuaaaaa....aaa....”
---------

jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

jatkan, kun kukaan muu ei ole kirjoittanut jatkoa...
---

Ellin (Electran) aaltoilevat tunteet vaihtelivat nyt rytmiä kuin kujakatilla. Hän sipaisi hiuksensa ojennukseen, suoristi kaulallaan olevan medaljongin ja aukaisi sitten näppärästi takaoven ja mielessään pahoja herjoja heitellen pinkaisi ulos. Hän oli typerryttävän ajan tuntenut itsensä kuin pahaiseksi vanhanajan prinsessaksi sujahtaessaan silkkisestä peitteestä eroon ja vikkelästi rynnätessään pakoon peltipurkista. Prinsessa, niin pähkähullu ajatuksenjuoksu kuin se nyt tässä tilanteessa olikin. Vai vielä prinsessa, paremminkin... sirkusprinsessa. Electra kiihdytti vauhtiaan kuin paraskin pikajuoksija ja katsoi poispäin juostessaan taakseen, kun kuuli autonoven kolahtavan. Pian hänen perässään pinkoo myös kreivi, joka pitkillä luisevilla kintuillaan koikkelehtien lähestyi ja riuhtaisten ottaa tukevan otteen vasemmasta kädestä niin, että rubiinisormus vihlaisee tosi ilkeästi Electraa. Viiltävän ilkeästi niin, että Electralle tulee veret seisauttava olo, sillä tämä kaikki käy nopeasti kuin paremmissakin piireissä. Muutenkin Ellin olo on kuin halolla päähän lyödyllä, sillä ihmetellä täytyy sitäkin miten kreivi onkin taas niin tumma ja komea oltuaan äsken auton etupenkillä istuessaan kuin nyypähtänyt vihannes, kuin salakavalasti kuiskailevan haamun irvaileva kummitus? ... Näitä mystillisen odottamattomia muodonmuutoksia? ... sillä Electralle tulee kreivin kasvoista nyt taas mieleen se merirosvoa näytellyt mustalaisen näköinen näyttelijä. Wau! .... ja nyt hän tuntee itsensäkin jälleen oikeaksi prinsessaksi, aivan kuin olisi pompahtanut takaisin siihen pumpulipehmoon harlekiini-sarjaan...

Stop kertakaikkiaan Electra voihkii mielessään yrittäessään riuhtaista kätensä kreivin otteesta.

”Voi ei! Ei taas! Mikä minua nyt oikein riivaa, juurihan päätin hetki sitten jättää taakseni koko moskan! Apuaaaaa.......aaa.... Haluan pitää oman pääni, tämän jääräpään. Olenhan selväjärkinen tyttö! Miksi ihmeessä tunnen nyt seuraavani kuin jotakin filmiporukan sähläämistä? Tiedän, että elokuvan käsikirjoituksen tulee olla sellainen, että kaikki osapuolet ovat siihen tyytyväisiä. No. Okei myönnän, että kompromisseja pitää tehdä aina, ja senpä takia lopputulos voikin olla aivan muuta kuin alunperin on ollut tarkoitus... mutta kuka ääliö tämän käsikirjoituksen on oikein kirjoittanut? Ja miksi kreivi yrittää väenvängällä vääntää minua, ja miksi hänen silmänsä leiskuvat tuijottaen, ja miksi hänen etuhampaansakin välkehtivät, pitkät etuhampaansa lähestyvät... ja nyt on täysikuu... täysi...kuu...

Apuaaaaa....aaa....”
---------

jatka - kaa

Lue lisää

"Äijä!Hei viitta-äijä!"
Kreivi nosti himokkaat kasvonsa vaalealta kaulalta äänen yllättämänä kohti huutajaa, samassa hänen kasvoihinsa tömähti savinen työkenkä ja kreivi lennähti nissanin konepellille pitkin pituuttaan. Auto niiasi rutisten ja siitä särkyi tuulilasi, vasen eturengas räjähti palasiksi kreivin uskomattoman voiman alla.
"Kirottu kuolevainen!" Kreivi huusi ja oli jo samassa jaloillaan.
"Kuka voi uhmata yön kuningasta, kuka on tarpeeksi hullu uhmatakseen susien ja pimeyden lasten isäntää?" Kreivi huusi levittäen käsillään purppura-viittansa levälleen ja tuuli yltyi myrskyksi.
"Elähän sie kaapu-ukko kukkoile, myöhä ollaa tavattu enekkii, muistatkos?"

Lyhistyneen nissanin ajiovalojen reunamilta kuului raskaita askelia, ne toivat Ellin mieleen työkoneen iskut joka hänen nuoruudesaan oli juntannut betonipaaluja läheisellä lukion työmaalla, ääni kuului aina myöhemmin kuin juntta iski kaukana paalun päähän.

"Kirottua! Superjuntti, vanha viholliseni?" Kreivi sähisi ja hänen silmistään leiskui keltainen tuli.

Knaappi kirjoitti:

"Äijä!Hei viitta-äijä!"
Kreivi nosti himokkaat kasvonsa vaalealta kaulalta äänen yllättämänä kohti huutajaa, samassa hänen kasvoihinsa tömähti savinen työkenkä ja kreivi lennähti nissanin konepellille pitkin pituuttaan. Auto niiasi rutisten ja siitä särkyi tuulilasi, vasen eturengas räjähti palasiksi kreivin uskomattoman voiman alla.
"Kirottu kuolevainen!" Kreivi huusi ja oli jo samassa jaloillaan.
"Kuka voi uhmata yön kuningasta, kuka on tarpeeksi hullu uhmatakseen susien ja pimeyden lasten isäntää?" Kreivi huusi levittäen käsillään purppura-viittansa levälleen ja tuuli yltyi myrskyksi.
"Elähän sie kaapu-ukko kukkoile, myöhä ollaa tavattu enekkii, muistatkos?"

Lyhistyneen nissanin ajiovalojen reunamilta kuului raskaita askelia, ne toivat Ellin mieleen työkoneen iskut joka hänen nuoruudesaan oli juntannut betonipaaluja läheisellä lukion työmaalla, ääni kuului aina myöhemmin kuin juntta iski kaukana paalun päähän.

"Kirottua! Superjuntti, vanha viholliseni?" Kreivi sähisi ja hänen silmistään leiskui keltainen tuli.

Lue lisää

Elli oli rientänyt helpottuneena toisen karvanoppanissanin takapenkille tyttökavereidensa viereen ja kuski lähti kaasuttelemaan hieman loitommalle riitapukareista jääden kuitenkin etuovi auki odottelemaan Superjunttia. Kreivin silmien keltainen tuli valaisi tienoota paremmin kuin taivaalta mollottava täysikuu, ja Superjuntti vetäisi huuliharppunsa esiin ja alkoi kailottaa kantrilta haiskahtavaa tex-mex-country-rockia minkä keuhkoistaan irti sai, soitti välillä niin riivatusti ja lauloi sitten kertosäkeen aina komeasti syvällä rintaäänellään: ”...viiniä pikariin kaadan ja unhoitan kaiken muun...”

Kreivi lojui kuin betonipaaluna edelleen liikkumattomana vääntyneellä konepellillä eikä tällä hetkellä yrittänyt kukkoilla kiekaisunkaan vertaa, vaikka hänen niskansa alkoikin pikkuhiljaa punoittaa yhä enemmän ja otsalla kiilteli muutama tuulilasinsirpalekin. Hänen onneton olotilansa ei voinut nyt vähempää kiinnostaa muita läsnäolijoita. Tytöt autonkotterosta veivasivat ikkunan auki ja huutelivat Superjuntille, että tulisi jo kiireesti autoon, jotta päästäisiin jatkamaan matkaa. Niinpä Superjuntti vetäisi vielä notkeasti vähän rivitanssia lisää ja siirtyi sitten koslaan. Eipä enää huolta, että Kreivi olisi yrittänyt heitä tavoitella ja viekkaudella houkutella Elliä mukaansa. Nyt tytöt hihkuivat onnessaan, vilkuttelivat vapautuneina takapenkillä kreiville ja jatkoivat Superjuntin kanssa laulamista ”... ja unhoitan kaiken muun...”

Alkoivat lähestyä heinähattujen maita. Siellä sitä oli tallia ja navettaa jos jonkinlaista, ja oli aakeeta laakeeta riittämiin. Kyllähän juntit olivat oppineet jo selkänahoissaan, että nautakarjan tulee saada liikkua vapaasti. Oli se niin rehellistä meininkiä. Kyllähän punaniskat erottavat hiiret ja ihmiset ja aina tiukan paikan tullen myös pienet lehmät. Ja senkin he tiesivät, että kaikenmaailman kreivit ja komeljanttarit saattavat olla uskomattoman törttöjä. Näin se vaan on, ja näin se on nähtävä!

scarabaeus kirjoitti:

Elli oli rientänyt helpottuneena toisen karvanoppanissanin takapenkille tyttökavereidensa viereen ja kuski lähti kaasuttelemaan hieman loitommalle riitapukareista jääden kuitenkin etuovi auki odottelemaan Superjunttia. Kreivin silmien keltainen tuli valaisi tienoota paremmin kuin taivaalta mollottava täysikuu, ja Superjuntti vetäisi huuliharppunsa esiin ja alkoi kailottaa kantrilta haiskahtavaa tex-mex-country-rockia minkä keuhkoistaan irti sai, soitti välillä niin riivatusti ja lauloi sitten kertosäkeen aina komeasti syvällä rintaäänellään: ”...viiniä pikariin kaadan ja unhoitan kaiken muun...”

Kreivi lojui kuin betonipaaluna edelleen liikkumattomana vääntyneellä konepellillä eikä tällä hetkellä yrittänyt kukkoilla kiekaisunkaan vertaa, vaikka hänen niskansa alkoikin pikkuhiljaa punoittaa yhä enemmän ja otsalla kiilteli muutama tuulilasinsirpalekin. Hänen onneton olotilansa ei voinut nyt vähempää kiinnostaa muita läsnäolijoita. Tytöt autonkotterosta veivasivat ikkunan auki ja huutelivat Superjuntille, että tulisi jo kiireesti autoon, jotta päästäisiin jatkamaan matkaa. Niinpä Superjuntti vetäisi vielä notkeasti vähän rivitanssia lisää ja siirtyi sitten koslaan. Eipä enää huolta, että Kreivi olisi yrittänyt heitä tavoitella ja viekkaudella houkutella Elliä mukaansa. Nyt tytöt hihkuivat onnessaan, vilkuttelivat vapautuneina takapenkillä kreiville ja jatkoivat Superjuntin kanssa laulamista ”... ja unhoitan kaiken muun...”

Alkoivat lähestyä heinähattujen maita. Siellä sitä oli tallia ja navettaa jos jonkinlaista, ja oli aakeeta laakeeta riittämiin. Kyllähän juntit olivat oppineet jo selkänahoissaan, että nautakarjan tulee saada liikkua vapaasti. Oli se niin rehellistä meininkiä. Kyllähän punaniskat erottavat hiiret ja ihmiset ja aina tiukan paikan tullen myös pienet lehmät. Ja senkin he tiesivät, että kaikenmaailman kreivit ja komeljanttarit saattavat olla uskomattoman törttöjä. Näin se vaan on, ja näin se on nähtävä!

Lue lisää

Superjuntti niisti nenänsä sormiin ja viskasi räkäklimpin nissanin ikkunasta pihalle.
"Höh-hö-hööö, tytöt! Pistetääs arvausleikki pystyyn ja katotaas kenenkä vieressä sitä meikäläinen ens ehtoona! Miehen kädet olivat valtavat eikä hän oikein meinannut muutenkaan mahtua täyteen ahdettuun henkilöautoon, käpälillään superjuntti paukutti henkseleitä ja kailotti samalla iloisesti.
"kenelläs se ois suurin himo meikäläisen viereen? Juntti kysyi ja otti samalla öljyisen nike -lippalakin päästään. Miehen vaalean-likaiset hiukset muistuttivat sateessa liennutta kuhilasta ainakin olkapäiden kohdalta, keskemmältä päälakea hän oli kalju.
"Eipä siitä viittaukoista ois ollu miesten hommiin, mut antakaas kun näette meitin velipojat ja vanhan ukon! Ne ne vasta osaakin pitää lystiä, vanha ukko eritoten! Ja kyllä ne on nyt hyvillää ku näi paljo nättejä tyttöjä meitti tuo mukanaa, har-har-har!
superjuntti laski saastaisen lippalakkinsa valtavan vatsansa päälle ja alkoi nuokkumaan, kohta hän kuorsasi jo niin että nissanin moottorin ääni ei enää kuulunut alta.

Knaappi kirjoitti:

Superjuntti niisti nenänsä sormiin ja viskasi räkäklimpin nissanin ikkunasta pihalle.
"Höh-hö-hööö, tytöt! Pistetääs arvausleikki pystyyn ja katotaas kenenkä vieressä sitä meikäläinen ens ehtoona! Miehen kädet olivat valtavat eikä hän oikein meinannut muutenkaan mahtua täyteen ahdettuun henkilöautoon, käpälillään superjuntti paukutti henkseleitä ja kailotti samalla iloisesti.
"kenelläs se ois suurin himo meikäläisen viereen? Juntti kysyi ja otti samalla öljyisen nike -lippalakin päästään. Miehen vaalean-likaiset hiukset muistuttivat sateessa liennutta kuhilasta ainakin olkapäiden kohdalta, keskemmältä päälakea hän oli kalju.
"Eipä siitä viittaukoista ois ollu miesten hommiin, mut antakaas kun näette meitin velipojat ja vanhan ukon! Ne ne vasta osaakin pitää lystiä, vanha ukko eritoten! Ja kyllä ne on nyt hyvillää ku näi paljo nättejä tyttöjä meitti tuo mukanaa, har-har-har!
superjuntti laski saastaisen lippalakkinsa valtavan vatsansa päälle ja alkoi nuokkumaan, kohta hän kuorsasi jo niin että nissanin moottorin ääni ei enää kuulunut alta.

Lue lisää

Elli, Mia ja Sanna hiljenivät vain hetkeksi sillä he jotenkin sisimmässään olivat nyt niin pehmoja kaiken sekoilun jälkeen, että Superjuntin uhoilu teki tässä vaiheessa vain pienen painalluksen heidän muistiinsa. Nuoresta iästään huolimatta pahemmissakin sanansäilissä oli tullut elämän aikana jo oltua. Superjuntithan osaavat olla niin ärsyttävän junttimaisesti huonosti käyttäytyviä. Heidän lippalakinasennoistaan on niin helppo lukea se einarimainen filosofointi, josta ei sitten ota selvää erkkikään. Ja vielä jos sitä murretta laukovat. Uh-huh! Se on aivan toista kuin joidenkin Snobien paskiaismaiset heitot sisäpiiriklubeilla. Sitä sanahelinää typyt olivat tottuneet paremminkin kuulemaan jo tuttipulloiässä. Snobit kun pääsivät oikein irrottelemaan ja heittelemään jotakin päämäärätietoisesti, puhelemaan ristiin rastiin soljuvasti luppoaikanaan, sitä pölinäähän riitti. Se oli sitä ankkalammikon lainehtimista äärilaidasta toiseen, jatkuvaa karkkia ja kepposta, kepposta ja karkkia. Loputtomiin.

Tosi Superjuntti oli nyt unten mailla. Hänen kaverinsa Kaapo päättikin sitten kurvata isiensä maille ja kiepautti seuraavasta lentohiekkaisesta kohdasta metsätietä oikealle. Tien laidassa oli pieni kyltti jossa luki lupaavasti Ukkovaara. Parinsadan metrin päässä häämöttikin suuri honkainen metsästysmaja. Kaapo kurvasi pihalla käsijarrukäännöksellä suoraan portaiden eteen, ettei leidien tarvinnut tarpoa sammalikolla. Olisivat siinä tanssikengät saattaneet hieman pihkaantua ikihongan kyyneliin. Aika huomaavainen ele Kaapolta!

Superjuntti jätettiin suosiolla kuorsaamaan koslaan, ja typyt seurasivat innoissaan hihkuen sitä ihqu-ihanaa, ihqu-ihanaa, sillä jo ulkona seinille kartutettu hieno kokoelma niin hirvenpäitä, karhunkalloja, linnunsulkia sun muita metsästysrituaaleihin kuuluvaa rekvisiittaa oli tehnyt heihin lievää suuremman vaikutuksen. Harvoinpa sitä pääsee näille junttien salatuille eräkämpille tsekkaamaan velikultien, tuhattaitoisten erämiesten keitaisiin, joilla heittivät viihteelle. Kovinpa näytti prameaa olevan niin ulkoa kuin nyt sisältäkin. Elli katseli ystävättäriensä kanssa nurkkia ja totesivat, että maalipinnat kaipasivat ehkä hieman sivellintä ja lautalattiakin narisi, mutta valtaisan oleskelutilan hulppeat nahkasohvat olivat lähes yhtä pröystäilevät kuin mihin typyt olivat kotosallakin tottuneet.

Kaapo sytytteli jo tulia takkaan ja kävi keittiöstä hakemassa valmiiksi marinoidut karhunlihapihvit ja alkoi lätkimään niitä takan edustalla olevalle paistivaluraudalle käristymään. Nyt käryt, höyryt ja hajut alkoivat levitä kotoisasti. Nälkä tässä kaikilla jo olikin ja aromikas ruuankatku toi veden kielelle. Kaikki tuntui olevan juuri niinkuin pitääkin. Täältä oli turha etsiä pintaliitoa ja salamavalojen räiskettä, mutta täällä oli erämaan rauha.

Erämaan rauha.

Juu. Erämaan rauha oli tasan tarkkaan siihen asti, kunnes ulko-ovelta alkoi kuulua roimaa jytkettä ja kopinaa. Sieltähän ryntäsikin paikalle sitten itse omistaja ”vanha” ukko, eli paroni Jyväjemmari kolmannen veljenpoikansa (Superjuntin ja Kaapon velipoika Jaska) kera. Paronilla ei ollut haulikkoa tällä kertaa olallaan, vaan tuoda römysivät nyt kimpassa kalja- ja whiskykärryä tohkeissaan oikein olan takaa. Olivat olleet laivareissulla ja tulollaan risteilyltä. Paroni poltteli pikkusikariaan ja yllättyi iloisesti, kun majassa oli enemmänkin porukkaa. Siinä vasta oli mies paikallaan, jaksoi aina ilahtua yllätyksistä. Ja niitähän veljenpojilla kyllä riittikin riittävästi, ellei suorastaan ylitsepursuavasti.

- Mahtava meininki. Täällähän vasta pirskeet onkin. Mitenkäs nyt alkaa haiskahtamaan siltä, että taitaa sittenkin jäädä kuule Jaska Siljaristeilyn ikimuistoinen yö nyt pimentoon. Täällä ei ainakaan tarjoilut lopu kesken onhan meillä omat eväät taas mukana. Ja siellä ruosteisessa proomussahan tulikin vedettyä sitä itsepaahdettua kalaakin sen verran, että kyllä nää nallentassut nyt maistuu kaksinverroin paremmilta vaikka Kaapo onkin ne valmistanut. Kaapolta tosin on se erämieskoulu vielä vähän keskeneräinen, mutta ei hätiä mitiä. Esittelepäs nyt Kaapo arvon leidit.

Kaapohan ei huonosta keittotaidostaan huolimatta jäänyt koskaan sanattomaksi ja esitteli heti reippaasti tytöt Jyväjemmarille. Paronin silmät välkähtivät komeettamaisesti ja porautuivat typyjen kurvikkaisiin kaarteisiin.

- Vai tulivat leidit landelle. Tervetuloa! Ja mehän ollaan sitä ehtaa reilua meininkiä, että tytöt voi kyllä luottaa, ettei olla mitään rosmoja ja ryöväreitä, ja just ollaan tulossa Siljaltakin sikailemasta, niin ettei enää tarvitse sikaillakaan. Heh-he-hee!

Heh-he-hee. Nauroivat sitten kaikki, sillä oli se kaikkien läsnäolijoiden mielestä niin hauskasti sanottu. Nokkelasti kertakaikkiaan.

scarabaeus kirjoitti:

Elli, Mia ja Sanna hiljenivät vain hetkeksi sillä he jotenkin sisimmässään olivat nyt niin pehmoja kaiken sekoilun jälkeen, että Superjuntin uhoilu teki tässä vaiheessa vain pienen painalluksen heidän muistiinsa. Nuoresta iästään huolimatta pahemmissakin sanansäilissä oli tullut elämän aikana jo oltua. Superjuntithan osaavat olla niin ärsyttävän junttimaisesti huonosti käyttäytyviä. Heidän lippalakinasennoistaan on niin helppo lukea se einarimainen filosofointi, josta ei sitten ota selvää erkkikään. Ja vielä jos sitä murretta laukovat. Uh-huh! Se on aivan toista kuin joidenkin Snobien paskiaismaiset heitot sisäpiiriklubeilla. Sitä sanahelinää typyt olivat tottuneet paremminkin kuulemaan jo tuttipulloiässä. Snobit kun pääsivät oikein irrottelemaan ja heittelemään jotakin päämäärätietoisesti, puhelemaan ristiin rastiin soljuvasti luppoaikanaan, sitä pölinäähän riitti. Se oli sitä ankkalammikon lainehtimista äärilaidasta toiseen, jatkuvaa karkkia ja kepposta, kepposta ja karkkia. Loputtomiin.

Tosi Superjuntti oli nyt unten mailla. Hänen kaverinsa Kaapo päättikin sitten kurvata isiensä maille ja kiepautti seuraavasta lentohiekkaisesta kohdasta metsätietä oikealle. Tien laidassa oli pieni kyltti jossa luki lupaavasti Ukkovaara. Parinsadan metrin päässä häämöttikin suuri honkainen metsästysmaja. Kaapo kurvasi pihalla käsijarrukäännöksellä suoraan portaiden eteen, ettei leidien tarvinnut tarpoa sammalikolla. Olisivat siinä tanssikengät saattaneet hieman pihkaantua ikihongan kyyneliin. Aika huomaavainen ele Kaapolta!

Superjuntti jätettiin suosiolla kuorsaamaan koslaan, ja typyt seurasivat innoissaan hihkuen sitä ihqu-ihanaa, ihqu-ihanaa, sillä jo ulkona seinille kartutettu hieno kokoelma niin hirvenpäitä, karhunkalloja, linnunsulkia sun muita metsästysrituaaleihin kuuluvaa rekvisiittaa oli tehnyt heihin lievää suuremman vaikutuksen. Harvoinpa sitä pääsee näille junttien salatuille eräkämpille tsekkaamaan velikultien, tuhattaitoisten erämiesten keitaisiin, joilla heittivät viihteelle. Kovinpa näytti prameaa olevan niin ulkoa kuin nyt sisältäkin. Elli katseli ystävättäriensä kanssa nurkkia ja totesivat, että maalipinnat kaipasivat ehkä hieman sivellintä ja lautalattiakin narisi, mutta valtaisan oleskelutilan hulppeat nahkasohvat olivat lähes yhtä pröystäilevät kuin mihin typyt olivat kotosallakin tottuneet.

Kaapo sytytteli jo tulia takkaan ja kävi keittiöstä hakemassa valmiiksi marinoidut karhunlihapihvit ja alkoi lätkimään niitä takan edustalla olevalle paistivaluraudalle käristymään. Nyt käryt, höyryt ja hajut alkoivat levitä kotoisasti. Nälkä tässä kaikilla jo olikin ja aromikas ruuankatku toi veden kielelle. Kaikki tuntui olevan juuri niinkuin pitääkin. Täältä oli turha etsiä pintaliitoa ja salamavalojen räiskettä, mutta täällä oli erämaan rauha.

Erämaan rauha.

Juu. Erämaan rauha oli tasan tarkkaan siihen asti, kunnes ulko-ovelta alkoi kuulua roimaa jytkettä ja kopinaa. Sieltähän ryntäsikin paikalle sitten itse omistaja ”vanha” ukko, eli paroni Jyväjemmari kolmannen veljenpoikansa (Superjuntin ja Kaapon velipoika Jaska) kera. Paronilla ei ollut haulikkoa tällä kertaa olallaan, vaan tuoda römysivät nyt kimpassa kalja- ja whiskykärryä tohkeissaan oikein olan takaa. Olivat olleet laivareissulla ja tulollaan risteilyltä. Paroni poltteli pikkusikariaan ja yllättyi iloisesti, kun majassa oli enemmänkin porukkaa. Siinä vasta oli mies paikallaan, jaksoi aina ilahtua yllätyksistä. Ja niitähän veljenpojilla kyllä riittikin riittävästi, ellei suorastaan ylitsepursuavasti.

- Mahtava meininki. Täällähän vasta pirskeet onkin. Mitenkäs nyt alkaa haiskahtamaan siltä, että taitaa sittenkin jäädä kuule Jaska Siljaristeilyn ikimuistoinen yö nyt pimentoon. Täällä ei ainakaan tarjoilut lopu kesken onhan meillä omat eväät taas mukana. Ja siellä ruosteisessa proomussahan tulikin vedettyä sitä itsepaahdettua kalaakin sen verran, että kyllä nää nallentassut nyt maistuu kaksinverroin paremmilta vaikka Kaapo onkin ne valmistanut. Kaapolta tosin on se erämieskoulu vielä vähän keskeneräinen, mutta ei hätiä mitiä. Esittelepäs nyt Kaapo arvon leidit.

Kaapohan ei huonosta keittotaidostaan huolimatta jäänyt koskaan sanattomaksi ja esitteli heti reippaasti tytöt Jyväjemmarille. Paronin silmät välkähtivät komeettamaisesti ja porautuivat typyjen kurvikkaisiin kaarteisiin.

- Vai tulivat leidit landelle. Tervetuloa! Ja mehän ollaan sitä ehtaa reilua meininkiä, että tytöt voi kyllä luottaa, ettei olla mitään rosmoja ja ryöväreitä, ja just ollaan tulossa Siljaltakin sikailemasta, niin ettei enää tarvitse sikaillakaan. Heh-he-hee!

Heh-he-hee. Nauroivat sitten kaikki, sillä oli se kaikkien läsnäolijoiden mielestä niin hauskasti sanottu. Nokkelasti kertakaikkiaan.

Lue lisää

"Meikäläinen näes pisti mettää alanurkasta vähäsen matalaks ja otinpa ja ostin sitten sen myynnissä olleen venevirman", ukko höpötti ja laski samalla kaksipiippuisen haulikkonsa oven viereen.
"Piru vaan ku on paljo lepakoita tuolla ulkona, ois pitänt olla kiekkopanoksia mukana taskuss mut ei oo ku vaa näitä täyteisiä. Niit oli kuulkaa tuolla iha pirust!" ukko jatkoi munuksiaan kourien ja lattialle sylkien.

Tytöt kikattelivat ja Jaskan pulskeat posket punersivat. Siinävaiheessa kun naiset paukuttelivat Jaskan olkaimia, Jaska hehkui jo kuin hiilikekäle. Kukaan ei huomannut mitään kun lattialistojen raoista alkoi ryöpytä torakoita ja hämähäkkejä, muutama lepakkokin lenteli hiprakkaisen porukan yläpuolella.

Knaappi kirjoitti:

"Meikäläinen näes pisti mettää alanurkasta vähäsen matalaks ja otinpa ja ostin sitten sen myynnissä olleen venevirman", ukko höpötti ja laski samalla kaksipiippuisen haulikkonsa oven viereen.
"Piru vaan ku on paljo lepakoita tuolla ulkona, ois pitänt olla kiekkopanoksia mukana taskuss mut ei oo ku vaa näitä täyteisiä. Niit oli kuulkaa tuolla iha pirust!" ukko jatkoi munuksiaan kourien ja lattialle sylkien.

Tytöt kikattelivat ja Jaskan pulskeat posket punersivat. Siinävaiheessa kun naiset paukuttelivat Jaskan olkaimia, Jaska hehkui jo kuin hiilikekäle. Kukaan ei huomannut mitään kun lattialistojen raoista alkoi ryöpytä torakoita ja hämähäkkejä, muutama lepakkokin lenteli hiprakkaisen porukan yläpuolella.

Lue lisää

Henkselinpaukuttaminen oli sinänsä herttaista ajankulua. Jaska oli toki tottunut siihen, että hänen ympärillään oli aina kaikenlaista säpinää ja säihkysilmää. Hän oli niitä vesoja joille oli kertyneet ne suvun kaikki komeus- ja pituusgeenit yhtenä ryppäänä. Eipä häntä turhaan sanottu Keisariksi, oli ihan omin avuin kohonnut tässä maailmankaikkeuden palapelissä asemaan, jossa sai astella aina välillä kuin linnunradan tähtimyrskyisissä hiukkassuihkuissa. Typyt olivat hyvässä vauhdissa ja tässä vaiheessa taas pirteinä aloittelemassa uutta rivitanssia, mutta huomasivat, että paroni Jyväjemmari olikin simahtanut. Paroni istui keinutuolissaan taulutelkkarin ääressä. Alkoiko ikä painaa jo sittenkin, kun ei jaksanutkaan tänään raskaan remuamisen jälkeen enää bilettää täysillä. Miten mahtaa käydäkään tulevan viikonlopun, jaksaneeko sittenkään pysyä aktiivisena. Pojat olivat nimittäin kasanneet kaikenlaista puuhamaata kotona uuninpankolla loikoillessaan, näperrelleet ties mitä trendikäyriä mielissään, sillä heillä ei pienet stressinpoikaset koskaan kummitelleet pöntöissään. Heillä ei tosiaan näyttänyt ainakaan koskaan olevan mitään hämäriä virhepäätelmiä. Eivät ainakaan myöntäneet, vaan vakuuttelivat raikkaiden tuulien puhuroivan rööreissään. Olihan sekin melkein uskottavaa jorinaa, sillä jokainen liistrasi vähän väliä jotakin laastareita iholleen.

Sannalla ja Keisarilla alkoi olla touhussa mukana enemmänkin särjenpaistamisen meininkiä. Sanna hölisi blondimaisia totuuksia, kuten esimerkiksi: ”Jo kerran kesytettyä kettua on vaikea kesyttää.”

Elli halusi nyt tosiaan vähän liikuntaa ja lähti ulos katsomaan josko Superjuntti olisi heräillyt. Siellähän se sankari näytti keräilevän kamppeitaan, nousi ähisten etupenkiltä ja alkoi napittamaan pusakkaansa, ja huuteli koirankopin katolla ulisevalle Suomen pystykorvalle, paronin Oivapojalle, että herkeäisi ulisemasta, ettei koko metsän susilaumat rientäisi paikalle, sillä lepakoita näkyi olevan jo ihan riittävästi ilmassa vaikka täysikuu olikin nyt osittain pilviharson peittämänä. Tässä pimeyden pimeydessä näkyi siitä huolimatta tosiaan lentävän...............ja Superjuntti ehti karjaista vain:

-   Katariina!

Oivapojan ulina lopahti siihen sekunnin sadasosaan, ja Elli oli juuri asettelemassa askeleitaan viimeiselle porrasaskelmalle, kun se suurikokoinen mustaviittainen järkäle mätkähti räiskähtäen hänen eteensä tähtimäisenä hiukkassuihkuna!

scarabaeus kirjoitti:

Henkselinpaukuttaminen oli sinänsä herttaista ajankulua. Jaska oli toki tottunut siihen, että hänen ympärillään oli aina kaikenlaista säpinää ja säihkysilmää. Hän oli niitä vesoja joille oli kertyneet ne suvun kaikki komeus- ja pituusgeenit yhtenä ryppäänä. Eipä häntä turhaan sanottu Keisariksi, oli ihan omin avuin kohonnut tässä maailmankaikkeuden palapelissä asemaan, jossa sai astella aina välillä kuin linnunradan tähtimyrskyisissä hiukkassuihkuissa. Typyt olivat hyvässä vauhdissa ja tässä vaiheessa taas pirteinä aloittelemassa uutta rivitanssia, mutta huomasivat, että paroni Jyväjemmari olikin simahtanut. Paroni istui keinutuolissaan taulutelkkarin ääressä. Alkoiko ikä painaa jo sittenkin, kun ei jaksanutkaan tänään raskaan remuamisen jälkeen enää bilettää täysillä. Miten mahtaa käydäkään tulevan viikonlopun, jaksaneeko sittenkään pysyä aktiivisena. Pojat olivat nimittäin kasanneet kaikenlaista puuhamaata kotona uuninpankolla loikoillessaan, näperrelleet ties mitä trendikäyriä mielissään, sillä heillä ei pienet stressinpoikaset koskaan kummitelleet pöntöissään. Heillä ei tosiaan näyttänyt ainakaan koskaan olevan mitään hämäriä virhepäätelmiä. Eivät ainakaan myöntäneet, vaan vakuuttelivat raikkaiden tuulien puhuroivan rööreissään. Olihan sekin melkein uskottavaa jorinaa, sillä jokainen liistrasi vähän väliä jotakin laastareita iholleen.

Sannalla ja Keisarilla alkoi olla touhussa mukana enemmänkin särjenpaistamisen meininkiä. Sanna hölisi blondimaisia totuuksia, kuten esimerkiksi: ”Jo kerran kesytettyä kettua on vaikea kesyttää.”

Elli halusi nyt tosiaan vähän liikuntaa ja lähti ulos katsomaan josko Superjuntti olisi heräillyt. Siellähän se sankari näytti keräilevän kamppeitaan, nousi ähisten etupenkiltä ja alkoi napittamaan pusakkaansa, ja huuteli koirankopin katolla ulisevalle Suomen pystykorvalle, paronin Oivapojalle, että herkeäisi ulisemasta, ettei koko metsän susilaumat rientäisi paikalle, sillä lepakoita näkyi olevan jo ihan riittävästi ilmassa vaikka täysikuu olikin nyt osittain pilviharson peittämänä. Tässä pimeyden pimeydessä näkyi siitä huolimatta tosiaan lentävän...............ja Superjuntti ehti karjaista vain:

-   Katariina!

Oivapojan ulina lopahti siihen sekunnin sadasosaan, ja Elli oli juuri asettelemassa askeleitaan viimeiselle porrasaskelmalle, kun se suurikokoinen mustaviittainen järkäle mätkähti räiskähtäen hänen eteensä tähtimäisenä hiukkassuihkuna!

Lue lisää

Superjuntin räkäklimpit olivat totta tosiaan toista tämän möykyn rinnalla. Pallosalamahan se siinä kaivautui laskuvarjostaan ja nyt Ellikin (siis oikealta nimeltään tosiaankin Katariina.......hmmm..........Katariinalle ei vieläkään ollut ihan auennut se seikka, että Superjuntti tuntui tietävän hänen oikean ristimänimensä..........hmmm........tosi outoa), mutta Pallosalama sitävastoin oli Katariinalle tuttuakin tutumpi, olihan hän sisäpiirien julkkis, agentti vailla vertaa.

Helikopterin siivet roksuttivat taivaankannella nyt jo kaukana kuin haihtuvat laukanaskeleet. Elli viikkaili yhdessä Superjuntin kanssa laskuvarjoa, ja he saivatkin sen rutistettua yllättävän pieneksi nyytiksi. Siinä samassa Elli tarttui ripeästi Pallosalaman salkunkahvaan, mutta salkku olikin sitten vähän liian painava hänelle.

-   Mitä helkkarin tiiliskiviä täällä sisällä oikein on?

kysyi Elli uteliaana. Ellin sanathan olivat aina välillä kuin taiottuja, ja niinpä nytkin, sillä salkku retkahti auki ja sisältä pujahti neljä....ei viisi.... kuusi kirjaa.

-   Oho!

huudahti Superjunttikin kun Klassikko Hotakaisen uusin painos oli yhtäkkiä siinä heidän edessään sivut levällään. Onneksi alle osunut sammaleenvihreä kynnysmatto esti hieman sitä vierimästä liian liukkaasti eteenpäin.

-   No voi sun tuhannen...

Pallosalama sai ähkäistyä ja yritti napata seuraavasta opuksesta, ettei sekin olisi uponnut liian syvälle kynnysmattoon. Paroni Jyväjemmarin villisianpiikkinen kynnysmatto oli sittenkin ehkä vähän sopimaton jahtimajan edustalle, sillä Katariinakin nyrpisteli nyt sille nenäänsä lähes aidon kettutytön tavoin. Vaan siihenpä se seuraava hittituote iskeytyi sekin, ja Superjuntti alkoi uteliaana tavailemaan kansilehteä.

-   Missä kuljimme kerran... muistatkos Katariina laisinkaan missä tavattiin ensimmäisen kerran?

-   Miten niin tavattiin. No varmaankin sisäpiiriklubilla eilenillalla.

-   Siis sä et muista! Ookoo, mä autan.

ja Superjuntti otti povaristaan jotakin kiiltävää, ja kun hän ojensi pienen hopeisen pistoolin Katariinalle tyttö tunsi siinä samassa olevansa kuin kylmän raivon vallassa, ja tässä vaiheessa Pallosalama tunsi olevansa täysin ulkopuolinen.
________
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

Superjuntin räkäklimpit olivat totta tosiaan toista tämän möykyn rinnalla. Pallosalamahan se siinä kaivautui laskuvarjostaan ja nyt Ellikin (siis oikealta nimeltään tosiaankin Katariina.......hmmm..........Katariinalle ei vieläkään ollut ihan auennut se seikka, että Superjuntti tuntui tietävän hänen oikean ristimänimensä..........hmmm........tosi outoa), mutta Pallosalama sitävastoin oli Katariinalle tuttuakin tutumpi, olihan hän sisäpiirien julkkis, agentti vailla vertaa.

Helikopterin siivet roksuttivat taivaankannella nyt jo kaukana kuin haihtuvat laukanaskeleet. Elli viikkaili yhdessä Superjuntin kanssa laskuvarjoa, ja he saivatkin sen rutistettua yllättävän pieneksi nyytiksi. Siinä samassa Elli tarttui ripeästi Pallosalaman salkunkahvaan, mutta salkku olikin sitten vähän liian painava hänelle.

-   Mitä helkkarin tiiliskiviä täällä sisällä oikein on?

kysyi Elli uteliaana. Ellin sanathan olivat aina välillä kuin taiottuja, ja niinpä nytkin, sillä salkku retkahti auki ja sisältä pujahti neljä....ei viisi.... kuusi kirjaa.

-   Oho!

huudahti Superjunttikin kun Klassikko Hotakaisen uusin painos oli yhtäkkiä siinä heidän edessään sivut levällään. Onneksi alle osunut sammaleenvihreä kynnysmatto esti hieman sitä vierimästä liian liukkaasti eteenpäin.

-   No voi sun tuhannen...

Pallosalama sai ähkäistyä ja yritti napata seuraavasta opuksesta, ettei sekin olisi uponnut liian syvälle kynnysmattoon. Paroni Jyväjemmarin villisianpiikkinen kynnysmatto oli sittenkin ehkä vähän sopimaton jahtimajan edustalle, sillä Katariinakin nyrpisteli nyt sille nenäänsä lähes aidon kettutytön tavoin. Vaan siihenpä se seuraava hittituote iskeytyi sekin, ja Superjuntti alkoi uteliaana tavailemaan kansilehteä.

-   Missä kuljimme kerran... muistatkos Katariina laisinkaan missä tavattiin ensimmäisen kerran?

-   Miten niin tavattiin. No varmaankin sisäpiiriklubilla eilenillalla.

-   Siis sä et muista! Ookoo, mä autan.

ja Superjuntti otti povaristaan jotakin kiiltävää, ja kun hän ojensi pienen hopeisen pistoolin Katariinalle tyttö tunsi siinä samassa olevansa kuin kylmän raivon vallassa, ja tässä vaiheessa Pallosalama tunsi olevansa täysin ulkopuolinen.
________
jatka - kaa

Lue lisää

Sisällä kelohuvilassa railakas meno jatkui. Jaska jokelteli tyytyväisyyttään ja pisti aina välillä jalalla koreasti rivitanssin malliin, sitten istuuduttuaan naiset olivat taas paukuttelemassa hänen ainoata olkaintaan.
"Iiiik! mitä ton vanhan vaarin kasvoilla oikein on?" Sanna huusi tönäisten samalla drinkkinsä nurin Jaskan syliin. Kaikki muut kääntyivät katsomaan pankolla makailevaa pitkäpartaista isäntää jonka kasvojen yli liikkui elävä, musta matto.
"Russakoita, perkele! Nehän on russakoita, Jaska huusi ja nousi seisomaan kaljapullo kädessään. Naiset varisivat Superjuntin pienimmän veljen, -Jaskan sylistä kuin kuivat kuusenkävyt lattialle ja kaikkialla suorastaan kuhisi. Katossa ja seinillä liikkui mustia , eläviä varjoja ja näytti siltä kuin ne kaikki kokoontuisivat yhteen pisteeseen, keskelle lattiaa. Jaska tuijotti näkymää ja aukaisi lähimmän neitosen pakaroiden välissä uuden pullon olutta, sitten hän alkoi huutamaan epätoivoisesti apuun vanhinta veljeään, superjunttia.

"Help! Help!" Kelomökin sisältä kuului vaimeasti. superjuntti oli juuri sotkenut suonsilmäkkeeseen mahdollisen kilpakosijansa pallosalaman ja läpimärkänä hän pysähtyi paikoilleen kuuntelemaan mistä ääni kuului.
"Sisällä on joku nyt vinossa", Elli sanoi viileästi superjuntille.
Superjuntti mulkaisi Elliä ja otti tämän käsistä juuri avatun olutpullon ja joi sen alle sekunnin tyhjäksi ja rutisti lasisen pullon kädessään pieneksi tomuksi. Sitten junti aukaisi kämpän oven karmineen päivineen.

Keskellä kämpän lattiaa huojui ihmisen näköinen olento joka koostui kaikenlaisista hyönteisistä. Se kääntyi Superjunttiin päin ja sanoi:
"Minä olen Incubus, ihmistä vanhempi. Olen tullut tänne hakemaan jotain jonka anastit vuosi sitten minulta, jotain minun omaani" olento ojensi superjuntin suuntaan kätensä.
"Medaljonki" olento sanoi.



"

knaappi kirjoitti:

Sisällä kelohuvilassa railakas meno jatkui. Jaska jokelteli tyytyväisyyttään ja pisti aina välillä jalalla koreasti rivitanssin malliin, sitten istuuduttuaan naiset olivat taas paukuttelemassa hänen ainoata olkaintaan.
"Iiiik! mitä ton vanhan vaarin kasvoilla oikein on?" Sanna huusi tönäisten samalla drinkkinsä nurin Jaskan syliin. Kaikki muut kääntyivät katsomaan pankolla makailevaa pitkäpartaista isäntää jonka kasvojen yli liikkui elävä, musta matto.
"Russakoita, perkele! Nehän on russakoita, Jaska huusi ja nousi seisomaan kaljapullo kädessään. Naiset varisivat Superjuntin pienimmän veljen, -Jaskan sylistä kuin kuivat kuusenkävyt lattialle ja kaikkialla suorastaan kuhisi. Katossa ja seinillä liikkui mustia , eläviä varjoja ja näytti siltä kuin ne kaikki kokoontuisivat yhteen pisteeseen, keskelle lattiaa. Jaska tuijotti näkymää ja aukaisi lähimmän neitosen pakaroiden välissä uuden pullon olutta, sitten hän alkoi huutamaan epätoivoisesti apuun vanhinta veljeään, superjunttia.

"Help! Help!" Kelomökin sisältä kuului vaimeasti. superjuntti oli juuri sotkenut suonsilmäkkeeseen mahdollisen kilpakosijansa pallosalaman ja läpimärkänä hän pysähtyi paikoilleen kuuntelemaan mistä ääni kuului.
"Sisällä on joku nyt vinossa", Elli sanoi viileästi superjuntille.
Superjuntti mulkaisi Elliä ja otti tämän käsistä juuri avatun olutpullon ja joi sen alle sekunnin tyhjäksi ja rutisti lasisen pullon kädessään pieneksi tomuksi. Sitten junti aukaisi kämpän oven karmineen päivineen.

Keskellä kämpän lattiaa huojui ihmisen näköinen olento joka koostui kaikenlaisista hyönteisistä. Se kääntyi Superjunttiin päin ja sanoi:
"Minä olen Incubus, ihmistä vanhempi. Olen tullut tänne hakemaan jotain jonka anastit vuosi sitten minulta, jotain minun omaani" olento ojensi superjuntin suuntaan kätensä.
"Medaljonki" olento sanoi.



"

Lue lisää

Tuo jokseenkin sietämätön vaahtopää Pallosalama ei kuitenkaan onneksi jäänyt koskaan avuttomana pyörimään paikoilleen vaikka olikin pintasilaukseltaan viimeisen päälle kuin kuninkaallista sukua. Ja mielettömän vaikutusvallan hän omasikin. Hänen ei tarvinnut painaa kuin puolta nappulaa ihmehaalarissaan niin johan alkoi roottorien melu särkeä ilmatilaa. Bondin sukua kun oli, ei James vaan Max. Hänellä olikin se vinkeä suvun tapa sanoa aina silloin tällöin: ”Nimeni on Bond...” ja väki hiljeni..., ”nimeni on Bond, Max Bond” .... ja kaikki alkoivat nauramaan helpotuksesta, ettei hän ollutkaan James, vaan ainoastaan Jamesin klooni! Huff...fufff...johan helpotti! Max ilmielävänä, jopas jotakin, heh-he-heh-heeeeeeeeeee!!! Casino Royale!

Bbbrrrrrmmmmmmmm..........bbrrrrrrrrr

Metsästysmajan ikkunat helisivät ja tärisivät, ei suinkaan villiviinin rapisuttaessa niitä tuulenpuuskassa, vaan roottorien äänen voimakkuus uhkasi jo tärykalvojakin. Sieltä olivat kuin olivatkin tulossa Kunnian Miehet. Nyt kun Elli, Mia ja Sanna kuulivat tuttujen äänien lähestyvän he kiiruhtivat oitis hakemaan käsikassaroitaan, meikkipussukoiden oli parasta olla mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Typyt ryntäsivät ulos ja Elli kumartui vielä ottamaan näppeihinsä pihalla hujan hajan olevat kirjaviisaudet, jotka olivat uppoamaisillaan sammalikkoon ja jäädä kertakaikkisen liian vähälle huomiolle. Jos ei niistä nyt muuksi olisikaan niin auttaisivat ainakin helikopterissa istumaan sopivalle korkeudelle jos horisontti ei muuten alkaisi piirtyä eteen tarpeeksi terävänä.

Superjuntti riuhtaisi kaulaltaan Ellin medaljongin, jonka oli löytänyt kuin vahingossa etsiessään karvanoppanissanin lattialta mäyräkoiraa, ja laittanut hopeisen koristuksen kaulaansa killumaan. Hän napsautti sen nyt auki, ja sisältä tipahti pieni paperilappunen, jonka Pallosalama sai heti napattua lennosta hyppysiinsä. Superjuntti viskasi raivoissaan medaljongin päin näköä saadakseen itselleen tuon kallisarvoisen karttapergamentin, mutta kuin kohtalon oikusta se meni sittenkin oikeaan osoitteeseen, sillä Max tuskin tarvitsisi karttaa seuratessaan mitään navigaattoreita niinkuin Superjuntti aina tarvitsi. Viimeksikin navigoidessaan karvanoppanissanillaan, muistetaanhan se miten siinä sitten kävikään. Oijoijoi, ellei pahemmin voisi sitä ilmaista! Kun autonavigaattori sanoo sillä hunajanmakealla äänellään, että seuraavasta oikealle, niin sehän tarkoittaa tietystikin vasemmalle. Blondithan niitä käskyjä aina antaa! Niin se on. Uskoisit jo Superjuntti! .... mutta ei mene perille, ei.... nytkin Superjuntin siinä ihan pihalla hässäköidessä ja tasapainoillessa, yrittäessään samaan aikaan vilkuttaa typyille ja syleillä pikkuveljeään Jaskaa, joka on vieläkin ihan hyytelönä kaikesta tapahtuneesta, Pallosalama sai itsensä kammettua ylös suonsilmäkkeestä ja pompahtamaan suoraan kopterin etupenkille.

-   Antaa lasettaa!

sanoi Sanna vikkelästi ja kaikki neljä vilkuttivat iloisesti alhaalla töllistelevälle Oivapojalle, joka oli niin pörheänä ja hyvävointisen ulisevana taas noussut koirankoppinsa katolle kuin isäntä ikään, tämä Ukkovaaran kuningas.

_________
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

Tuo jokseenkin sietämätön vaahtopää Pallosalama ei kuitenkaan onneksi jäänyt koskaan avuttomana pyörimään paikoilleen vaikka olikin pintasilaukseltaan viimeisen päälle kuin kuninkaallista sukua. Ja mielettömän vaikutusvallan hän omasikin. Hänen ei tarvinnut painaa kuin puolta nappulaa ihmehaalarissaan niin johan alkoi roottorien melu särkeä ilmatilaa. Bondin sukua kun oli, ei James vaan Max. Hänellä olikin se vinkeä suvun tapa sanoa aina silloin tällöin: ”Nimeni on Bond...” ja väki hiljeni..., ”nimeni on Bond, Max Bond” .... ja kaikki alkoivat nauramaan helpotuksesta, ettei hän ollutkaan James, vaan ainoastaan Jamesin klooni! Huff...fufff...johan helpotti! Max ilmielävänä, jopas jotakin, heh-he-heh-heeeeeeeeeee!!! Casino Royale!

Bbbrrrrrmmmmmmmm..........bbrrrrrrrrr

Metsästysmajan ikkunat helisivät ja tärisivät, ei suinkaan villiviinin rapisuttaessa niitä tuulenpuuskassa, vaan roottorien äänen voimakkuus uhkasi jo tärykalvojakin. Sieltä olivat kuin olivatkin tulossa Kunnian Miehet. Nyt kun Elli, Mia ja Sanna kuulivat tuttujen äänien lähestyvän he kiiruhtivat oitis hakemaan käsikassaroitaan, meikkipussukoiden oli parasta olla mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Typyt ryntäsivät ulos ja Elli kumartui vielä ottamaan näppeihinsä pihalla hujan hajan olevat kirjaviisaudet, jotka olivat uppoamaisillaan sammalikkoon ja jäädä kertakaikkisen liian vähälle huomiolle. Jos ei niistä nyt muuksi olisikaan niin auttaisivat ainakin helikopterissa istumaan sopivalle korkeudelle jos horisontti ei muuten alkaisi piirtyä eteen tarpeeksi terävänä.

Superjuntti riuhtaisi kaulaltaan Ellin medaljongin, jonka oli löytänyt kuin vahingossa etsiessään karvanoppanissanin lattialta mäyräkoiraa, ja laittanut hopeisen koristuksen kaulaansa killumaan. Hän napsautti sen nyt auki, ja sisältä tipahti pieni paperilappunen, jonka Pallosalama sai heti napattua lennosta hyppysiinsä. Superjuntti viskasi raivoissaan medaljongin päin näköä saadakseen itselleen tuon kallisarvoisen karttapergamentin, mutta kuin kohtalon oikusta se meni sittenkin oikeaan osoitteeseen, sillä Max tuskin tarvitsisi karttaa seuratessaan mitään navigaattoreita niinkuin Superjuntti aina tarvitsi. Viimeksikin navigoidessaan karvanoppanissanillaan, muistetaanhan se miten siinä sitten kävikään. Oijoijoi, ellei pahemmin voisi sitä ilmaista! Kun autonavigaattori sanoo sillä hunajanmakealla äänellään, että seuraavasta oikealle, niin sehän tarkoittaa tietystikin vasemmalle. Blondithan niitä käskyjä aina antaa! Niin se on. Uskoisit jo Superjuntti! .... mutta ei mene perille, ei.... nytkin Superjuntin siinä ihan pihalla hässäköidessä ja tasapainoillessa, yrittäessään samaan aikaan vilkuttaa typyille ja syleillä pikkuveljeään Jaskaa, joka on vieläkin ihan hyytelönä kaikesta tapahtuneesta, Pallosalama sai itsensä kammettua ylös suonsilmäkkeestä ja pompahtamaan suoraan kopterin etupenkille.

-   Antaa lasettaa!

sanoi Sanna vikkelästi ja kaikki neljä vilkuttivat iloisesti alhaalla töllistelevälle Oivapojalle, joka oli niin pörheänä ja hyvävointisen ulisevana taas noussut koirankoppinsa katolle kuin isäntä ikään, tämä Ukkovaaran kuningas.

_________
jatka - kaa

Lue lisää

Ukkovaaran kuningas horjahti alas koppinsa katolta, se säntäili ja säkyili hädissään joka suuntaan. Oli käynyt näet niin, että sillä aikaa kun sisällä huvilassa olivat bileet parhaimmillaan, oli Kelpo Oiva käväissyt nostamassa kinttuaan takapihalle laskeutuneen kopterin jalaksille. West Wingin mies oli alkuun yrittänyt hätistellä ukkovaaran kuningasta loitommalle kopterissta, mutta tämä oli vain nuuskinut entistäkin innostuneempana uusia, alueelle ilmestyneitä hajuja. Samalla Oiva oli kietonut paksun kaulakettinkinsä kopterin jalaksiin ja tarpeensa tehtyään se pyörähti vielä varmuudeksi läheisen puun ympäri kopille kulkiessaan.

Kopterin pilotti istui Bondin vieressä naama hangen värisenä ja huusi Maydayta mikrofoniin, bondin oikea silmäluomi värähteli ainoastaan hieman hermostuneesti.
"Hyvät leidit, voisitteko mitenkään hypätä tuohon alapuolella olevaan jokeen koska tämä kopteri tekee aivan pian pakkolaskun metsikköön? Kiirettä, please!" Bond sanoi.

Tytöt vilkaisivat hermostuneina toisiaan ja ensimmäisenä hamosen helmat korvissaan loikkasi Elli meikkipussukkansa hampaissaan.

Knaappi kirjoitti:

Ukkovaaran kuningas horjahti alas koppinsa katolta, se säntäili ja säkyili hädissään joka suuntaan. Oli käynyt näet niin, että sillä aikaa kun sisällä huvilassa olivat bileet parhaimmillaan, oli Kelpo Oiva käväissyt nostamassa kinttuaan takapihalle laskeutuneen kopterin jalaksille. West Wingin mies oli alkuun yrittänyt hätistellä ukkovaaran kuningasta loitommalle kopterissta, mutta tämä oli vain nuuskinut entistäkin innostuneempana uusia, alueelle ilmestyneitä hajuja. Samalla Oiva oli kietonut paksun kaulakettinkinsä kopterin jalaksiin ja tarpeensa tehtyään se pyörähti vielä varmuudeksi läheisen puun ympäri kopille kulkiessaan.

Kopterin pilotti istui Bondin vieressä naama hangen värisenä ja huusi Maydayta mikrofoniin, bondin oikea silmäluomi värähteli ainoastaan hieman hermostuneesti.
"Hyvät leidit, voisitteko mitenkään hypätä tuohon alapuolella olevaan jokeen koska tämä kopteri tekee aivan pian pakkolaskun metsikköön? Kiirettä, please!" Bond sanoi.

Tytöt vilkaisivat hermostuneina toisiaan ja ensimmäisenä hamosen helmat korvissaan loikkasi Elli meikkipussukkansa hampaissaan.

Lue lisää

- Seuratkaa!

huuteli Elli kiitäessään luotisuorasti alaspäin.

Elli oli heti huomannut Maxin suloisen viiruisen silmäluomen värähdyksestä, että homma on hoidossa. Olihan Pallosalama niin kultainen veitikka, häneen jos kehen saattoi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Ja siinähän Sanna ja Mia tulivat helmat hulmuten Ellin perässä alas, ja he kaikki mätkähtivät kahden kopterin heille varta vasten levittämään turvaverkkoon. Hopsista vain! Myöhemmin ajateltuna tässä alastulossa ainut susiksi mennyt kömmähdys oli se pieni seikka, että Mia kiireissään unohti ottaa mukaan myös meikkipussukkansa. Se selittyi vain ja ainoastaan sillä, että se oli vaihtunut hänen penkillään olleeseen kovakantiseen finlandiaehdokkaaseen, mutta mikä niistä kuudesta se oli, siitä kenelläkään ei ollut harmainta havaintoa, sillä typyt pomppivat kuin pallomeressä ja naureskelivat aivan hervottomina kiemurrellen kuin maan matoset. No sattuuhan sitä. Siinä he nyt kiikkuivat turvallisesti taivaan ja maan välillä sametinpehmeässä pimeydessä kuin kalarysässä, ja pussukkaverkko nostettiin toiseen kopteriin ja matka jatkui. Toisessa kopterissa olikin lastina muutama säkillinen paroni Jyväjemmarin maankuuluja valkosipulilettejä ja aimo kontillinen pakastettuja herkkusieniä, jotka olivat expressinä menossa lentokentälle. (Westwingin toimintaperiaatteena oli se kaikkien menestyneiden firmojen motto: vie mennessäs tuo tullessas.) Sieltä ne sitten aikanaan kulkeutuisivat maailmanlaajuisen ravintolaketjun (Marzellinomaggaroni) päivällispöytiin. Olivat jo vuosikausia tilailleet paroni Jyväjemmarin luomumuonaa omien gourmettuotteidensa lisukkeiksi. Ihme porukkaa, mutta täytyihän Jyväjemmarin auttaa etelän asukkaita. Nykyisin oli oltava niin globaalia, niin globaalia, että hänkin sai ne tuntuvat korvaukset kerättyä plakkariinsa viimeistä senttiä myöten.

Paroni Jyväjemmari olikin juuri heräilemässä keinutuolissaan, sillä jonkinlainen outo kuhina kävi hänen punehtuneilla poskipäillään. Ettei taas vain olisi uneksinut joutavia! Paronilla oli tapana ottaa näitä torkkuja, joita hän itse sanoi silmänlumeiksi. Jostakin syystä häntä alkoi aivastuttamaan herkeämättä ja hän meni keittiöön hakemaan troppia, sitä ikiaikaista esi-isienkin hyväksi havaittua hunaja-valkosipuli-koskenkorva –sekoitusta, jota otti aina vilustumiseen. Siinähän se pullo olikin keittiön pöydällä, mutta tyhjänä.

- Mitäs nyt neuvoa-antavaksi?

Ihmetteli paroni ja alkoi kaivella takintaskujaan, josta yhdestä sitten löysikin pari valkosipulinkynttä, jotka tunki nenäänsä, ja siinä samassa paroni aivasti, aivan samaan aikaan kun Superjuntti oli juuri ulko-ovella tarttumassa ovenkahvaan, mutta kääntyikin kannoillaan kuin liehuvaharjianen ori, eikä saanut kopautettua edes kantojaan puhumattakaan siitä, että olisi voinut kääntää selkänsä, sillä sellaista valokaarta harvoin näkee elämässään.

- No voi sun!

saivat Superjuntti ja Jaska sanottua samanaikaisesti, ja nyt tuli molemmille jokseenkin outo olo sydänalaan, alkoi rinnasta vähän puristaa.

Siinä he nyt nojailivat molemmat hirsiseinään katsellen eteen avautuvaa panoraamaa, joka oli kaukana kynttilänliekkien tuikkeesta. Ja molempien päässä vilistelivät nyt juuri sellaiset muistot, joita he vähiten halusivat muistaa.

_______
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

- Seuratkaa!

huuteli Elli kiitäessään luotisuorasti alaspäin.

Elli oli heti huomannut Maxin suloisen viiruisen silmäluomen värähdyksestä, että homma on hoidossa. Olihan Pallosalama niin kultainen veitikka, häneen jos kehen saattoi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Ja siinähän Sanna ja Mia tulivat helmat hulmuten Ellin perässä alas, ja he kaikki mätkähtivät kahden kopterin heille varta vasten levittämään turvaverkkoon. Hopsista vain! Myöhemmin ajateltuna tässä alastulossa ainut susiksi mennyt kömmähdys oli se pieni seikka, että Mia kiireissään unohti ottaa mukaan myös meikkipussukkansa. Se selittyi vain ja ainoastaan sillä, että se oli vaihtunut hänen penkillään olleeseen kovakantiseen finlandiaehdokkaaseen, mutta mikä niistä kuudesta se oli, siitä kenelläkään ei ollut harmainta havaintoa, sillä typyt pomppivat kuin pallomeressä ja naureskelivat aivan hervottomina kiemurrellen kuin maan matoset. No sattuuhan sitä. Siinä he nyt kiikkuivat turvallisesti taivaan ja maan välillä sametinpehmeässä pimeydessä kuin kalarysässä, ja pussukkaverkko nostettiin toiseen kopteriin ja matka jatkui. Toisessa kopterissa olikin lastina muutama säkillinen paroni Jyväjemmarin maankuuluja valkosipulilettejä ja aimo kontillinen pakastettuja herkkusieniä, jotka olivat expressinä menossa lentokentälle. (Westwingin toimintaperiaatteena oli se kaikkien menestyneiden firmojen motto: vie mennessäs tuo tullessas.) Sieltä ne sitten aikanaan kulkeutuisivat maailmanlaajuisen ravintolaketjun (Marzellinomaggaroni) päivällispöytiin. Olivat jo vuosikausia tilailleet paroni Jyväjemmarin luomumuonaa omien gourmettuotteidensa lisukkeiksi. Ihme porukkaa, mutta täytyihän Jyväjemmarin auttaa etelän asukkaita. Nykyisin oli oltava niin globaalia, niin globaalia, että hänkin sai ne tuntuvat korvaukset kerättyä plakkariinsa viimeistä senttiä myöten.

Paroni Jyväjemmari olikin juuri heräilemässä keinutuolissaan, sillä jonkinlainen outo kuhina kävi hänen punehtuneilla poskipäillään. Ettei taas vain olisi uneksinut joutavia! Paronilla oli tapana ottaa näitä torkkuja, joita hän itse sanoi silmänlumeiksi. Jostakin syystä häntä alkoi aivastuttamaan herkeämättä ja hän meni keittiöön hakemaan troppia, sitä ikiaikaista esi-isienkin hyväksi havaittua hunaja-valkosipuli-koskenkorva –sekoitusta, jota otti aina vilustumiseen. Siinähän se pullo olikin keittiön pöydällä, mutta tyhjänä.

- Mitäs nyt neuvoa-antavaksi?

Ihmetteli paroni ja alkoi kaivella takintaskujaan, josta yhdestä sitten löysikin pari valkosipulinkynttä, jotka tunki nenäänsä, ja siinä samassa paroni aivasti, aivan samaan aikaan kun Superjuntti oli juuri ulko-ovella tarttumassa ovenkahvaan, mutta kääntyikin kannoillaan kuin liehuvaharjianen ori, eikä saanut kopautettua edes kantojaan puhumattakaan siitä, että olisi voinut kääntää selkänsä, sillä sellaista valokaarta harvoin näkee elämässään.

- No voi sun!

saivat Superjuntti ja Jaska sanottua samanaikaisesti, ja nyt tuli molemmille jokseenkin outo olo sydänalaan, alkoi rinnasta vähän puristaa.

Siinä he nyt nojailivat molemmat hirsiseinään katsellen eteen avautuvaa panoraamaa, joka oli kaukana kynttilänliekkien tuikkeesta. Ja molempien päässä vilistelivät nyt juuri sellaiset muistot, joita he vähiten halusivat muistaa.

_______
jatka - kaa

Lue lisää

Superjuntti laski oikean kätensä pikkuveljensä olkapäälle joka melkein lyhistyi sen joulukinkkumaisen painon alla, molemmat tuijottivat väliin sisälle vanhaa ukkoa, väliin joen yläpuolella tapahtuvaa näytelmää.
"Voi sun helevittiläine!" Superjuntti tokaisi ja sylkäisi räkäklimpin läheisen petäjän runkoon, -kaarnaan tuli siisti reikä.
"Äläs muuta virka" Jaska sanoi jalat vapisten painon alla.

"Pesä Cobra ykköselle: heivatkaa pimut jokeen ja takaisin muodostelmaan. Prioriteetti muuttui; nyt on saatava sienet euroopan naton päämajaan ja vikkelään! Aikaa on ainoastaan neljä tuntia ennenkuin siellä alkaa joku kokous ja kokit jo heiluvat veitsineen kuin hullut"
"Asia selvä pesä, Cobra ykkönen kuittaa"
"Cobra kakkonen kuittaa"

Kosken yläpuolella, hieman ennen sen tappavaa nielua tippui ilmasta kolme ihmistä jokeen. Hieman kauempana metsässä sukelsi helikopteri tiheään puustoon ja pakkasyön sinitaivaalle nousi hehkuva tulipallo, vähän aikaa suunnasta kuului myös vaimeita avunhuutoja ja kiljuntaa, mutta ne vaimenivat kunnes loppuivat kokonaan.

"Elli! Mä hukun!"
Elli kauhoi vettä meikkipussukka hampaidensa välissä ja väisteli kosken ensimmäisiä kiviä.
"Htut ä tään ku! Ee ii iiku kävken, ota u kädestä kiinni!" Elli huusi.
Sanna tarttui Ellin käteen joka oli jo saanut kiinni rantapenkerreen jäätyneestä juurakosta.
"Elli! Mä en jaksa enää, mä en pysty" Sannan ote alkoi herpaantumaan ja alhaalla jylisi jäinen koski.
Elli nakkasi meikkipussukkansa veteen ja huusi: Et irrota! Ponnistele!
"Miksi`?" Sanna katsoi Elliä silmiin ja hänen kasvonsa olivat jo aivan kalpeat.
"Koska sä et voi tietää mihin sä pystyt ja mihin et!!" Elli huusi ja tiukensi otettaan.

Taaempana, nuotion varjojen ja valon räiskähtelevillä valerajoilla nousi joku miehistä seisomaan. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa nuotiosta ottamallaan kepillä ja mulkaisi typyjä, sitten hän räkäisi nuotioon ja saapasteli vankkureiden luokse. Alkoi kuulumaan kummallista ääntä, mies kiroili ja nyki selvästikin jonkinlaista polttomoottoria käyntiin, eikä se tahtonut käynnistyä. Sitten tuprahti sininen polttoöljyn katkuinen pilvi ja sadat valonheittimet syttyivät. tytöt tuijottivat valtavaa toisen maailmansodan aikaista pommikonetta joka oli valaistu ja ripustettu suurten puiden väliin, pitkäviiksinen Lemmy iski viulunsa säpäleiksi ja hyppäsi pommittajan päälle ja alkoi laulamaan bändin (nuotiolla istuskelijat) soittaessa vimmatusti heidän läpilyönti biisiään keskellä korpea ja lumihankea.

Pylpyrä kirjoitti:

Taaempana, nuotion varjojen ja valon räiskähtelevillä valerajoilla nousi joku miehistä seisomaan. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa nuotiosta ottamallaan kepillä ja mulkaisi typyjä, sitten hän räkäisi nuotioon ja saapasteli vankkureiden luokse. Alkoi kuulumaan kummallista ääntä, mies kiroili ja nyki selvästikin jonkinlaista polttomoottoria käyntiin, eikä se tahtonut käynnistyä. Sitten tuprahti sininen polttoöljyn katkuinen pilvi ja sadat valonheittimet syttyivät. tytöt tuijottivat valtavaa toisen maailmansodan aikaista pommikonetta joka oli valaistu ja ripustettu suurten puiden väliin, pitkäviiksinen Lemmy iski viulunsa säpäleiksi ja hyppäsi pommittajan päälle ja alkoi laulamaan bändin (nuotiolla istuskelijat) soittaessa vimmatusti heidän läpilyönti biisiään keskellä korpea ja lumihankea.

Lue lisää

Kun "Ace of spades" loppui, Lemmy paiskasi kitaransa näreikköön ja alkoi juoda pulputtaa takataskusta ottamastaan viskipullosta, puolet pullon sisällöstä valui pitkin pitkiä viiksiä valkoiselle hangelle.
"Mitä ihmettä tämä oikein on? Onx tää joku show vai?" Mia kysyi hampaat kalisten.
"nyt kyllä täytyy sanoa että..." Elli aloitti mutta lopetti kuultuaan metsänrajasta ääniä nyt jo muuten hiljaisella aukiolla.
"Mikä toi oikein on?" Sanna kysyi hytisten.

Metsänrajasta möyrysi valtavan kokoinen traktori, sen kuudesta kromatusta pakoputkesta nousi lieskat kohti pakkastaivasta ja koneen keulapellillä horjahteli wanha-ukko kippurahäntäisen koiransa Oivan kanssa. Traktorin edessä lakosivat korkeat petäjät ja pienimmät kalliolohkareet, tytöt saattoivat nähdä miten helakka naama loisti valkoisten, heiluvien arpakuutioiden välistä punakkana ja iloisena.
"Poika! Kierräs nitropullon hanaa pienemmälle ja suleppas se vety kokonaan, aletaa olla jo turistien leirillä!" ukko meuhkasi ja kulautti jotakin ruskeasta savipullosta jonka kyljessä luki ainoastaan XXX.

Kirjoita mitä tahdot. :) Noita jatkoja on ollut hauska luka, mutta en itse oiken ole keksinyt miten niistä jatkaisi, joten kirjoita sinä. Mitä olen sun kirjoituksias lukenut, niin olet erittäin lahjakas kirjoittaja. :)

Yavanna kirjoitti:

Kirjoita mitä tahdot. :) Noita jatkoja on ollut hauska luka, mutta en itse oiken ole keksinyt miten niistä jatkaisi, joten kirjoita sinä. Mitä olen sun kirjoituksias lukenut, niin olet erittäin lahjakas kirjoittaja. :)

Lue lisää

Ookoo tässä loppujaksoni.
Pylpyrä saattaa kyllä nyt olla lopusta toista mieltä,
joten hän kirjoittakoon omansa.
_________________

Kaikki siristelivät silmiään valonheitinten loisteesta ja kuumuudessa, mutta oliko tämä sittenkin pelkkää sumutusta mietti Elli ihmeissään ja meni hakemaan säpäleisen viulun ja roikotti sitä hetken neuvottomana kädessään kyynelsilmin, ja viskasi sen sitten nuotion räiskeeseen. Kukapa koskaan haluaisikaan soittaa toista viulua. Rubiinisormuskin Ellin sormessa alkoi jotenkin hiertämään ja hän muisti kuinka Kreivi oli vääntänyt kättä niin, että sormuksen kivi oli viiltänyt ilkeän terävästi. Elliä alkoi hytisyttämään ja hän kysyi kuin varkain vieressään olevalta Sannalta:

- Miksi kaikkia kiinnostaa vain omistaminen ja oman vallan pönkitys, ikiomat monologit ja steppaukset estradilla? Tunnetko sä siis todella nuo tyypit, jotka kekkuloi tossa rämäpäänä?

Sanna ihmetteli kuinka Elli voi yleensä edes tehdä niin tyhmän kysymyksen ja hytkyi notkeana musiikin tahdissa. Sanna, ikuinen bilettäjä. Eivätkä he siinä metelissä oikein pystyneet sen kummemmin keskenään keskustelemaan, joten nyökkäilivät vain toisilleen, eivätkä huomanneet lainkaan, että Mia oli häipynyt takavasemmalle omille teilleen. Ellistä bändin biisi vaikutti kaikesta huolimatta nyt vähän alavireiseltä. Meteli, vauhti ja möykkä tuntui niin keinotekoiselta täällä missä voi aistia luomakunnan kokonaisvaltaisen läsnäolon. Elli tunsi itsensä kuin haaviin kaapatuksi perhoseksi jolta oli viety siivet, ja perhonen ilman siipiä on toukka, kaikkihan sen tietävät.

Mia tosiaan hiippaili jätkänkynttilöiden välistä taaempana olevalle laavulle ja löysi sieltä pinon lohikäärmekuvioisia lämpimiä peittoja ja hiihtohaalarin. Kun hän oli saanut puettua sen yllensä, ja vielä löytänyt penkin alta mukavannäköiset mustat jazzari-saappaat paleleviin jalkoihinsa, hän päätti kurkistella enemmänkin ympäristöä, utelias kun oli. Jotenkin biletys alkoi turruttaa, oli hyvä tuulettaa ajatuksia ja tarpoa välillä vaikkapa vaan lumisohjossa. Olihan Mia oikeastaan aikamoinen runotyttö, ja hän muisteli mielessään täällä metsänsiimeksessä Tapiolan tanhuvilla Kalevalan säkeistöjä:

”Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.

Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi.
Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.

Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.

Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle;
tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe.
Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa.

Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta
petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta.
Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi;
viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse:
aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri.
Siitä kuusehen kuvahti, petäjähän pyörähytti
soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän.”
(Kalevala)


Sisäisestä herkkyydestään huolimatta Mia oli alkanut ihmettelemään mikä ihmeen meininki tässä nyt oli menollaan. Hän puntaroi kahden vaiheilla oliko tämä valomeri todellisuutta vai lumetta. Kuinka täällä korvessa yleensä mikään voi oikeasti toimia. Ensin ne sudenjäljet ja sitten joku valtava kultahehkuinen spektaakkeli, joka ei oikein tuntunut istuvan tähän synkkään korpimaastoon. Tännehän sopi paremminkin vain sellainen villasukkadraama: häjyttuloop..kele ja mummokutoosukkaahämärässä. Lukutoukka Mia tiesi aika tarkkaan nämä jutut, olihan hän taas saanut pelastetuksi sen yhden kovakantisenkin sieltä pöpeliköstä. Siellä se finlandiaehdokas nyt viiletteli ilmeisesti tälläkin hetkellä lautalla alas koskea, ties minne vielä päätyisikään. Mia naurahteli mielikuvilleen ja jatkoi matkaansa lumeen tallatulle vanalle, joka johtikin hänet sitten vähän myöhemmin suurelle aukealle.

Siinä Mian lumessa tarpoessaan samaan aikaan parin kilometrin päässä paroni Jyväjemmari hönkäisi vauhdilla ulos pirtistä ja heitti autolle rientäessään Oivapojalle pari tuhtia kyljystä koirankuppiin.

Nyt oli kiire!

Jaska, Kaapo ja Superjuntti käynnistelivätkin jo kirpeässä pakkassäässä nelivetomaasturia. Puskaradio ei tällä kerralla siis ollutkaan toiminut. Paronin kesällä pystyttämä ulkoilmateatteri keskellä ei mitään olikin talvesta huolimatta vetänyt porukat paikalle, ja omistajalle ei oltu ilmoitettu tapahtumasta yhtään mitään. Paroni oli kerrankin joutunut uutispimentoon. Hui, pelottavaa! Tarkistettavahan se asianlaita oli, vaikka paroni ja veljenpojat arvelivatkin, että huonosti toimineet tietoliikenneyhteydet olivat luultavasti katkenneet koirankopin ja kopterin välisiin virityksiin, niihin sekaviin rautalankahäkkyröihin, joita pihalla näytti olevan suunnassa jos toisessakin levällään. Hyvä ettei paronikin siinä hämärällä pihalla rynnätessään kompastunut koirankettinkiin. Oivapoikaakaan ei näkynyt mailla halmeilla, oli päässyt ilmeisesti luikahtamaan mielipuuhaansa susijahtiin, sillä sen tassunjäljet johtivat selkeästi läheiseen umpimetsään, jos joku olisi niitä lähtenyt suurennuslasilla tässä aamunkoitteessa jäljittämään, arvuuttelemaan oliko suden- vai koiranjäljet.

Paroni asteli autolleen. Maasturi hönkäili jo lämmenneenä kun hän sai kammettua itsensä sisään ja asetteli vielä kaulahuivia ojennukseen tohkeissaan. Onneksi kuskilla oli taipumus ajaa ylinopeutta niin olivat lähes alta aikayksikön lähestymässä metsän siimeksessä lymyilevää parkkipaikkaa, jossa ennestään näkyi olevan pysäköitynä pari vankkuria. Superjuntti painoi rutkasti kaasua eikä siinä hötkeessä ehtinyt edes ihmettelemään sitä, että kosla ei sutinut. Eipä ääneen ihmetellyt, ei sanaista arkkuaan availlut. Jos olisi avannut niin paroni olisi voinut siinä vaiheessa kyllä kertoa, että nelivetomaasturi ei sudi, mutta jarrutusmatka on kyllä yhtä pitkä kuin karvanoppanissanilla. Että sellainen lulla!

Parkkipaikka on mustan jään peitossa kun maasturi lähestyy tuhatta ja sataa. Aijaijai! Liukas tie ja tehokas auto on niin arvaamaton yhdistelmä ja jokseenkin niin siinä käy, että Superjuntin ohjaama menopeli menetti siinä johdonmukaisuuden törmätessään limusiinin takaboksiin, jonka takaluukku repsahti aika rumasti vinksalleen ja puskurista ei ollut enää tietoakaan. Eikä sitä olisi nähnytkään tässä pakokaasuisessa harmaassa pilvessä. Maasturin ovet aukesivat ja sisältä ryntäsi paroni, Jaska, Kaapo ja Superjuntti, jotka alkoivat sivakoida sisuuntuneesti Miaa kohti pää kolmantena jalkana, ja Mia alkoi erottaa navakasta tuulesta huolimatta jokseenkin muotoilemattomia lauseita, (joita ei tässä nyt viitsi edes toistaa).

- No johan pomppas!

Mia huudahti itsekseen ja oli tajuavinaan salamana koko tämän hämäävän lumepalaverin. Suoraan Mian edessä kirkkaan tähtitaivaan alla avoimella aukiolla nökötti pari limusiinia ja juuri saapunut Jyväjemmarin tilamaasturi. Mia tarkasteli nyt silmät ymmyrkäisinä ja ihmeissään kuin aitiopaikalta tilannetta voimakkaasta sivutuulipuhurista huolimatta. Eipä aikaakaan, kun Mia vanhana bändärinä tajusi missä mennään.

- Kyllä nyt on sudet asialla tosiaan!

hän mutisi itsekseen ja lähti kiireenvilkkaa takaisin sylttytehtaalle.

- Voi että, miksi mä en sitä aikaisemmin ole ymmärtänyt. Siis ei voi olla totta!

Mia jupisi mennessään ja huomasi, että jazzarit olivat juuri sopivat jalkineet tällaiseen menoon ja juoksi eteenpäin minkä kintuista pääsi, ja pääsikin ripeästi, joskin hengästyneenä, takaisin esityslavan ääreen juuri kun ähisevä ja puhiseva öljylle haiseva aggregaatti alkoi tehdä tenää. Sakeat siniharmaat pakokaasut leijuivat alkavan lumisateen myötä nyt alaspäin, ja solisti ei jaksanutkaan enää intomielisesti otsasuonet pullistellen jatkaa ärisevää ja korisevaa esitystään, vaan alkoi pelkästään yskiä. Typyjä alkoi jopa huvittamaan.

- Se esitys päättyi siihen. Etkö sä vieläkään tajua rakas Elli-bimboblondiseni, varsinainen tölkki, että yks noista tyypeistä on Pallosalama.

naurahti Sanna kun raaka soundi lopahti. Elli katsoi tarkemmin, ja hyppäsi lavalle, sillä vihdoinkin hän ymmärsi myöntää ounastelunsa oikeaksi kun Sanna sen vahvisti.

- Pallosalama!

Pallosalamahan se siinä oli komeana kuin Karjalan mänty Suomen pystykorva kintereillään. Elli kapsahti oitis agenttinsa kaulaan. Eikä Elliä enää ihmetyttänyt mikään, sillä Pallosalamahan se lavalla oli taas ilmiömäisenä veijarina tehnyt muodonmuutoksiaan ja täälläkin pettämättömästi koikkelehti ihmehaalareissaan. Ja ihmemieshän hän toki olikin, itse Max Bond Superagentti. Nimeni on Bond..............Max Bond.

Max rutisti Elliä kainaloonsa ja paiskasi sitten kättä Sannan kanssa, ja huikkasi vähän kauempana seisovalle Mialle:

- Hei Mia olisitko ollut kiinnostunut niistä kirjoista enemmänkin, jotka jäi sinne kopteriin?

Max oli aina uusien perään, oli se sitten mitä hyvänsä maan ja taivaan väliltä, (uusi tyttöystävä, uusi auto, uusi kirja, uusi - niitähän riittää).

Rubiinisormus Ellin sormessa alkoi jotenkin taas hiertämään, ja kun Elli vilkaisi nyt kättään hän huomasi, että naarmu kädessä oli yhtä tulipunainen kuin kivi ja aivan sydämen muotoinen! Omituista. Ja siinä samalla hän hätkähti, sillä näki Superjuntin lavan takana tarttumassa sähkökitaraan ja alkaen soitella omiaan. Ääntä ei tietystikään kuulunut, sillä virta oli katkaistu liiallisen katkun ehkäisemiseksi. Jotain rajaa sentään saasteillekin. Ellin silmiäkin kirveli yhä. Hän räpsäytteli ripsiään, ja kun hän avasi silmänsä hän hieraisi niitä kahteenkin kertaan, sillä jokseenkin omituinen näky vuosien takaa oli nyt hänen edessään. Kylmä ja kostea tunne hilautui hänen mieleensä. Edessä oli kuin taulu menneisyydestä: ensirakkaus, punainen ruusukimppu, ja vielä lisänä kaikki se viimeaikainen uhkailu, lahjonta ja kiristys.

- Kuinka tuo kadottamani medaljonki voi olla Sinulla?

Elli kysyi sitten ihmeissään Lemmyltä, joka oli bändin kitaravirtuoosi ja myös yksi solisteista. Lemmy oli siinä kokoilemassa kamoja, ja bändin muutkin jäsenet olivat jo palailleet pikkuhiljaa takaisin nuotion ääreen, jossa he nyt hehkuvan muhevan hiilloksen äärellä mutustelivat maukkaita pikku nökkösiä ennen pääruokaa.

- Ai tää. Mä löysin tän lumihangesta silloin kun me tultiin. Mä haparoin siinä pimeessä, kompastuin ja mätkähdin turvalleni. Ihme juttu, kait tää tipahti taivaasta.

- Mistä kohtaa tarkemmin ottaen sä löysit sen?

kysyi Sanna ääni väristen.

Lemmy lähti mielellään näyttämään typyille löytöpaikkaa. Paikka oli sama missä he olivat tullessaan havainneet sudenjälkiä, mutta nyt niitä ei enää näkynyt, vaan olivat jääneet tuoreen lumituiskun alle. Loimulohen tuoksu alkoi leijua ilmassa, ja laavulla hiilloksen ääressä porukka istui odotellen lohen kypsymistä, ja lumisade yltyi heittäen yhä runsaammin valkoisia tähtikiteitään kaunistamaan maanpintaa. Seurue odotteli aamun valkenemista ja he kaivoivat kuksat esiin hörppiäkseen Kaapon keittämää nokipannukahvia. Toki osa lorautti kupposen sekaan tuimat tujaukset, jotka Jaska auliisti tarjosi eväspullostaan lämmikkeeksi.

Täällä se oli katto korkealla ja seinät leveällä.

Superjunttikin istahti jokseenkin ryhdikkäästi velipoikiensa viereen ja alkoi hänkin hörppiä kuumaa kahviplöröä.

- Joo. Joskus haparointi pimeässä avaa uusia polkuja.

sanoi Superjuntti avaten kerrankin suunsa ensimmäisenä, ja kaikki katsoivat häntä kummeksuen, sillä Superjuntin lausahdukset eivät ehkä koskaan aiemmin olleet yltäneet näin lipevään fraasiin. Aika pehmoista pöpinää, mutta he kaikki eivät tietäneetkään millaisissa rytäköissä sitä oli oltu viimeisen vuorokauden tuntien aikana.

- Juupajuu Superjuntti.

sanoi Elli ja astahti kuin iso valopilkku reippaasti hänen eteensä ojentaen Superjuntille sen saman hopeisen pistoolin, jonka oli taannoin pitkin hampain (lähes irvistellen) häneltä vastaanottanut. Superjuntti otti sen nyt hämmentyneenä käteensä ja katsoi kysyvästi sydän tykyttäen Elliä, mutta ei kysynyt kuitenkaan mitään. Eikä vielä siinäkään vaiheessa kun Elli suikautti suukon hänen punakalle poskelleen ja sitten toisellekin niin, että niskaa alkoi kuumottamaan, suorastaan korventamaan.

- Eiköhän mekin voida tämän jälkeen suunnata ajatukset joillekin toisille poluille?

sanoi Elli päätteeksi, ja Superjuntti nousi ylös silmät hehkuen ja maiskutti suutaan, mutta ei luikauttanutkaan tällä kerralla superklimppiä, vaan katsoi edessään olevaa valovoimaista tähtisilmää sumeilematta sinisillä silmillään ja sanoi karpaasin kurkkuäänellä:

- Katariina!

___________________


Sen pituinen se.

scarabaeus kirjoitti:

Ookoo tässä loppujaksoni.
Pylpyrä saattaa kyllä nyt olla lopusta toista mieltä,
joten hän kirjoittakoon omansa.
_________________

Kaikki siristelivät silmiään valonheitinten loisteesta ja kuumuudessa, mutta oliko tämä sittenkin pelkkää sumutusta mietti Elli ihmeissään ja meni hakemaan säpäleisen viulun ja roikotti sitä hetken neuvottomana kädessään kyynelsilmin, ja viskasi sen sitten nuotion räiskeeseen. Kukapa koskaan haluaisikaan soittaa toista viulua. Rubiinisormuskin Ellin sormessa alkoi jotenkin hiertämään ja hän muisti kuinka Kreivi oli vääntänyt kättä niin, että sormuksen kivi oli viiltänyt ilkeän terävästi. Elliä alkoi hytisyttämään ja hän kysyi kuin varkain vieressään olevalta Sannalta:

- Miksi kaikkia kiinnostaa vain omistaminen ja oman vallan pönkitys, ikiomat monologit ja steppaukset estradilla? Tunnetko sä siis todella nuo tyypit, jotka kekkuloi tossa rämäpäänä?

Sanna ihmetteli kuinka Elli voi yleensä edes tehdä niin tyhmän kysymyksen ja hytkyi notkeana musiikin tahdissa. Sanna, ikuinen bilettäjä. Eivätkä he siinä metelissä oikein pystyneet sen kummemmin keskenään keskustelemaan, joten nyökkäilivät vain toisilleen, eivätkä huomanneet lainkaan, että Mia oli häipynyt takavasemmalle omille teilleen. Ellistä bändin biisi vaikutti kaikesta huolimatta nyt vähän alavireiseltä. Meteli, vauhti ja möykkä tuntui niin keinotekoiselta täällä missä voi aistia luomakunnan kokonaisvaltaisen läsnäolon. Elli tunsi itsensä kuin haaviin kaapatuksi perhoseksi jolta oli viety siivet, ja perhonen ilman siipiä on toukka, kaikkihan sen tietävät.

Mia tosiaan hiippaili jätkänkynttilöiden välistä taaempana olevalle laavulle ja löysi sieltä pinon lohikäärmekuvioisia lämpimiä peittoja ja hiihtohaalarin. Kun hän oli saanut puettua sen yllensä, ja vielä löytänyt penkin alta mukavannäköiset mustat jazzari-saappaat paleleviin jalkoihinsa, hän päätti kurkistella enemmänkin ympäristöä, utelias kun oli. Jotenkin biletys alkoi turruttaa, oli hyvä tuulettaa ajatuksia ja tarpoa välillä vaikkapa vaan lumisohjossa. Olihan Mia oikeastaan aikamoinen runotyttö, ja hän muisteli mielessään täällä metsänsiimeksessä Tapiolan tanhuvilla Kalevalan säkeistöjä:

”Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.

Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi.
Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.

Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.

Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle;
tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe.
Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa.

Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta
petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta.
Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi;
viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse:
aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri.
Siitä kuusehen kuvahti, petäjähän pyörähytti
soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän.”
(Kalevala)


Sisäisestä herkkyydestään huolimatta Mia oli alkanut ihmettelemään mikä ihmeen meininki tässä nyt oli menollaan. Hän puntaroi kahden vaiheilla oliko tämä valomeri todellisuutta vai lumetta. Kuinka täällä korvessa yleensä mikään voi oikeasti toimia. Ensin ne sudenjäljet ja sitten joku valtava kultahehkuinen spektaakkeli, joka ei oikein tuntunut istuvan tähän synkkään korpimaastoon. Tännehän sopi paremminkin vain sellainen villasukkadraama: häjyttuloop..kele ja mummokutoosukkaahämärässä. Lukutoukka Mia tiesi aika tarkkaan nämä jutut, olihan hän taas saanut pelastetuksi sen yhden kovakantisenkin sieltä pöpeliköstä. Siellä se finlandiaehdokas nyt viiletteli ilmeisesti tälläkin hetkellä lautalla alas koskea, ties minne vielä päätyisikään. Mia naurahteli mielikuvilleen ja jatkoi matkaansa lumeen tallatulle vanalle, joka johtikin hänet sitten vähän myöhemmin suurelle aukealle.

Siinä Mian lumessa tarpoessaan samaan aikaan parin kilometrin päässä paroni Jyväjemmari hönkäisi vauhdilla ulos pirtistä ja heitti autolle rientäessään Oivapojalle pari tuhtia kyljystä koirankuppiin.

Nyt oli kiire!

Jaska, Kaapo ja Superjuntti käynnistelivätkin jo kirpeässä pakkassäässä nelivetomaasturia. Puskaradio ei tällä kerralla siis ollutkaan toiminut. Paronin kesällä pystyttämä ulkoilmateatteri keskellä ei mitään olikin talvesta huolimatta vetänyt porukat paikalle, ja omistajalle ei oltu ilmoitettu tapahtumasta yhtään mitään. Paroni oli kerrankin joutunut uutispimentoon. Hui, pelottavaa! Tarkistettavahan se asianlaita oli, vaikka paroni ja veljenpojat arvelivatkin, että huonosti toimineet tietoliikenneyhteydet olivat luultavasti katkenneet koirankopin ja kopterin välisiin virityksiin, niihin sekaviin rautalankahäkkyröihin, joita pihalla näytti olevan suunnassa jos toisessakin levällään. Hyvä ettei paronikin siinä hämärällä pihalla rynnätessään kompastunut koirankettinkiin. Oivapoikaakaan ei näkynyt mailla halmeilla, oli päässyt ilmeisesti luikahtamaan mielipuuhaansa susijahtiin, sillä sen tassunjäljet johtivat selkeästi läheiseen umpimetsään, jos joku olisi niitä lähtenyt suurennuslasilla tässä aamunkoitteessa jäljittämään, arvuuttelemaan oliko suden- vai koiranjäljet.

Paroni asteli autolleen. Maasturi hönkäili jo lämmenneenä kun hän sai kammettua itsensä sisään ja asetteli vielä kaulahuivia ojennukseen tohkeissaan. Onneksi kuskilla oli taipumus ajaa ylinopeutta niin olivat lähes alta aikayksikön lähestymässä metsän siimeksessä lymyilevää parkkipaikkaa, jossa ennestään näkyi olevan pysäköitynä pari vankkuria. Superjuntti painoi rutkasti kaasua eikä siinä hötkeessä ehtinyt edes ihmettelemään sitä, että kosla ei sutinut. Eipä ääneen ihmetellyt, ei sanaista arkkuaan availlut. Jos olisi avannut niin paroni olisi voinut siinä vaiheessa kyllä kertoa, että nelivetomaasturi ei sudi, mutta jarrutusmatka on kyllä yhtä pitkä kuin karvanoppanissanilla. Että sellainen lulla!

Parkkipaikka on mustan jään peitossa kun maasturi lähestyy tuhatta ja sataa. Aijaijai! Liukas tie ja tehokas auto on niin arvaamaton yhdistelmä ja jokseenkin niin siinä käy, että Superjuntin ohjaama menopeli menetti siinä johdonmukaisuuden törmätessään limusiinin takaboksiin, jonka takaluukku repsahti aika rumasti vinksalleen ja puskurista ei ollut enää tietoakaan. Eikä sitä olisi nähnytkään tässä pakokaasuisessa harmaassa pilvessä. Maasturin ovet aukesivat ja sisältä ryntäsi paroni, Jaska, Kaapo ja Superjuntti, jotka alkoivat sivakoida sisuuntuneesti Miaa kohti pää kolmantena jalkana, ja Mia alkoi erottaa navakasta tuulesta huolimatta jokseenkin muotoilemattomia lauseita, (joita ei tässä nyt viitsi edes toistaa).

- No johan pomppas!

Mia huudahti itsekseen ja oli tajuavinaan salamana koko tämän hämäävän lumepalaverin. Suoraan Mian edessä kirkkaan tähtitaivaan alla avoimella aukiolla nökötti pari limusiinia ja juuri saapunut Jyväjemmarin tilamaasturi. Mia tarkasteli nyt silmät ymmyrkäisinä ja ihmeissään kuin aitiopaikalta tilannetta voimakkaasta sivutuulipuhurista huolimatta. Eipä aikaakaan, kun Mia vanhana bändärinä tajusi missä mennään.

- Kyllä nyt on sudet asialla tosiaan!

hän mutisi itsekseen ja lähti kiireenvilkkaa takaisin sylttytehtaalle.

- Voi että, miksi mä en sitä aikaisemmin ole ymmärtänyt. Siis ei voi olla totta!

Mia jupisi mennessään ja huomasi, että jazzarit olivat juuri sopivat jalkineet tällaiseen menoon ja juoksi eteenpäin minkä kintuista pääsi, ja pääsikin ripeästi, joskin hengästyneenä, takaisin esityslavan ääreen juuri kun ähisevä ja puhiseva öljylle haiseva aggregaatti alkoi tehdä tenää. Sakeat siniharmaat pakokaasut leijuivat alkavan lumisateen myötä nyt alaspäin, ja solisti ei jaksanutkaan enää intomielisesti otsasuonet pullistellen jatkaa ärisevää ja korisevaa esitystään, vaan alkoi pelkästään yskiä. Typyjä alkoi jopa huvittamaan.

- Se esitys päättyi siihen. Etkö sä vieläkään tajua rakas Elli-bimboblondiseni, varsinainen tölkki, että yks noista tyypeistä on Pallosalama.

naurahti Sanna kun raaka soundi lopahti. Elli katsoi tarkemmin, ja hyppäsi lavalle, sillä vihdoinkin hän ymmärsi myöntää ounastelunsa oikeaksi kun Sanna sen vahvisti.

- Pallosalama!

Pallosalamahan se siinä oli komeana kuin Karjalan mänty Suomen pystykorva kintereillään. Elli kapsahti oitis agenttinsa kaulaan. Eikä Elliä enää ihmetyttänyt mikään, sillä Pallosalamahan se lavalla oli taas ilmiömäisenä veijarina tehnyt muodonmuutoksiaan ja täälläkin pettämättömästi koikkelehti ihmehaalareissaan. Ja ihmemieshän hän toki olikin, itse Max Bond Superagentti. Nimeni on Bond..............Max Bond.

Max rutisti Elliä kainaloonsa ja paiskasi sitten kättä Sannan kanssa, ja huikkasi vähän kauempana seisovalle Mialle:

- Hei Mia olisitko ollut kiinnostunut niistä kirjoista enemmänkin, jotka jäi sinne kopteriin?

Max oli aina uusien perään, oli se sitten mitä hyvänsä maan ja taivaan väliltä, (uusi tyttöystävä, uusi auto, uusi kirja, uusi - niitähän riittää).

Rubiinisormus Ellin sormessa alkoi jotenkin taas hiertämään, ja kun Elli vilkaisi nyt kättään hän huomasi, että naarmu kädessä oli yhtä tulipunainen kuin kivi ja aivan sydämen muotoinen! Omituista. Ja siinä samalla hän hätkähti, sillä näki Superjuntin lavan takana tarttumassa sähkökitaraan ja alkaen soitella omiaan. Ääntä ei tietystikään kuulunut, sillä virta oli katkaistu liiallisen katkun ehkäisemiseksi. Jotain rajaa sentään saasteillekin. Ellin silmiäkin kirveli yhä. Hän räpsäytteli ripsiään, ja kun hän avasi silmänsä hän hieraisi niitä kahteenkin kertaan, sillä jokseenkin omituinen näky vuosien takaa oli nyt hänen edessään. Kylmä ja kostea tunne hilautui hänen mieleensä. Edessä oli kuin taulu menneisyydestä: ensirakkaus, punainen ruusukimppu, ja vielä lisänä kaikki se viimeaikainen uhkailu, lahjonta ja kiristys.

- Kuinka tuo kadottamani medaljonki voi olla Sinulla?

Elli kysyi sitten ihmeissään Lemmyltä, joka oli bändin kitaravirtuoosi ja myös yksi solisteista. Lemmy oli siinä kokoilemassa kamoja, ja bändin muutkin jäsenet olivat jo palailleet pikkuhiljaa takaisin nuotion ääreen, jossa he nyt hehkuvan muhevan hiilloksen äärellä mutustelivat maukkaita pikku nökkösiä ennen pääruokaa.

- Ai tää. Mä löysin tän lumihangesta silloin kun me tultiin. Mä haparoin siinä pimeessä, kompastuin ja mätkähdin turvalleni. Ihme juttu, kait tää tipahti taivaasta.

- Mistä kohtaa tarkemmin ottaen sä löysit sen?

kysyi Sanna ääni väristen.

Lemmy lähti mielellään näyttämään typyille löytöpaikkaa. Paikka oli sama missä he olivat tullessaan havainneet sudenjälkiä, mutta nyt niitä ei enää näkynyt, vaan olivat jääneet tuoreen lumituiskun alle. Loimulohen tuoksu alkoi leijua ilmassa, ja laavulla hiilloksen ääressä porukka istui odotellen lohen kypsymistä, ja lumisade yltyi heittäen yhä runsaammin valkoisia tähtikiteitään kaunistamaan maanpintaa. Seurue odotteli aamun valkenemista ja he kaivoivat kuksat esiin hörppiäkseen Kaapon keittämää nokipannukahvia. Toki osa lorautti kupposen sekaan tuimat tujaukset, jotka Jaska auliisti tarjosi eväspullostaan lämmikkeeksi.

Täällä se oli katto korkealla ja seinät leveällä.

Superjunttikin istahti jokseenkin ryhdikkäästi velipoikiensa viereen ja alkoi hänkin hörppiä kuumaa kahviplöröä.

- Joo. Joskus haparointi pimeässä avaa uusia polkuja.

sanoi Superjuntti avaten kerrankin suunsa ensimmäisenä, ja kaikki katsoivat häntä kummeksuen, sillä Superjuntin lausahdukset eivät ehkä koskaan aiemmin olleet yltäneet näin lipevään fraasiin. Aika pehmoista pöpinää, mutta he kaikki eivät tietäneetkään millaisissa rytäköissä sitä oli oltu viimeisen vuorokauden tuntien aikana.

- Juupajuu Superjuntti.

sanoi Elli ja astahti kuin iso valopilkku reippaasti hänen eteensä ojentaen Superjuntille sen saman hopeisen pistoolin, jonka oli taannoin pitkin hampain (lähes irvistellen) häneltä vastaanottanut. Superjuntti otti sen nyt hämmentyneenä käteensä ja katsoi kysyvästi sydän tykyttäen Elliä, mutta ei kysynyt kuitenkaan mitään. Eikä vielä siinäkään vaiheessa kun Elli suikautti suukon hänen punakalle poskelleen ja sitten toisellekin niin, että niskaa alkoi kuumottamaan, suorastaan korventamaan.

- Eiköhän mekin voida tämän jälkeen suunnata ajatukset joillekin toisille poluille?

sanoi Elli päätteeksi, ja Superjuntti nousi ylös silmät hehkuen ja maiskutti suutaan, mutta ei luikauttanutkaan tällä kerralla superklimppiä, vaan katsoi edessään olevaa valovoimaista tähtisilmää sumeilematta sinisillä silmillään ja sanoi karpaasin kurkkuäänellä:

- Katariina!

___________________


Sen pituinen se.

Lue lisää

Kjell Westö sen Finlandian sai!

Hurraa...hurraa...hurraa...hurraa!!!!