Olin äskön ihan normaalisti koneella, surffailin huutiksessa ja surffailin täälläkin, kun silmään osui mainos, missä kysyttiin että oletko raskaana? Pillahdin sekunnissa ihan kamalaan itkuun. Keskenmenosta on vajaa vuosi, mutta itken vieläkin vähän väliä yksin. Siskot kysyy että enkö jo vois lopettaa ja poikakaverikin pyörittää silmiään ja sanoo sen kamalimman mitä voi: eikö näin ollut parempi?
En sitten tiedä missä vika on, että en siitä yli pääse. Keskenmenoni oli tosi kivulias, ja ennen sitä olin jo ehtinyt ompelemaan vaatteita ja suunnittelemaan että millaisia huonekaluja vaavilleni teen (puuseppä). Sitten kun se tapahtui (spontaani keskenmeno) niin mulla ei ollut kuin poikaystävä jolle asiaa itkeä. En voinut sukulaisilleni silloin kertoa, eivät tienneet raskaudestakaan (ehdein itsekin tietää vain pari viikkoa). Ja parin kuukauden päästä olin niin murtunut että itkin siskojeni nähden ja kerroin. Reaktiot oli totaalisesti jotain ihan muuta kuin mitä odotin, siskoja ei vaan kiinnostanut. Poikaystävä suuttuu jos hänen nähtensä itken. Joten siksi olen itkuisena miettinyt, että enkö saa surra ja toivoa lohdutusta? Teenkö tosiaan väärin niitä muita kohtaan, jos "ruinaan" sääliä? Miten te muut, joille tapahtuma oli melkein omankin elämän loppu, kestätte? En kai ole ainut joka yöllä itkee hiljaa ja tukahdutetusti ettei herätä muita?
En sitten tiedä missä vika on, että en siitä yli pääse. Keskenmenoni oli tosi kivulias, ja ennen sitä olin jo ehtinyt ompelemaan vaatteita ja suunnittelemaan että millaisia huonekaluja vaavilleni teen (puuseppä). Sitten kun se tapahtui (spontaani keskenmeno) niin mulla ei ollut kuin poikaystävä jolle asiaa itkeä. En voinut sukulaisilleni silloin kertoa, eivät tienneet raskaudestakaan (ehdein itsekin tietää vain pari viikkoa). Ja parin kuukauden päästä olin niin murtunut että itkin siskojeni nähden ja kerroin. Reaktiot oli totaalisesti jotain ihan muuta kuin mitä odotin, siskoja ei vaan kiinnostanut. Poikaystävä suuttuu jos hänen nähtensä itken. Joten siksi olen itkuisena miettinyt, että enkö saa surra ja toivoa lohdutusta? Teenkö tosiaan väärin niitä muita kohtaan, jos "ruinaan" sääliä? Miten te muut, joille tapahtuma oli melkein omankin elämän loppu, kestätte? En kai ole ainut joka yöllä itkee hiljaa ja tukahdutetusti ettei herätä muita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Osan ottoni sinulle.
Paras asia mitä voit itsellesi tehdä on sellainen että unohdat ja hyväksyt tosiasian spontaaneista keskenmenoista jotka hyvin usein johtuvat sikiön elinkelpoisuudettomuuudesta tai tuulimunasta.
Kyseessä on voinut olla vakava kehityshäiriöinen pieni lapsi joka on onnellisempi luultavasti taivaassa kuin kärsimässä täällä,anteeksi.
Itse keskeytin vuosi sitten kehityshäiriöisen mutantoituneen sikiön,olisi muutenkin mennyt kesken.
Parampi niin.
Suru on itselläkin toivun vasta kohdunulkopuolisesta raskaudesta ja munajohtimen poistosta.
Surulle täytyy antaa oma aikansa mutta sen ei täydy antaa vallata koko elämää.
Surusi luultavasti estää kehitystäsi saada tervelapsi aluilleen kun stressaat edellisen takia joka jäi kiertoradalle odottamaan parempaa hetkeä tulla maan päälle.
Melkein suosittaisin ammattiavun hankkimista.
Anteeksi jos mielipiteeni loukaksivat suruasi jollain tavalla.
Ka meistä jokainen aina joskus muistaa syntymätöntä lastaan oli se spontaanikeskenmeno tai ei elinkelpoinen tapaus esim munajohtimessa.
Koita nauttia miehestäsi ja seksistä, kyllä niitä lapsia maailmaan syntyy ja varmasti vielä sinullekkin hankalan alun jälkeen.
Keskenmeno on aina rankka kokemus, silläkään ei ole merkitystä oliko alussa vaiko jo vähän pidemmällä. Suru on ja pysyy läpi koko elämän se vain muuttaa muotoaan ja helpottaa hieman, mutta ei koskaan unohdu. Eikä sen pidäkkään se on osa meidän elämää (iso rutistus) pikkuisella ei vaan ollut kaikki kunnossa, että olisi jaksanu tässä maailmassa. Itselläni oli vuonna 2004 spontaani keskenmeno/kivulias raskausviikolla 12-13. Kauan yritetty ja toivottu pikkuinen riistettiin meiltä julmasti. Tuntui, että elämältäni putosi pohja vieläkin joskus tirahtaa itku, mutta se on ihan luonnollista/luonnollinen tapa surra pikkuistaan. Yksi mistä itse sain lohtua oli ostamani enkeliriipus joka roikkui sydämeni vieressä tuomassa lohtua vaikeina hetkinä.(kaiverrettuna taivaassa tavataan enkelimme )Ehkä voisit yrittää keskustella miehesi kanssa siitä miksi sinusta tuntuu pahalta ja pyytää ottamaan syliin vaikeina hetkinä ja kertoa selviäväsi tästä kyllä sitten kun olet saanut surra rauhassa. Voimaa ja jaksamista sinulle. Ja voithan aina tulla tänne palstalle juttelemaan jos tuntuu siltä. Iso hali ja rutistus.
Kiitos teille. Tajutonta, aloin heti tkemään kun luin teidän kokemuksista. Mutta se oli kyllä ihan totta, että koko elämää ei sais täyttää surulla, iso kiitos sen sanomisesta koska nyt sen tajuan. Ja myös se, että stressaaminen ei ainakaan tee hyvää, sai mut myös tajuamaan miten väärin teen vatvoessani tätä. Menin kylmään suihkuun jonka jälkeen kävin lenkillä. Iken pikkuistani vieläkin, mutta nyt lohduttaa ajatus siitä että taivaassa tavataan. Iso kiitos teille. Toivon kaikkea jaksamista ja voimaa ja rakkautta teille muille naisille ja miehille jotka tätä joudutte läpi käymään. Ajatelkaa itsenne ja tulevien pienokasistenne tulevaisuutta! :)
Riina
Lämpöisiä syyspäivän jatkoja sinulle.
kolme keskenmenoa,yhteen melkein kuolin(vuodin niin kovasti)
Aina kun keskenmeno kohtasi surin jonkin aikaa...onneksi mieheni ja lapseni ymmärsivät ja lohduttivat,sain heiltä paljon voimaa...
Keskenmenoni olen kokenut viikoilla 17(aina)yhtä surin jopa 9 kk kunnes tajusin että en voi jatkaa näin ja niimpä päätin että nyt loppuu itku ja valitus ja kas ollakkaan kuukauden päästä olin raskaana ja kaikki sujui hyvin:)
Tosiaan sureminenkin on stressaavaa ja voi johtaa siihen että uutta raskautta ei kuulu.
Tosin sinullakin on oikeus surra ja jos kukaan ei kuuntele sinua kun haluaisit puhua surustasi niin se voi vaan pitkittää suruasi:( Itse sain puhua miehelleni suruistani ja pääsin kainaloon aina kun halusin puhua asiasta ja hän kuunteli,joskus jopa pari tuntiakin:)Jos lähipiirissäsi ei ole ystävää jolle voisit puhua surustasi kannattaisi mennä puhumaan ammatti ihmiselle.
Nyt keskenmenoni ovat vain taustalla...tulevat aina silloin tällöin mieleeni...joskus mietin että nyt poikani olisivat aloittaneet eskarin koulun jne.Lapsieni kanssa vilkutamme aina välillä enkeli sisaruksille.
Keskenmeno on aina ikävä juttu...mutta kyllä sinun olisi jo päästävä elämään kiinni jo oman itsesikin vuoksi ja uskon ainakin vakaasti että jonakin päivänä sinullakin vielä on kainalossasi pieni nyytti:)
Ala vaikka harrastaa jotakin uutta juttua....käy kävelyllä,tapaa kavereitasi yms.
Onko sinulla ystäviäsi joille voisit puhua asiasta?itse omistan muutaman hyvän ystävän joille saatoin puhua,hekin auttoivat paljon!!!
Tosiaan läheiset eivät useinkaan tiedä miten lohduttaisivat sinua...ja jos he eivät ole(siskosi) kokeneet samaa kuin sinä eivät ehkäpä tiedä miten lohduttaisivat...mutta toivovat varmasti että pääsisit asian yli.
Kyllä elämä vielä voittaa:)
Hei.
Itse olen kokenut kaksi kertaa keskenmenon(12/05&03/06)
nyt 7 0 raskaana taas.
Vauvaa olen haaveillut 13 v asti ja nyt 18v.
Kaksi keskenmenoa satuttaa,
mutta ajallaan se helpotti,
vieläkin tulee itku kun ajattelee
asiaa tarkemmin.
Mutta mun mies on ollu tukena,
koska siihen itseen sattu kanssa,
mutta voin sanoa et kun toiseenkin
sattuu on tuska raskaampi,
kun näkee oman tuskansa toisen silmistä.
Meillä meni aikaa et edes palattii aiheeseen vauva, ehkä alitajuisesti kuitenkin
annettiin uudelle lupa tulla,
koska missään vaiheessa ei ehkäisyä otettu
käyttöön takaisin.
Nyt mä pelkään keskenmenoa kokoajan,
mutta mun tilanteessa oma ja anopin
rukoilu auttaa ja lisäksi
läheisien tuki.
Elämä on raastavaa, muttei siitä kukaan
selviä kolhuitta.
Sun on vaan rohkeasti katsottava eteenpäin
ja koitettava uudelleen,
totuushan on et luonto poistaa omansa,
eli keskenmenot on "enkeleitä",
joiden paikka ei oo maailmassa.
Sille ei voi mitään, raakaa se on.
Mutta koita selvitä,
sunkin aika tulee vielä.