Niin kuinka moni yksinäinen on yksinäinen ihan omaa saamattomuuttaan ja omaa laiskuuttaan.
Itse ainakin myönnän, että joskus tulee niitä syviä itsesäälin tunteita että kun ei ole yhtään ystävää eikä ketään tosiystävää varsinkaan... nyyh.
Helposti löytyy syitä yksinäisyydelle, en käy baareissa, en tee sitä tai tätä, en haluakaan tehdä sitä tai tätä, jne. Uudet harrastukset, no joo, ei ole mahdollisuutta.. työväenopisto, ei ole mitään mielenkiintoista tai siellä on vain eläkeläisiä... jne.
Minä olen jo perheellinen ja välillä koen itseni yksinäiseksi, välillä en. Oikeastaan oma perhe ja se lapsuudenperhe on minulle melkein kaikki kaikessa. En tiedä kenelle soittaisin, jos tulisi vaikka joku akuutti hätä ja tarvitsisin ystävän apua tai tukea. Lähellä ei ole oikeastaan ketään sellaista, lapsuudenperheestä kaikki asuu muulla paikkakunnalla kuin itse.
Minä kyllä harrastan asioita ja siellä tapaan ihmisiä, juttelenkin ehkä heille, joskus, en aina. Olen sellainen hiljaisempi joka etenkin isossa porukassa vetäytyy helposti syrjään tarkkailijan rooliin. Kärsin lisäksi jännittämisestä. Olen aina viihtynyt paremmin hyvin pienessä porukassa. Paras ystäväni taitaa olla oma mieheni, on ollut jo vuosia. Viimeksi on 15-16 vuotiaana ollut sellainen ystävä, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu ja siihen se jäi kummankin muutettua eri paikkakunnalle. Jälkeenpäin on sattumalta tavattu, ainut mitä olen tuntenut on vain vaivaantuneisuutta kun tuntuu ettei ole oikein mitään sanottavaa tai kerrottavaa kyseiselle ihmiselle. Kai se vieraantuminen on tullut vuosien myötä.
Tiedän kyllä että varmasti löytäisin nyt tältä asuinalueelta ja paikkakunnalta paljonkin ystäviä jos ihan tosissani haluaisin, mutta ehkä pohjimmiltani olen kuitenkin sellainen erakko-luonne, joka ei sitten haluakaan ja nauttii itsekseen olosta kuitenkin. Käyn yksin leffoissa silloin harvoin kun käyn, shoppailemassa yksin harvoin kun käyn, siinäkin minua enempi ärsyttäisi että pitäisi toisen kanssa kulkea ja jutella pitkän aikaa, useampi tunti. Toisaalta joskus tunnen haikeutta kun jotkut naiset kimpassa kulkevat ja supattavat kaikki salaisuutensa toisilleen, itse pidän oikeastaan jotkut asiat ihan omassa mielessäni, vaikka melkeimpä kaikki asiat voi kyllä puhua miehen kanssa. Ehkä joskus vain jotkut asiat tuntuisi helpommilta kun ne voisi jakaa jonkun toisen kanssa eikä aina miettiä ja märehtiä niitä yksin. Hassua että minulla on yksi ihminen joka minua pitää kai ystävään, hän saattaa soittaa ja kertoa asiansa juurta jaksain ja minä sitten kommentoin ja sanon jotain sinne väliin mitä suunvuoroa häneltä ehtii saada. Hän varmaan pitää minua ystävänä mutta minä taas enempikin vain tuttavana. En osaa ja pysty taas hänen seurassaan juurikaan avautumaan ja keskustelemaan omista asioista, koska hän on niin erilainen ja omaa liian paljon erilaisen maailmankatsomuksen mitä itse. Yleensä hän alkaisi vain kertoa oman näkökantansa joka ei varmasti minua auttaisi yhtään, päinvastoin saa vain pahan mielen aikaan. Itse olen korrekti ja mietin aina mitä sanon jotten aiheuta turhaa mielipahaa, hänen mielestä ystävälle taas voi sanoa nimenomaan kaikki mitä haluaa. Tosi ystävyys mielestäni onnistuu jos toinen on jossain määrin samanlainen kuin itse. Oletteko samaa mieltä? Toisten kanssa tulee vain paremmin juttuun kuin toisten, eikä sitä voi väkisin yrittää ystävystyä tosi ystäväksi kenenkään kanssa.
Itse ainakin myönnän, että joskus tulee niitä syviä itsesäälin tunteita että kun ei ole yhtään ystävää eikä ketään tosiystävää varsinkaan... nyyh.
Helposti löytyy syitä yksinäisyydelle, en käy baareissa, en tee sitä tai tätä, en haluakaan tehdä sitä tai tätä, jne. Uudet harrastukset, no joo, ei ole mahdollisuutta.. työväenopisto, ei ole mitään mielenkiintoista tai siellä on vain eläkeläisiä... jne.
Minä olen jo perheellinen ja välillä koen itseni yksinäiseksi, välillä en. Oikeastaan oma perhe ja se lapsuudenperhe on minulle melkein kaikki kaikessa. En tiedä kenelle soittaisin, jos tulisi vaikka joku akuutti hätä ja tarvitsisin ystävän apua tai tukea. Lähellä ei ole oikeastaan ketään sellaista, lapsuudenperheestä kaikki asuu muulla paikkakunnalla kuin itse.
Minä kyllä harrastan asioita ja siellä tapaan ihmisiä, juttelenkin ehkä heille, joskus, en aina. Olen sellainen hiljaisempi joka etenkin isossa porukassa vetäytyy helposti syrjään tarkkailijan rooliin. Kärsin lisäksi jännittämisestä. Olen aina viihtynyt paremmin hyvin pienessä porukassa. Paras ystäväni taitaa olla oma mieheni, on ollut jo vuosia. Viimeksi on 15-16 vuotiaana ollut sellainen ystävä, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu ja siihen se jäi kummankin muutettua eri paikkakunnalle. Jälkeenpäin on sattumalta tavattu, ainut mitä olen tuntenut on vain vaivaantuneisuutta kun tuntuu ettei ole oikein mitään sanottavaa tai kerrottavaa kyseiselle ihmiselle. Kai se vieraantuminen on tullut vuosien myötä.
Tiedän kyllä että varmasti löytäisin nyt tältä asuinalueelta ja paikkakunnalta paljonkin ystäviä jos ihan tosissani haluaisin, mutta ehkä pohjimmiltani olen kuitenkin sellainen erakko-luonne, joka ei sitten haluakaan ja nauttii itsekseen olosta kuitenkin. Käyn yksin leffoissa silloin harvoin kun käyn, shoppailemassa yksin harvoin kun käyn, siinäkin minua enempi ärsyttäisi että pitäisi toisen kanssa kulkea ja jutella pitkän aikaa, useampi tunti. Toisaalta joskus tunnen haikeutta kun jotkut naiset kimpassa kulkevat ja supattavat kaikki salaisuutensa toisilleen, itse pidän oikeastaan jotkut asiat ihan omassa mielessäni, vaikka melkeimpä kaikki asiat voi kyllä puhua miehen kanssa. Ehkä joskus vain jotkut asiat tuntuisi helpommilta kun ne voisi jakaa jonkun toisen kanssa eikä aina miettiä ja märehtiä niitä yksin. Hassua että minulla on yksi ihminen joka minua pitää kai ystävään, hän saattaa soittaa ja kertoa asiansa juurta jaksain ja minä sitten kommentoin ja sanon jotain sinne väliin mitä suunvuoroa häneltä ehtii saada. Hän varmaan pitää minua ystävänä mutta minä taas enempikin vain tuttavana. En osaa ja pysty taas hänen seurassaan juurikaan avautumaan ja keskustelemaan omista asioista, koska hän on niin erilainen ja omaa liian paljon erilaisen maailmankatsomuksen mitä itse. Yleensä hän alkaisi vain kertoa oman näkökantansa joka ei varmasti minua auttaisi yhtään, päinvastoin saa vain pahan mielen aikaan. Itse olen korrekti ja mietin aina mitä sanon jotten aiheuta turhaa mielipahaa, hänen mielestä ystävälle taas voi sanoa nimenomaan kaikki mitä haluaa. Tosi ystävyys mielestäni onnistuu jos toinen on jossain määrin samanlainen kuin itse. Oletteko samaa mieltä? Toisten kanssa tulee vain paremmin juttuun kuin toisten, eikä sitä voi väkisin yrittää ystävystyä tosi ystäväksi kenenkään kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tahatonta sitä on vaikea sanoa.itselläni yksinäisyyden on aiheuttanut vakava ylipaino ongelma.ylipainon tahallisuus on vähän vaikea asia tulkita.mutta yritän kumminkin kovasti laihduttaa ja toivon että onnistun.olen nyt 27 vuotias mies ja ensisuudelmakin on vielä saamatta.joskus on vaikeaa syyttää itseään.syyllisyys oman elämän tuhoamisesta on ehkä liikaa.