Alotin sitten syyskuun alussa opiskelun uudella paikkakunnalla ja kaiken piti nyt muuttua.. tai ei varsinaisesti tietenkään pitänyt,mutta oletin jo olevani vahvempi...
Sairastuin pari vuotta sitten jonkin asteiseen masennukseen..jättäydyn kavereista,vajosin yksinäisyyteen ja aloin syödä suruuni. Mulla oli itsetuhosia ajatuksia lähes päivittäin,mutta mitään en kuitenkaan koskaan tehnyt. Tunsin olevani niin yksin tässä maailmassa kun olin tavallaan aina ollut kavereillekin vain "kolmas pyörä"... jotenkin sitä aikaa myöten vain vaipui itseensä ja tulkitsi kaiken jotenkin itseään vastaan.
Aloin kuitenkin parantua vähän yli vuosi sitten ja samalla aloin laihduttaa.. olenkin nyt saanut lähes 30 kg pois. :)
Pyrin sitten keväällä opiskelemaan ja sainkin opiskelupaikan.
Ajattelin nytten että haluisin tutustua uusiin ihmisiin,etten taas jäisi ulkopuolelle.. ensimmäinen viikko menikin ihan hyvin. Juttelin monien uusien ihmisten kanssa (minäkin joka olen aina ollut tosi ujo!)..mutta sitten aloin jotenkin hiljalleen taas vajota alemmas... tuli jotenki ulkopuolinen ja paha olo ihmisten kanssa. Ahdisti olla heidän kanssan kun tuntui että ketään ei OIKEASTI voi kiinnosta mun seura. (Tajuan kyllä järjellä ettei kukaan niin aattele..) Jotenkin kun kaikki vaan oppii tuntemaa toisiaan alan automaattisesti ajatella että "ei musta enää kukaa voi välittää"...
Samoihin aikoihin alko taas ahmiminen..saatan syödä ihan hirveitä määriä ja juoda myös alkoholii lähes päivittäin.. (yksin tietenkin)
En tajua miksi olen tällanen.
Haluan muuttua ja olen valmis tekemään muutokseen mutta miksi aina kaikki vanha alkaa taas tulla mieleen ja sitten joutuu taas siihen helvettiin..
Koko ajan on paha olo ja itkettää. Tekee mieli vain nukkua,syödä ja juoda.
Koulussa menen aina vessaan kun tulee välitunti etten joutuisi olemaan kenekään kanssa tekemisissä (vaikka oikeasti haluankin)... Tuntuu vaan jotenkin niin yksinäiseltä.. Tuntuu,että kaikki kuitenkin pohjimmiltaan pitää mua ihan outona..miksi en siis itse väistyisi heidän tieltään,etten taas joutuisi siihen tilanteeseen että roikun vuosikaudet ylimääräisenä jossain porukassa.
En jaksa tätä.
Olen pian 21v mutta tunnen olevani ihan lapsi.
Seurustellakaan en ole koskaan vielä pystynyt... en tajua mikä mulla on vikana.
Enkä tajua miten tästä eteen päin...
huoh.
anteeksi,tämä purkaus..
Sairastuin pari vuotta sitten jonkin asteiseen masennukseen..jättäydyn kavereista,vajosin yksinäisyyteen ja aloin syödä suruuni. Mulla oli itsetuhosia ajatuksia lähes päivittäin,mutta mitään en kuitenkaan koskaan tehnyt. Tunsin olevani niin yksin tässä maailmassa kun olin tavallaan aina ollut kavereillekin vain "kolmas pyörä"... jotenkin sitä aikaa myöten vain vaipui itseensä ja tulkitsi kaiken jotenkin itseään vastaan.
Aloin kuitenkin parantua vähän yli vuosi sitten ja samalla aloin laihduttaa.. olenkin nyt saanut lähes 30 kg pois. :)
Pyrin sitten keväällä opiskelemaan ja sainkin opiskelupaikan.
Ajattelin nytten että haluisin tutustua uusiin ihmisiin,etten taas jäisi ulkopuolelle.. ensimmäinen viikko menikin ihan hyvin. Juttelin monien uusien ihmisten kanssa (minäkin joka olen aina ollut tosi ujo!)..mutta sitten aloin jotenkin hiljalleen taas vajota alemmas... tuli jotenki ulkopuolinen ja paha olo ihmisten kanssa. Ahdisti olla heidän kanssan kun tuntui että ketään ei OIKEASTI voi kiinnosta mun seura. (Tajuan kyllä järjellä ettei kukaan niin aattele..) Jotenkin kun kaikki vaan oppii tuntemaa toisiaan alan automaattisesti ajatella että "ei musta enää kukaa voi välittää"...
Samoihin aikoihin alko taas ahmiminen..saatan syödä ihan hirveitä määriä ja juoda myös alkoholii lähes päivittäin.. (yksin tietenkin)
En tajua miksi olen tällanen.
Haluan muuttua ja olen valmis tekemään muutokseen mutta miksi aina kaikki vanha alkaa taas tulla mieleen ja sitten joutuu taas siihen helvettiin..
Koko ajan on paha olo ja itkettää. Tekee mieli vain nukkua,syödä ja juoda.
Koulussa menen aina vessaan kun tulee välitunti etten joutuisi olemaan kenekään kanssa tekemisissä (vaikka oikeasti haluankin)... Tuntuu vaan jotenkin niin yksinäiseltä.. Tuntuu,että kaikki kuitenkin pohjimmiltaan pitää mua ihan outona..miksi en siis itse väistyisi heidän tieltään,etten taas joutuisi siihen tilanteeseen että roikun vuosikaudet ylimääräisenä jossain porukassa.
En jaksa tätä.
Olen pian 21v mutta tunnen olevani ihan lapsi.
Seurustellakaan en ole koskaan vielä pystynyt... en tajua mikä mulla on vikana.
Enkä tajua miten tästä eteen päin...
huoh.
anteeksi,tämä purkaus..
Vastaukset 6
Vanhimmat
1. Hymyile niin sinulle hymyillään!
2. Jätä viina viikonloppuun.
3. Onkohan sinulla kotiin ikävä? Soita äidille tai sukulaisille.
4. Olet odottanut koulua kauan ja nyt stressisi purkautuu. Vertaa synnytys masennukseen.
5. Tutustu paikkakuntaan. Älä jää neljän seinän sisään jumiin. Ulkoile ja ihastu. 30 kg :)
6. Palaa puheväleihin kavereidesi kanssa koulussa ja vapaa-ajalla. Katso kohta 1 ja 2.
7. Jos olet erilainen niin olet erilainen mutta arvokas sellaisenaan kuin olet.
8. Kirjoittaminen varmasti päästi paineita ja auttoi. Teit oikein.
9. Jos itkettää niin itke pois vaan. Älä itke kuitenkaan itkemistäsi. Katso kohta 3.
En ole asiantuntija mutta nämä ovat yksinkertaisia neuvoja jotka itsekkin varmasti tajuat. Ota yhteys koulusi terveydenhoitajaan jos tilasi tuntuu pahenevan.
Hei..
Mulla oli vähän saman tyyppinen tilanne viime syksynä ja on edelleen. Lihoin jo lapsena (10v.) kun muutettiin ja joutui vaihtamaan useasti koulua. Söin jo silloin siis yksinäisyyteen. Lukioaikoina sitten laihduin 40 kiloa ja viime syksynä aloitin koulun. Aluksi juttelin muille vaikka olen ujo. Jotenkin se oli silloin helpompaa kun kaikki olivat uusia toisilleen. Pikkuhiljaa alkoi muodostua kaveriporukoita joihin minä en kuulunut. Tulin monesti itkun kanssa koulusta ja kun en enää jaksanut itkeä niin aloin syömään. Joka ilta vaan mässytin karkkia, jätskiä.. aloin käymään yhä vähemmän koulussa. Ryhmätöitä jäi tekemättä.. koulussa en halunnut oikein puhua kenellekään kun tuntui ettei ketään oikesti kiinnosta ja välillä jopa tietoisesti välttelin ihmisiä. No, tuli kesä ja ei tarvinut murehtia. Ymmärsin myös että olin/olen tunnesyöppö. Aloin siis lihoa uudestaan. En nyt hirveesti mutta kuitenkin. Pahemmaksi olisi voinut mennä ellen olisi tajunnut lopettaa ajoissa. Nyt taas on syksy ja koulu alkoi jo 2 viikkoa sitten. Enköhän minä sairastunut heti flunssaan kuten viime vuonnakin. Luultavasti jännittämisen ja stressin takia vastustuskyky heikompi. Eka viikko meni siis siinä. Enpä sitten tällä viikollakaan mennyt sinne kouluun, alkoi ahdistamaan. Kavereita ei ole. Olen nyt käynyt puhumassa tästä ongelmasta jopa terveyskeskuksessa mutta enpä ole juuri apua saanut.
Tässä siis mun tarina. Sulle haluan vaan sanoa että älä mene sinne vessaan. Sä ehdit vielä hyvin tutustua ihmisiin kun koulu on vasta alkanut. Sun ei tarvi yrittää mitään eikä miellyttää ketään. Oo vaan sellanen ku oot. Itsekin yritin muuttaa kaiken mutta ei se onnistu.
(Koko ajan on paha olo ja itkettää. Tekee mieli vain nukkua,syödä ja juoda.)Tuo pätkä sun tekstistä. Mulla on samanlainen olo. Paskat koko maailmasta. Siksi en siis mennyt sinne kouluun tälläkään viikolla. Pakkasin laukkuni ja lähdin poikaystävän luokse. Päätin nyt maanantaina käydä koulussa edes katsomassa. Ehkä lopetan kokonaan. Sulla on kuitenkin eri tilanne ja voit vielä vaikuttaa ettei käy samoin kuin mulle..
Kiitti teille,kun viitsitte vastata.
On kyllä totta,että pitäisi vaan yrittää mennä joukkoon. Mielessä vaan pyörii nii paljo kaikkee ikävää,mutta ehkä mä sitten maanantaina menen. Pakko enne ku luovuttaa lopullisesti...
Olisi kiva muuten alkaa mailaamaan jos joku vain haluaa..mulle saa laittaa postia: [email protected]
Naisilla on siinä mielessä helpompaa että poikaystävän voi aina löytää vierelleen, vaikka olisikin masentunut. On edes jotain. Tosin taitaa kaikenlaisia hyväksikäyttäjiäkin riittää. Kuitenkin se, että kärsii masennuksesta, ei ole kielteinen asia parisuhdemarkkinoilla. Tämän huomaa esimerkiksi heti kun selaa hieman treffi-ilmoituksia, vertailee miesten ja naisten profiileita noin yleensä.
Toista se on jos mies/poika huomaa ettei kuulu tähän maailmaan ja syrjäytyy. Eipä löydy edes naista lohdutamaan, jos ei ole valmiiksi täysissä hengen voimissa ja menevä supliikkimies kyetäkseen seuraa hankkimaan.
Perus kavereista ei ole paljoa apua sillä harva oikeastaan ymmärtää hankalampia olemassaolon ongelmia. Kaikenlaisia kliseitä kyllä on tarjolla, josta oiva esimerkki on tuo viesti edellä otsikolla "Hymyile vähän niin helpottaa".
hei,
olen täysin samaa mieltä ja kohdannut myös kyseisen asian. olin neuroosin vuoksi hyvin lähellä itsemurhaa vuosia sitten. eikä yksikään luokkakaveri tai muukaan kokenut asiakseen auttaa vaikka varmasti näki että olin aivan omissa maailmoissa koulussa. sellaista katsotaan vain syrjivästi eikä haluta olla tekemisissä sen kanssa vaikka toisin pitäisi olla.
mutta ymmärrän taas hyvin aloittajaa. ei hän turhaan tänne kirjoittanut ja varmasti hätää on kun on tilanne tuo. nyt musta sun pitää hakea apua psykiatrilta jotta saat niitä lääkkeitä alkuhelpotukseen ellei sulla ole jo. lisäksi , sun pitää puuttua siihen , mikä aiheuttaa sen pahan olon. mulla se oli paikkakunta, asunto ja koulu. vaihdoin ne täysin ja olen edelleen hengissä ja valmistunut koulusta aikaa sitten. tsemppiä. tosin olen työtön ja se syö itsetuntoani tällä hetkellä taas ja lisää neuroosikuvioita.
Käyppä katsomassa postisi, laitoin sulle mailia. Kurkkaa myös profiilini. Olen 24- vuotias nuori nainen ja kärsin samanlaisista ongelmista kuin sinä. Olisi mukvavaa vaihtaa ajatuksia kanssasi, joten laitahan postia tulemaan jos mailaaminen kiinnostaa. Hyvää yötä ja voimia huomiseen päivään!