Tää alkoi heti kun menin yläasteelle. Aloin viillellä ranteitani auki ja laihduttamaan. Olen laihtunut tähän mennessä 6 kg mutta olen mielestäni silti läski. Eilen vietin kaverini kanssa hänen syntymäpäiviä ja kävimme syömässä eräässä paikassa. Syöminen tuntui niin pahalta. Olen koittanut kieltää sen itseltäni niin hyvin kun oon osaannut. Jos jotain syön minulle tulee huono omatunto ja viillän ranteen auki. Kaverini ovat huomanneet viiltely jäljet ja ovat alkaneet vältellä minua. Koulussa minua kiusataan koska en osaa englantia tai ruotsia. Olen muutenkin surkea koulussa. En ole voinut puhua kellekkään. On alkanut tuntua ettei kukaan välitä,olen tiellä, ihan sama oisinko edes elossa. Eräs ilta tuntui että haluan kuolla nytten. Jos olisin ollut yksin kotona oisi voinut tapahtua jotain karmasevaa enkä olisi nyt tässä. Ala-asteella minua haukuttiin läskiksi. Vanhempani erosivat pari vuotta sitten ja jäin asumaan äitini luo. Sain pian kuulla että saan pikkuveljen isältä. siis veli-puolen. Nyt hän on melkein 2 vuotta, virkeä poika. Mutat minusta vaan tuntuu että aina kun olen hänen seurassaan hän alkaa itkemänä ja olen vain hänelle vaarassa. Olen ruma, olen haitta, tai oikeastaan en ole mitään. Mitä minun täytyisi tehdä. Kertokaa omia selviytymis tarinoita. Olen yksin. AUTTAKAA!
Tarinani joka saattaa pysähtyä ikiajoiksi.. auttakaa!
yksin.....
61055
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ole yksin. Se sun täytyy muistaa. Välillä mustakin tuntuu siltä kuin olisin vain yksin mun mustassa synkkyydessä, jonne kukaan muu ei pääse. Kaikki jotka tästä tietää yrittää omalla tavallaan kiskoo mua ulos sieltä pimeydestä, mutta se on oma valinta haluaako yrittää elää parempaa elämää.
Munkin ongelmat alkoi yläasteella, kasilla. Mä oon käyny läpi masennuksen (ja käyn edelleen, joka päivä on aikamoista kamppailua), anoreksian (vaikka sen vasta myöhemmin tajusin), BED:in eli ahmimishäiriön, oon viillelly (tosin polviin) yms. Viimeksi tartuin terään maaliskuussa ja nyt tein sitä taas toissapäivänä. Itkin ja viilsin yksin vessassa. Muut nukkui ja mä tosiaan olin yksin, ainoa hereillä meijän talossa. Miks mä viiltelin? Koska mä olin syöny liikaa, yli rajojen. Jäljet muistuttaa mua, että en saa syödä liikaa, että mun pitää jaksaa kestää nälkää, ruoka ei oo mulle mikään luxus-juttu, mun pitää vältellä sitä niin paljon kun vaan pystyn.
Edelleenkin sanon, että kukaan ei ole yksin, vaikka siltä tuntuisi. Kerro asiasta ja pahasta olostasi jollekin ihmiselle. Täälläkin on hyvä puhua, niin mäkin teen, vaikka toiset tosin alkavat heti teilaamaan tai sanovat että "lopeta itsesäälissä rypeminen". Ei se ihan yks kaks käy. Mä oon tehny sitä jo vuosia, mulla on ollut kieroutunut suhde ruokaan jo vuosia, mä oon ollu masentunu jo vuosia -ei tää vaan lopu.
Toivon kuitenkin että sä ainakin näkisit elämässä jtn hyvää ja jaksaisit painaa eteenpäin. Viiltelystä jää kamalat arvet (kokemusta todellakin on!), mutta en saa sua lopettamaan sitä vaikka tekisin mitä, ellet itse halua. Maailma on julma paikka, jossa niin moni kärsii, mutta sun kuolemas olisi niin turha. Mieti, niin moni jäisi kaipaamaan sua, vaikka luulet ettei. Et ole turha ihminen, vaan arvokas persoona, joka on vain nyt hukassa. Itsesi löydät vielä ja olet ylpeä, ainakin sitä toivon.
Voimia.
Ymmärrän tunteenne täysin, olen kokenut noi masennukset ja syömishäiriöt oikeen kantapään kautta ja vieläkin niiden kanssa joudun painiskelemaan..Oletan että olette kumpikin vielä aika nuoria?! ylä-asteella?! itsellänikin tuli kauhea masennuskausi juuri ylä-asteella, koulu, kaverit eikä varsinkaan ruoka jaksanut kiinnostaa.. kaikki tuntui menevän päin helvettiä, viiltelin, join liikaa ja harkitsimpa minäkin itsemurhaa..Lukion ekalla perheeni pakotti minut psykologin juttusille ja kävin siellä noin vuoden..tajusin, että parantuminen on itsestään kiinni, elämästä oppii nauttimaan jos tosissaan haluaa ja yrittää mutta siihen menee aikaa..
itse halusin siis eroon masennuksesta ilman mitään lääkkeitä ja onnistuinkin, mutta viime vuonna, lukion tokana vuonna kun olin juuri selvinnyt masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista, sairastuin syömishäiriöön ja alle puolessa vuodessa lähtenyt yli 13 kiloa..tietenkin kaikki taas huolestui ja huolestuinpa itsekin..haluaisin oikeasti parantua, mutta tekin tiedätte ettei se ole helppoa! ens viikolla lääkäriin verikokeisiin kattomaan mitä kaikenmaailman puutostauteja on kerääntynyt ja keskustelemaan terapian aloittamisesta uudestaan.. olen helpottunut että mutsi pakottaa mut hankkimaan apua koska itse en sitä tekisi!
kannattaa siis teidänkin hankkia apua, koska siitä voi olla hyötyä vaikka se kuulostaakin aluksi kamalalta.. ;)
no niin, kiitos jos jaksoitte lukea loppuun ja voimia ja jaksamista kummallekin!
mä oon nyt 19. Yläaste meni aikoja sitten. :P
Yläaste on monelle synkkää aikaa. Omalla kohdallani pahin aika oli kuitenkin se, kun olin noin 17-vuotias; en muista enää tuosta vuodesta juuri mitään. Se on vain epämääräistä usvaa muistoissani.
Tässä maailmassa ei ole mitään muuta varmaa kuin se, että asiat muuttuvat koko ajan. Siksi synkät ajatkin loppuvat joskus, kun elämä vie eteenpäin ja tilanteet muuttuvat.
Turhaa elämää ei ole. Et siis ole toisten tiellä etkä ole toisille haitta. Kukaan ei tänne syntymistään valitse, mutta syntyy silti, ja se antaa mielestäni jokaiselle oikeuden elämään ja elämiseen ilman, että sitä pitäisi kellekään perustella. Elämäänsä ei tarvitse perustella taikka puolustella. Myös sinun olemassaolollasi on tarkoitus, niin kuin on jokaisen muunkin kohdalla. Sinä et voi tälläkään hetkellä tietää kuinka monen elämää kosketat ja kuinka moni sinua ajattelee lämmöllä, jos et näe muuta kuin oman kurjuutesi.
Tsemppiä! Selviät kyllä.
kiitos tuhannesti näistä lohdutuksista. Itku pääs juuri onnesta kun luin lohdutuksianne. Aloin miettimään että tosiaan joku saattaisi jäädä kaipaamaan minua.
Tämän maailman suurin ongelma on ulkonäkökeskeisyys. Se on kuitenkin vain kuin musiikki; helppo nauttia, mutta se ei tee elämästäsi parempaa. Muista, että sinä olet ihminen siellä pääsi sisässä. Asetu silkinpehmeiden ja hoikkien vartaloiden yläpuolelle ja sijoita typerryttävän ulkonäön sijasta järjen kasvattamiseen. Vasta se tekee ihmisestä ihmisen. Syöminen on itsestäsi huolehtimista, rakasta itseäsi edes sen verran.