Kerro mitä minun pitäisi tehdä? Jo muutaman vuoden olen huomannut että pinnani on ihan mitätön kun väsyn. Töissä kaikki ihmissuhteet vi....aa. Tuntuu että työkaverit tahallaan kokoajan puhuvat seläntakana ja arvostelevat. En jaksaisi sellaista sietää mutta en jaksaisi tapellakkaan. Kun sitten väsyn töissä huudan kotona kuin hyeena. Pelkään että saan lapsilleni aikaan jonkun trauman. Olin viimevuoden osaksi pois töistä ja se vuosi oli ihana. Jaksoin lasteni kanssa ja en ollut sellainen hermokimppu. Olin paljon onnellisempi.
Eilen kun pimahti, katselin sen jälkeen kotiani ja mietin että jos lähtisin....taivaaseen. Jättäisin tämän kaiken. Olisikohan se helpompaa. Mutta kun nyt aamulla mietin asiaa niin toivon että joku auttaisi. Eivät nämä lapset selviä ilman minua..... ainakin luulen niin. Mitä minun pitää tehdä? minne minä menen?
Eilen kun pimahti, katselin sen jälkeen kotiani ja mietin että jos lähtisin....taivaaseen. Jättäisin tämän kaiken. Olisikohan se helpompaa. Mutta kun nyt aamulla mietin asiaa niin toivon että joku auttaisi. Eivät nämä lapset selviä ilman minua..... ainakin luulen niin. Mitä minun pitää tehdä? minne minä menen?
Vastaukset 11
Vanhimmat
terapiaan, vuorotteluvapaalle töistä, pariterapiaan, jollei parisuhde&kotityöjärjestelyt toimi (jos on), vertaistukiryhmään juttelemaan asioista ... vaihtoehtoja on. Kuitenkin oman elinpiirin uudelleen järjestelyt, niin työelämässä kuin kotonakin, on yleensä asian ainoa parannuskeino.
Muista myös, että koti on sekaisin niin kauan kun on lapsia kotona, joten "antaudu elämän tosiasioille" älä tappele vastaan :)
kts. sinäkin tänään tv2 klo 16.40 - tsemiä!
... tuo on kaikkien naisien/perheiden ongelma: miten saada aika ja voimavarat riittämään ruuhkavuosina (itse sairastumatta), kun lapset ovat pieniä.
Syyllisyys kalvaa tekee sitten niin tai näin. Laita siis elämäsi arvojärjestykseen ja "laske kuppeja" joka päästä, niin kotona kuin töissäkin. Tiedän "helpommin sanottu kuin tehty" mutta näin se vaan on tehtävä: on tärkeää, että lapset näkevät äitinsä iloisena (enimmäkseen :) pienenä ja siihen voi isäkin (jos lähipiirissä on) vaikuttaa uudelleen järjestelyillä, jotka yhdessä sovitaan.
Ehkä teillä on varaa palkata kotityöapua tai vastaavaa, jotta voimavaroja irtoaisi lapsille. Kuten jo kirjoitinkin, niin vaihtoehtoja on mutta ne on myös toteutettava käytännössä.
Itselläni läpikäytyä elämää - joten tiedän, mistä kirjoitan.
Olen yrittänyt panna niitä "kuppeja" arvojärjestykseen. Tehnyt lyhyttä työpäivää, ostanut kotiapua, mies onneksi auttaa. Jotenkin vaan en saa toisinaan otetta omaan käytökseeni jika varmaan on se suurin ongelma. Räjähdän kuin pommi ja kukaan ei osaa edes aavistaa että se käy niin äkkiä.
Ja kun itse näitä asioita olen pohtinut syyksi luulen että kaikki ne vi...lut työpaikalla rassaa takaraivossa kotiin tullessa ja koko vapaanajan. Minulla on varmaan niin huono itsetunto että en pääse niiden yli. Mutta en oikein ymmärrä miksi on näin. Olen kuitenkin työssäni näiden v-
.....joiden "pomo". En ylimmästä päästä mutta kuitenkin. Pelkään juttuja ja puheita minusta. pelkään riitoja töissä. En vaan omaa voimia ja taitoja ohjata ja kestää niitä. Luulen.
tuli tuohon ed. väärä nimimerkki. Kuuntelin toisella korvalla lapsia ja samalla kirjoitin....meni väärin. Mutta minä se olin.
ovat ihmisen pahimpia vihollisia: lamauttavat toimintaa ja samalla kuitenkin aiheuttavat ahdistusta ja paineita ja ihminen räjähtää kuin painekattila välillä.
Lapset usein luulevat, että syy on heissä ja siksi on tärkeää kertoa lapselle ikäryhmää vastaavalla tasolla, että syy ei ole hänessä/heissä. Sitä on toistettava joka kerta kun räjähtää. Halattava ja sanottava että: "rakastan sinua/teitä mutta äidillä on nyt omia paineita ja murheita" ... näin vapautat lapset kantamasta omaa taakkaasi. Pienikin lapsi oppii pian ymmärtämään, että hän on syytön paineisiisi (tietysti olisi parasta, että paineet joskus helpottaisivat). Avoimuus asioissa kuitenkin mielestäni kannattaa.
Tuohon itsetunto -kysymykseen voi vastata vain itse. Analysoida (kuten nyt teetkin) omaa elämäänsä ja itseään. En tiedä ikääsi mutta 30-40 v on ihmisen elämässä itsensä etsimisen vuosikymmen. Monet etsivät itsensä vuosien terapiassa ... jotkut esim. eroavat ja höyryävät elämäänsä eteenpäin uusilla tuulilla, ottamatta koskaan selvää, että "miksi minulla on paha olla?": vaihdetaan aina vaan uuteen juttuun, ei ole koskaan aikaa pysähtyä vaan toiminta vie kaiken ajan.
En tiedä, kumpi on parempi ratkaisu ... ehkä sekoitus tästä. Itse pysähdyin sairauden (sairauksien) takia ja kävin myös terapian. Nyt tiedän "kuka ja mitä olen". Tämä kaikki saa "nöyräksi elämän edessä" mutta myöskin vahvistaa. Räjähdän kuitenkin silloin tällöin minäkin mutta selitän tunteeni ja tapauksen lähipiirilleni ... ja näin se elämä jatkuu.
Sairaudet ovat ikäviä pakkopysäyttäjiä mutta joskus käy niin. Viisas tekee valinnat jo ennen niitä. Tuohon "pomo"juttuun sanoisin, että "pomokin" kasvaa, oppii ja vahvistuu elämän edetessä. Se, mikä nyt "satuttaa ja harmittaa" ei joskus tunnu enää miltään ... tai sitten opit käsittelemään/hallitsemaan niitä asioita eri tavalla työpaikallasi "pomona".
Olen perehtynyt elämässäni myös esimiespsykologiaan ym. ja kaiken näköisiä kursseja heillekin on. Ehkä myös teidän työpaikalla? Ammattitaito ja oma "muu elämä" eli parisuhde, harrastukset, muut ihmissuhteet ym. vaikuttavat kaikki siihen itsetuntoon myös työpaikalla työasioissa.
"Kokonaisuuden ihmisenä" saa parhaiten koottua vuosien kuluessa terapialla - minun mielestä ja omaan kokemukseeni pohjaten mutta tämä aika ei ole välttämättä kovin tasaista aikaa ... vaan päinvastoin "pitkä, kivinen -> helpottava tie".
Tulihan juttua mutta toivottavasti sait irti jotakin :)
tuo oli ehkä "pelkosi ydin": pelkään riitoja töissä ...
Ihmiset riitelevät eri tavalla: toinen vetäytyy, toinen mököttää, toinen hyökkää sanallisesti/nyrkein ym.
Riitelemään voi myös oppia esim. pitkässä parisuhteessa. Toiset kestävät riitaa paremmin, toiset huonommin: se, mikä suomalaisesta on KAUHEAA riitelyä, onkin ranskalaisesta "ihanaa, haastavaa tunnetaistelua" ja hyvän väittelyn päälle kätellään/halataan. Suomalainen on siinä vaiheessa ottanut jo jalat alle ja "paennut yksin rauhalliseen metsään ja HUUTAA riitatuskaansa sinne". :)
Olemme siis erilaisia ja tämän itsensä tuntemisen -kautta jokainen oppii myös tuntemaan tapansa riidella kuin myös ymmärtämään muiden tapaa riidella ... ja pystyy näin siis käsittelemään/hallitsemaan "riitatilanteita" paremmin, kun ei "ota kaikkea itsensä".
Ehkä tavoitit, mitä tarkoitan: "Tunne itsesi, uskalla elää" ... ole ehkä parempi äiti lapsillesi näin myös.
Sain irti ja aika paljon. Olenkin ajatellut että pitäisi mennä jonnekkin ja alkaa selvittämään mistä mikäkin johtuu. Olen joskus nuoruusvuosina yrittänyt etsiä omaa isääni, mutta epäonnistunut. Viimeaikoina olen alkanut taas haluta löytää hänet. Olen pohtinut että mitenkähän tämäkin asia kaikkeen vaikuttaa.
No, ei varmaan vaikuta siihen töasiaan, mutta siihen kokonaisuuteen minussa. Pohdin........ kiitos vielä......
ja se isä-suhde kannattaisikin varmaan pohdiskella/toimia/käsitellä läpi. Kyllä se vaikuttaa myös siellä työpaikalla - olethan sama ihminen siellä.
Nykytutkimuksen mukaan ihmiseen vaikuttaisi 30 % perimä, 70 % ympäristö. Tämän lisäksi voisi ajatella, että jokainen on meistä saanut geenejä isältä 50 % ja äidiltä 50 %. Joten puolet sinusta olisi näin "vähän hakusessa". Näin itse elämästä ajattelen - omaan elämääni pohjaten. Itse etsin terapiassa molemmat "geenini" ympäristöineen/tapahtumineen ja näin kokosin "nykyisen ainutlaatuisen minäni". Vielä on elämää edessä ja näin ollen jokaiselle "ainutlaatuinen seikkailu jatkuu".
Nyt aamukahvi juotu ja elämästä löristy, joten päivän sunnutaityöt jatkuu - lapsetkin tuolla jo kutsuu. Hyvää elämää sinulle jatkossa.
terapia on vain väline = kainalosauva, mielestäni. Todellisuudessa "terapian sisältökin" eletään todellisessa elämässä, todellisten elävien ihmisten kanssa. Molemmissa päissä on ainutlaatuinen ihminen - jokaisessa ihmissuhteessa.
että työkaverisi TODELLA puhuvat sinusta pahaa selkäsi takana?? Tai että he ylipäätään puhuvat vain sinusta kaiken aikaa??
Luulen, että olet käsittänyt heidät väärin ja olet mielessäsi eristäytynyt työkavereistasi. Ehkä he välttelevät seuraasi, kun olet happamen näköinen ja tyly, mutta en usko, että he kaiken aikaa sinusta puhuvat.
Muuta taktiikkaasi työpaikalla. Hakeudu tauoilla työkaverien seuraan (vaikkei niin kiinnostaskaan) ja rupattele heidän kanssaan niitä näitä. Tai ole vaikka sitten hiljaa, mutta älä myrtsin oloinen. Sillä se huomataan ja siitä ei pidetä.
Varaa aika vaikka terkkarille ja mene keskustelemaan hänen kanssaan väsymyksestäsi ja kireydestäsi. Terkka osaa ohjata sua eteenpäin.
DR. Phil sanoi kerran ohjelmassaan, että yllättyisimme , jos tietäisimme miten vähän muut ihmiset meitä ajattelevatkaan tai meistä puhuvatkaan.... Eli ihmisillä on elämässään muitakin aiheita kuin vain me muut .
Todellakin ihmisillä on omat murheensa/ongelmansa ja he ovat huolissaan siitä, mitä ihmiset HEISTÄ itsestään ajattelevat ... joten heillä ei yleensä ole toisten asiat/teot mielessä. Usein myös minua omassa elämässäni auttaa se, kun kuvittelen nousevani avaruuteen ja katselen sieltä maapalloa, kuinka ympäri maailmaa erirotuiset ihmiset kamppailevat elämässään ruoasta, vedestä, sairauksien kanssa ... sotien/rakastaen/syntyen/kuollen. Silloin jotenkin omat asiat/ongelmat tuntuvat hyttysen ininältä.
Mielikuvaharjoitukset tehoavat siis tuohonkin asiaan - ihan näin vinkiksi.