Olen neljän lapsen yh, vanhin nippa nappa 18.
Otin aikoinani ihan kunnon miehen, mutta mies masentui, jäi työttömäksi - alkoholisoitui, jäin yksin lasteni kanssa noin kuusi vuotta sitten ja muutin vuokra-asuntoon. Lasten isä on täyspäiväinen alkoholisti, ei pysty tukemaan lapsiaan ei taloudellisesti, ei henkisesti.
Olen käynyt läpi vaikean masennuksen itsekkin (sairastuin mieheni rinnalla), vieläkin on lääkitys päällä, kun selviän niin ajesta paremmin.
Olen viimeisen kolmen vuoden aikana suorittanut hyvällä menestyksellä kaksi ammattitutkintoa - päästäkseni työelämään, mutta koska asun pienellä paikkakunnalla, töitä en ole onnistunut saamaan. Töiden suhteen en ole ole ollut ranttu, olisin ottanut mitä vain selvitäkseni paremmin. En uskalla muualle muuttaa, koska pelkään etten sopeudu. Olen aina asunut täällä, en juuri edes muualla käynyt (niin vähän olen matkustellut)
Elän jo kuudetta vuotta pelkällä työmarkkinatuella, joka on 510 euroa puhtaana käteen elatusapu ja lapsilisä. Kaksi vanhinta tytärtä (18 ja 16) opiskelee jo toisella paikkakunnalla. Molemmilta tulee opiskelukuluja minun maksettavakseni sekä kotimatkakulut viikonloppuisin, että kotia pääsevät.
Ongelmani on velkaantumiseni, kun rahat ei riitä millään laskuopilla. Itse ostan kaiken kirpparilta itselleni (ainakaan kymmeneen vuoteen en ole kaupasta vaatetta itselleni osanut) televisio ja lehdet on karsittu pois jo aikaa sitten.. En tupakoi enkä käytä alkoholia.. Olen mielestäni "kunnollinen" ja esimerkillinen lapsilleni kaiken tavoin.
Paikallinen sosiaalitoimisto ei auta, maksavat vain pakollisen toimeentulovajauksen/kk. Kuulen aina juttuja, että muut perheet saavat lasten harrastusmenoja myöten. Meillä poika oli kasvanut puolen vuoden aikana 170 cm:stä 183 cm:n, mutta sekään ei kelvannut syyksi saada pojalle uudet päällesopivat vaatteet syksyllä kouluun. (kirpparilta kun ei noin isoja kokoja edes löydy, kengistä puhumattakaan).
Olen ajautunut tähän tilanteeseen perheeni lisääntyneiden kulujen vuoksi. Laskuja maksan tärkeysjärjestyksessä, osa kerkiää mennä perintään, kun rahat ei vain ajoissa riitä.
Olen tavattoman stresaantunut. En tiedä olenko enää työkelpoinen, jos sattuisin töitä vielä löytämään. Viimeisessä hara-paikassa (harjoittelurahalla) ollessani joudun usein olemaan pois töistä, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut, -oli niin ahdistunut- ja voimaton olo.
Periksi en haluaisi antaa (sain sen opin/ esimerkin lapsuudenkodistani, jota olen noudattanut) mutta - En tiedä miten jaksan enää, jos en ole enää työkelpoinenkaan, vaikka itseni koulutin lasteni hoidon ohella.
Olen jo harkinnut antavani lapseni (3) sijaisperheisiin - silloin lapseni saisivat ainakin kaiken välttämättömimmän. Olisihan se romahdus itselleni, kun lapseni ovat minulle kaikki kaikessa. Mutta lasten etu olisi etusijalla. Mietin miten se vaikuttaisi lasten henkiseen kehitykseen, toisikko se ongelmia myöhemmässä vaiheessa, kokisikko he tulleensa hylätyiksi, vaikka rakastan heitä ylikaiken.
Otin aikoinani ihan kunnon miehen, mutta mies masentui, jäi työttömäksi - alkoholisoitui, jäin yksin lasteni kanssa noin kuusi vuotta sitten ja muutin vuokra-asuntoon. Lasten isä on täyspäiväinen alkoholisti, ei pysty tukemaan lapsiaan ei taloudellisesti, ei henkisesti.
Olen käynyt läpi vaikean masennuksen itsekkin (sairastuin mieheni rinnalla), vieläkin on lääkitys päällä, kun selviän niin ajesta paremmin.
Olen viimeisen kolmen vuoden aikana suorittanut hyvällä menestyksellä kaksi ammattitutkintoa - päästäkseni työelämään, mutta koska asun pienellä paikkakunnalla, töitä en ole onnistunut saamaan. Töiden suhteen en ole ole ollut ranttu, olisin ottanut mitä vain selvitäkseni paremmin. En uskalla muualle muuttaa, koska pelkään etten sopeudu. Olen aina asunut täällä, en juuri edes muualla käynyt (niin vähän olen matkustellut)
Elän jo kuudetta vuotta pelkällä työmarkkinatuella, joka on 510 euroa puhtaana käteen elatusapu ja lapsilisä. Kaksi vanhinta tytärtä (18 ja 16) opiskelee jo toisella paikkakunnalla. Molemmilta tulee opiskelukuluja minun maksettavakseni sekä kotimatkakulut viikonloppuisin, että kotia pääsevät.
Ongelmani on velkaantumiseni, kun rahat ei riitä millään laskuopilla. Itse ostan kaiken kirpparilta itselleni (ainakaan kymmeneen vuoteen en ole kaupasta vaatetta itselleni osanut) televisio ja lehdet on karsittu pois jo aikaa sitten.. En tupakoi enkä käytä alkoholia.. Olen mielestäni "kunnollinen" ja esimerkillinen lapsilleni kaiken tavoin.
Paikallinen sosiaalitoimisto ei auta, maksavat vain pakollisen toimeentulovajauksen/kk. Kuulen aina juttuja, että muut perheet saavat lasten harrastusmenoja myöten. Meillä poika oli kasvanut puolen vuoden aikana 170 cm:stä 183 cm:n, mutta sekään ei kelvannut syyksi saada pojalle uudet päällesopivat vaatteet syksyllä kouluun. (kirpparilta kun ei noin isoja kokoja edes löydy, kengistä puhumattakaan).
Olen ajautunut tähän tilanteeseen perheeni lisääntyneiden kulujen vuoksi. Laskuja maksan tärkeysjärjestyksessä, osa kerkiää mennä perintään, kun rahat ei vain ajoissa riitä.
Olen tavattoman stresaantunut. En tiedä olenko enää työkelpoinen, jos sattuisin töitä vielä löytämään. Viimeisessä hara-paikassa (harjoittelurahalla) ollessani joudun usein olemaan pois töistä, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut, -oli niin ahdistunut- ja voimaton olo.
Periksi en haluaisi antaa (sain sen opin/ esimerkin lapsuudenkodistani, jota olen noudattanut) mutta - En tiedä miten jaksan enää, jos en ole enää työkelpoinenkaan, vaikka itseni koulutin lasteni hoidon ohella.
Olen jo harkinnut antavani lapseni (3) sijaisperheisiin - silloin lapseni saisivat ainakin kaiken välttämättömimmän. Olisihan se romahdus itselleni, kun lapseni ovat minulle kaikki kaikessa. Mutta lasten etu olisi etusijalla. Mietin miten se vaikuttaisi lasten henkiseen kehitykseen, toisikko se ongelmia myöhemmässä vaiheessa, kokisikko he tulleensa hylätyiksi, vaikka rakastan heitä ylikaiken.
Vastaukset 3
Vanhimmat
siinä neuvoni. osta varastettua tavaraa tai varasta itse jne. yhteiskunta kun ei välitä, miksi sinä välittäisit siitä?
varastaminen ei satu yhteiskuntaan vaan uhrina on aina joku yksityinen, syytön kansalainen.
Itse neuvoisin alkuperäistä kysyjää muuttamaan ja vain sopeutumaan uudelle paikkakunnalle, lastensa tähden jos ei muuten. Ja voihan uusi alku uudella paikkakunnalla piristää perheenäitiäkin :)
Tulisit loppuelämäsi kärsimään asiasta ja lapsesi ahdistuisivat joutuessaan eroon äidistään. Hae pikaisesti apua kirkon diakoniatyöltä, josta saa esim. talousneuvonmtaa ja jopa rahallista tukea tai sitten sosiaalitoimistosta.