Mitä teille kuuluu? Paljonko tyttö painaa nykyään? Onko kotilomaluvat annettu jo takas?
äiti-kertaa-kolme
dghmj
202422
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
..pitää vauhkota siitä painosta!!! Ei se painon lisääntyminen ketään paranna!! Uteliaita vaan kiinnostaa miten kevyt tämä tyttö onkaan.
Kysykää miten hän voi!!
Mua ainakin inhotti kyselyt --onko painoa tullut lisää, eli oletko lihonut?
AAAAAAAAAArhg että oli rasittavaa.
Päästä se parantuminen lähtee.
Toki kriittisessä tilassa sitä painoakin on saatava että hengissä pysyy...
Ja samalla voisin kysäistä äx3:lta miten tytär jakselee?
tyttäreni myös inhoaa paino
kyselyitä ja on kauhuissaan,
jos painoa on tullut lisää,
joten päästä lähtevää parantumista
ei vielä ainakaan ole näkösällä.
Todella kriittisessä tilassa
tyttö on, enkä ymmärrä, miten tämä
tilanne tästä voisi edes laueta?!
Pelkään pahinta ja toivon parasta!
että "sairaan" kevyt on.Edelleen
lomat peruttu, kun painoa
ei kerry eikä ajatusmaailma
tunnu aukeavan. Huomenna kuullaan
taas lisää, missä mennään.
Voidaan kaikki tosi huonosti.
Mulla alkaa olla epätoivoinen olo
paranumisen suhteen.
Välillä tyttö on pirteämpi
ja sitten taas suu viivana
ja allapäin.Koville ottaa ja olen
todella surullinen nuoren puolesta:
elämä kun kuitenkin on ihanaa
ja nyt monet mukavat asiat menevät
sivu suun, mutta toivottavasti
tästä vielä noustaan!
Samanlainan olotila täälläkin,
viimein sain tyttäreni osastohoitoon.
Vasta annoimme periksi ja tiedostimme
että tilanne ei kotona laukea, vaikka
viimeiseen asti toivoimme kaiken kääntyvän.
Osastohoito on alkanut kovin takerrellen.
Nuorisopsykiatrisen ja lastenosaston välillä
ollaan seilattu nyt useampaan kertaan.
Jälleen tuotiin lastenosastolle sydänseurantaan
sydäntuntemusten ja mittavien pulssivaihteluiden
vuoksi.
Päivät ei tahdo kulua ei sitten millään,
mitään ei saa tehdä, telkkari ja videot
ainoa ajankulu.
Yritämme läheiset istua sängynvieressä
ja kertoa 'mukavia juttuja' mielen piristykseksi.
Tyttärestä kaikki hoitotoimenpiteet ja
hoitajat ovat häntä vastaan...
Millä ihmeellä tytön saisi tajuamaan,
mitä kaikkea muuta elämä toisi tullessaan,
mikäli olisi voimia ja terveyttä tehdä
asioita. Millä saisi mielensolmut aukeamaan
ja oivaltamaan että nuoruus on tarkoitettu
elämiseen ja elämästä nauttimiseen eikä
sängynpohjalla riutumiseen.
Voimia ja jaksamista koko perheelle!
Moikka!
Anteeksi,jos utelen,mutta tyttäresi sairastaa anoreksiaa?Olen itse 14,ja vuosi sitten mulleoli anoreksia.paljonko tyttö painaa nykyään? Ei ole ollenkaan muuten pakko vastata,jos et halua :)
Mutta minkä ikäinen muuten tyttösi on?
on sinun ikäisesi, eli 14 v.
Ja painaa alle 37, pituus 140,
eli vaarallisilla vesillä ollaan!
Toivottavasti itse olet
parantunut?!
Yritin jo eilen vastata sinulle,
mutta aina kun sain viestin
valmiiksi, järjestelmä heitti ulos,
sama tänään, joten vastaan näin
hullusti oman vietini kautta Sinulle.
Myös minun tyttäreni koki, että
KAIKKI olivat häntä vastaan
kun hän oli 2 kk lastenosastolla
tammi-maaliskuussa. Oli kamalaa,
kun ei tiennyt (ja on edelleen)
uskoako tyttöä vai henkilökuntaa.
Tämä sairaus muuttaa persoonaa niin
paljon, että nyt uskon tyttäreni
tekevän mitä vain itsensä ja muiden
huiputtamiseksi!
Myös "piristäminen" on hankalaa,
kun mieliala on niin ailahtelevainen,
ettei koskaan tiedä mistä ja miten
saa puhua!
Tyttäreni paino on nyt niin alhainen,
(hän on ollut anoreksia yksikössä 15.8.
lähtien) että kaikki ylimääräinen
tekeminen on kielletty. Henkilökunta,
iiihana sellainen, on todella huolissaan
hänestä! Positiivista on, ettei tyttö
koe tällä osastolla hoitajia uhkaksi
vaan on jopa tykästynyt joihinkin!
Valoa tunnelin päässä?
Voimia ja jaksamista teillekin!
Tämä tie on pitkä ja mutkainen,
mutta ei anneta periksi, vaikka
välillä masentaa!
..tarkoitit kai 170cm tuon 140cm sijaan?
eipä olisi hätää, jos
140 cm:nen painaisi 37kg...
Niin tolla painon kysymisellä tarkotin lähinnä että onko tyttö laihtunut lisää vai miks ne luvat kiellettiin.. Ois tietty voinu muotoilla paremminkin.. Sori nyt vaan kaikille joita se ärsytti, en mäkään siitä tykkää kun koko ajan kysellän "Paljo hei painat?"
paljon enemmän Martukan valitus. Miksei ite alottanut keskustelua ja kyselly kuulumisia, jos toiset sen mielestä kyselee väärin ja uteliaisuuttaan. Ethän sä tytöltä itseltään painoa tivannu, etkä sen tunteita loukannu ja kun ollaan netissä eikä henkilöitä fyysisesti näe, niin painon kertominen on aika valaiseva tekijä.
Vähän tiukkapiposeks menee jos anoreksiasta puhuttaessa ei enää saa puhua painosta.
Ihan oli mun mielestä asiallinen kysymys aloittajalla ja martukka tässä käyttäytyi mielestäni vähän asiattomasti.
jos teitä ihan ärsyttämään pisti..
Ihan yleisesti halusin muistuttaa asiasta, painon nousuhan on sama anorektikolle kuin lihominen! Ja sehän on katastrofi, tiedän sen omasta kokemuksesta.
Jokin muu mittari on mielestäni parempi kertomaan totuutta toipumisesta kuin vaaka.
Minä vihasin osastolla ollessa vaakaa ja punnituksia yli kaiken!!
EI ollu tarkoitus ärsyttää ketään ;)
tytön äidillekin katastrofi, jos painoa on tullut lisää? keskusteluahan käydään äidin kanssa. pitäiskö meidän kohdata äitikin syömishäiriöisenä???? musta ainaskin olis tytön äitinä helpotus, että painoa tulis lisää vaikka mielen parantuminen laahaiski perässä, ei olis ainakaan jatkuva hengenlähdön pelko.
..tarkoita että äitiäkin pitäisi kohdella syömishäiriöisenä!
Mutta täällä näitä juttuja lukevat ja kommentoivat sattuvat olemaan anorektikoita joten ehkäpä ajattelin heitä.
Ehkä olisi ollut viisaampaa tehdä asiasta oma aloituksensa ettei olis tässä ketjussa tarvinnu ruveta viilailemaan.
Tarpeeksi paljon huolta ja pahaa mieltä on äx3:lla jo tyttärestään.
Ja heille toivon jaksamista
"käykö toistenne kimppuun"!
Ymmärrän, että paino on tässä
tapauksessa se kriteeri, jonka
mukaan tajuaa vähän konkreettisemmin
miten huonossa kunnossa tyttäreni on.
Hänhän painaa vain vähän alle 37kg ja
on 170 cm pitkä. Ystävättäreni 9v poika
painaa 30kg ja on luokkansa riisikeppi,
joten voitte kuvitella miten kamalan
alipainoinen tyttäreni on.
ÄLKÄÄ VAIN IHANNOIKO HÄNEN TILAANSA!
Se on pitemmän päälle, hyvä ettei jo
nyt, kuolemaksi!
Nyt sitten vaan Äiti hyvä odotellaan.
Tyttäresi ikäisenä ja hänen tavallaan sairastuneena ei käsitä omaa kuolevaisuuttaan – tai korjaan; käsittää kuolevaisuuden ja kuolemisen, saattaa jopa intensiivisesti pohdiskella asiaa ja puhella siitä, muttei käsitä (ei jostain syystä todellakaan), että oma anorektinen tila olisi kuolemaan johtava. Minä käsitin vasta vuosien jälkeen (parannuttuani) kuinka lähellä lähtöä olin itse käynyt, siitäkin huolimatta, että kriittisimmät kolme viikkoa olin tiputuksessa, nenäletkussa, katetrissa ja suurimman osan aikaa tiedoton (tässä vaiheessa olin kieltäytynyt jopa juomasta vettä ja vanhemmilleni oli kerrottu etten selviä - sydän alkoi pettää) – ja sittenkään syömään en ryhtynyt kuolemanpelossa tai elämänhalussa, vaan siksi, että eräänä päivänä hieman selkeämmän hetken nosteessa halusin voida nousta sängystä (edes) tarpeilleni; minulle tuli yhtäkkinen tarve olla vapaampi (kuin mitä voimattomana sairaalasängyssäni olin) ja yhdistin ensimmäisen kerran kuukausiin tuon vapauden saavuttamisen ruokaan – aivan sattumalta, mutta hyvin vahvasti ja tietoisesti. .... Yritän kai sanoa, että tyttäresi tila ei tällä hetkellä ole vallassasi eikä vastuullasi – et voi tehdä muuta kuin odotella. Vakavaa anorexiaa sairastavan (siis mieleltään pahasti häiriintyneen) potilaan selviäminen on (anteeksi, että sanon seuraavaa) aikalailla kai sattuman kauppaa. Tarvitaan jotain mitä henkilö kokee menettäneensä ja minkä hän haluaa takaisin, vaikkapa vain itse vessaan kävelyn. Jos mitään tällaista ei löydy, on potilasta lähes mahdoton yrittää ”liimailla” elämään kiinni. Minulle se ei ollut koti, perhe, koulu, ystävät, tavarat, lemmikkieläimet, matkat – ei mikään – sairaus pysyi numero ykkösenä aina siihen hetkeen asti kun hetkellisesti koin, että vapauteni oli totaalisesti riistetty – ja tämä tunne tuli vasta kun olin lähes kuollut ja vapauteni tosiaankin rajoittui sänkyyn ja hengittämiseen.
... mitä tulee meneillään olevaan painonkyselykeskusteluun : ) niin sanoisin (kenenkään motiiveja sen enempää pohtimatta), että tyttäresi kohdalla kaikkien tärkeintä on tällä hetkellä paino (siis, mikäli henki alkaa olla uhattuna). Harvoin, jos koskaan, mieli paranee samaa tahtia kehon kanssa – onneksi näin! – eli ”riittää” (mielestäni) nyt alkuun, että keho saadaan pysymään hengissä, jotta mieli saisi tarvitsemansa ajan parantua. Jos keho menetetään ei mieli saa edes tilaisuutta! Mieli on valtava, monimutkainen koneisto, jonka huoltoon menee aikaa – kun taas keho hurahtaa tasaiseen käyntiinsä hyvinkin pian kunhan riittävä ravinnon saanti saadaan turvattua.
Jokaisen hoito on tietysti yksilöllistä, mutta minun kohdallani mieleen ei käyty käsiksi ennen kuin paino ylitti bmi 15:sta ja yhteisestä sopimuksesta pysyi vähintään siinä. Terapiassa kävin monta vuotta ja vasta kahden terapiavuoden jälkeen päästin painoni nousemaan yli bmi 16:sta. ... Joten eihän se pelkkä painon nousu paranna, mutta antaa aikaa parantua.
Koitahan jaksaa! ...Ei peli vielä ole läheskään menetetty : )
kropalla ja kyyneleet silmissä
luin viestisi: voi kamala, mitä
olet käynyt läpi ja ONNEA siitä
selviämisestä! Voin kuvitella perheesi
hädän, kun olit heikoimmillasi!
Kaikki mitä kirjoitit on täsmälleen
totta! Ei tyttärellenikään anneta
nyt sen kummempaa psykiatrista terapiaa,
turhaa se olisi, kun aivot jumissa
aliravitsemuksen vuoksi.
Eilen päätettiin, että hoitajat annostelevat
hänen ruokansa, kun tahtoo minimoida sitäkin.
Yllättävän hyvin tyttäreni siihen suhtautui,
kun sanoin, että turha siitä on hermostua,
sama kai se on kuka annoksen laittaa, jos
olet valmis yrittämään ja syömään, kuten
itse on ravitsemusterapeutin kanssa sopinut!
Hän hokee, että tuntuu pahalta syödä niin
paljon, mutta samaan hengen vetoon, että
ehkä syöminen ja painon nousu auttaa
näkemään asiat selkeämmin, että pata ei
olisi niin jumissa, kun kroppa alkaa saada
ravinto. Tyttö sanoi myös, että on
kyllästynyt sairastamaan! Kuulosti hyvältä,
mutta suhtaudun skeptisesti siihen mitä
hän sanoo: on kyllin fiksu sanomaan
asioita, joita tietää minun haluavan
kuulla! Toivon sydämeni pohjasta, että hän
tarkoittaa,mitä sanoo, mutta...
Tiedän syvällä sisälläni, ettei peli
ole menetetty, välillä vain on
niin toivoton olo, että tulee itku
kesken työpäivän. Parasta tässä kurjuudessa
on se, että voimme puhua kaikista
asioista tytön kanssa juuri niin
kuin ne ovat! Itketään ja nauretaan
yhdessä. Ikävä on kova koko ajan,
mutta aikansa kutakin!
Haleja sinulle, billeri!
Vaikutat "voimakkaalta"
ja ihanalta ihmiseltä,
annat minulle toivoa kertomuksellasi,
sillä sinä, jos kuka, olet
käynyt läpi todella kovan koitoksen!
Fiksuista, harkituista puheista huolimatta tyttäresi tavoite lienee edelleen painonpudotus – tai en sittenkään sano tavoite, tuskin hänellä mitään varsinaista tavoitetta on, mutta pelkäänpä, että pelkkä painon vakauskin on hänelle päivittäinen (ainakin salainen) pettymys – eli kääntäen Sinulle ja hoitohenkilökunnalle voitto! Mitä useamman päivän hän pystyy sietämään (vaikka vain) painonlaskun pysähtymistä, sitä useamman päivän lisää hän pystyy sitä sietämään. Kaikkeen tottuu. Mitä useamman päivän hän jaksaa sietää 100 gramman painon nousua, sitä useamman päivän hän jaksaa eteenkin päin; kyky sietää kasvaa sietämisellä. Jokainen päivä, jona paino ei laske, lisää hänen kykyään kestää vakautta ja jokainen päivä jona se laskee, lisää hänen haluaan nähdä lukeman pienenevän myös huomenna. ... Simppelin monimutkaista; ymmärräthän mitä tarkoitan? Ensimmäinen SUURI voitto on vakaus. Jo vakaus on anorektikolle epäonnistumista ... joka pitää saada puhuttua/koettua ulos epäonnistumisen listalta.
Tyttäresi on vielä jaloillaan ja kauhoo ruokaa omatoimisesti suuhunsa – ja muutenkin; asiat tuntuvat toimivan hienosti välillänne – "ovet ovat pysyneet auki" ja ihan oikea yhteys on olemassa ... joten kyllä tämä tarina vielä iloksi kääntyy : )
positiivisesta tsemittämisestä!
Tarinasi jälkeen olen valmiimpi
uskomaan, että tästä vielä selvitään!
Olin tänään, kuten eilenkin, tyttäreni
luona ja kyllä todella "ovi on auki"!
Pystyn puhumaan tunteeni, pelkoni ja
toivoni hänen kanssaan läpi ja hän
kertoo ajatuksensa minulle avoimesti.
Se tuntuu hyvälle!
Huomenna hän pääsee kotona käymään
muutamaksi tunniksi, se on juhlaa!
Ihanaa syysviikonloppua Sinulle!