Onko oikein , elää ilman rakkautta ja rakastamiseksi tulemista ?!
Kaipaan hellyyttä , rakautta , lämmintä turvallista ihmistä joka ottaisi rutistaisi lähellensä . Kuulisin sanan tai näkisin edes pienen eleen että olen rakastettu ihmisenä .
Sanonta nainen parhaassa iässä ja miksi annan tuhota kaikki omatki tunteet .
Olen elänyt pitkään parisuhteessa , ja se askel on otettu eropaperit on , enää ei ole keinoja käytettävissäni . Olen yrittänyt , aina saan olla yksin asioideni kanssa .
Sekä itse en koe itseäni peremmaksi kuin toinen , täydellistä ihmistä ei ole . En minä , mutta ei myöskään mieskään sukulaisine .
Se painostus , arvostelu mitä olen kuullut viimeiset vuodet on ollee juuri miehen omaisten , sukulaisten puolelta .
Eli minäkö olen se paha ? Ilmeisesti , alan kohta itsekkin uskoa tuohon , tuhosin miehen elämän sairauteni myötä . Surkutteluja sääliä häntä kohtaan . Jota itse vihaan . En edes kaipaa vaan normaalia elämää .
Olen vain niin jumissa etten kykene mihinkään . Olen kuin tyhjä pallo .
Olen aina laittanut muut itseni edelle , lapset ovat jo sen ikäisiä et he eivät ole enää kuin pienempänä sidoksissa äitiin , he ovat minun voima . Valo .
Rakastan heitä ja olen valmis tekemään heidän eteensä kaikkeni . Mutta on tullut myös aika et kaipaan itsekkin rakkautta , tulla rakastetuksi . Sairauteni ei ole este itselleni . Ehkä se on muille , kun miettii löydänkö enää sisältöä elämääni edes rakastavaa , sisäisesti lämmintä ihmistä elämääni . Oisko parempi sitten yksi kuin kulissiliitossa eläminen . Vastatkaa joilla on kokemusta näette asian vierain silmin , kaipaan apua . Ehkä niiden kautta avautuu silmäni ja saan elämääni selkeyttä !?!
Kaipaan hellyyttä , rakautta , lämmintä turvallista ihmistä joka ottaisi rutistaisi lähellensä . Kuulisin sanan tai näkisin edes pienen eleen että olen rakastettu ihmisenä .
Sanonta nainen parhaassa iässä ja miksi annan tuhota kaikki omatki tunteet .
Olen elänyt pitkään parisuhteessa , ja se askel on otettu eropaperit on , enää ei ole keinoja käytettävissäni . Olen yrittänyt , aina saan olla yksin asioideni kanssa .
Sekä itse en koe itseäni peremmaksi kuin toinen , täydellistä ihmistä ei ole . En minä , mutta ei myöskään mieskään sukulaisine .
Se painostus , arvostelu mitä olen kuullut viimeiset vuodet on ollee juuri miehen omaisten , sukulaisten puolelta .
Eli minäkö olen se paha ? Ilmeisesti , alan kohta itsekkin uskoa tuohon , tuhosin miehen elämän sairauteni myötä . Surkutteluja sääliä häntä kohtaan . Jota itse vihaan . En edes kaipaa vaan normaalia elämää .
Olen vain niin jumissa etten kykene mihinkään . Olen kuin tyhjä pallo .
Olen aina laittanut muut itseni edelle , lapset ovat jo sen ikäisiä et he eivät ole enää kuin pienempänä sidoksissa äitiin , he ovat minun voima . Valo .
Rakastan heitä ja olen valmis tekemään heidän eteensä kaikkeni . Mutta on tullut myös aika et kaipaan itsekkin rakkautta , tulla rakastetuksi . Sairauteni ei ole este itselleni . Ehkä se on muille , kun miettii löydänkö enää sisältöä elämääni edes rakastavaa , sisäisesti lämmintä ihmistä elämääni . Oisko parempi sitten yksi kuin kulissiliitossa eläminen . Vastatkaa joilla on kokemusta näette asian vierain silmin , kaipaan apua . Ehkä niiden kautta avautuu silmäni ja saan elämääni selkeyttä !?!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mutta maailma on epäoikeudenmukainen toisille ihmisille, joihin luen itseni mukaan. Ainahan olis parempi että olis joku toinen jonka kans jakaa elämän hyvät ja huonot asiat, ja jonka kanssa tekis ja kokis kaikennäköstä yhessä.
Koskaan ei pidä hyväksyä olemaan yksin, varsinkaa sillon jos tuntee tarvivansa toisen siihen vierelle. Itse jaksan uskoa että vielä joku kerta löytyy pysyvä suhde, joka kestää loppuelämän ajan. Ja oikeestaan tunnen että näin tulee tapahtumaan.
Eli ehdotan ettet luovu toista ja uskosta, koska kaksin on parempi ku yksin :)
Olen melkein samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin.
Mutta, olen huomannut katsovani sairauteni kautta
elämää eritavalla kuin ennen.
Kaikki kai on kuten ennenkin, mutta minun on paha olla.
Siksi näen kaiken niin synkkänä.
Käyttäydyn siksi usein myös huomaamattani hankalasti.
Kiukuttelen miehellenikin, joka Jumalan kiitos
kuitenkin ymmärtää minua.
Me emme aio erota, vaikka helppoa ei ole ollutkaan.
Koitamme kuitenkin paljon puhua asioista, se aina
hiukan helpottaa.
Kuin myös se, että mieheni tekee paljon vuokseni.
Meillä on myös lapset jo isoja.
Eli hän voisi kylmästi jättää minut, niin ei vaan
ole käynyt.
Hän sanoo rakastavansa minua ja uskon sen, koska
olen sen nähnyt.
Hän muistaa ajan jolloin olin terve ja pystyin viellä
liikkumaan ja tekemään kaikkea rajoituksitta.
Olen hänelle yhä, se sama nainen silti.
Hän ymmärtää, ettei kukaan voi mitään sairaudelleen.
Hän ymmärtää myös elämän vaikeudet, mitä ne on
kestää ilman sairauksia ja
sen miten niitä kestää, silloin kun on sairas.
Minua on onnistanut, minulla on ihana mies.
Tosin molempien suvuista on pakko minunkin todeta,
siellä on ymmärtämättömiä.
Miehelleni on jopa ehdotettu jättämistäni.
Terveyden menettäminen pysyvästi on rankka asia.
Jostain sitä voimaa vain on ammenettava.
Sitä toivon myös sinulle.
Muuta en osaa sanoa.
EN OLE KIUKUTTELEVAA TYYPPIÄ , EN PAHEMMIN VALITA OLEN KOVAN KOULUN KÄYNYT SILLÄ SARALLA . AINOA MITÄ SAATAN SANOA ET OLO ON KURJA .
VALITUKSET EI OLE KUULUNEET ELÄMÄÄNI KOSKAAN KOSKA SE EI AUTA . SANON ASIAN JA SE ON SIIN .
KUNPA SANOISI RAKASTAVANSA NIIDEN SANOJEN TILALLA JOITA SAAN . SE ON NYKYÄÄN VAIN SÄTTIMISTÄ . rAKKAUTTA JA RAKASTAMISTAKO SE ON . SANA RAKAS ON MULLE OUTO SANA HÄNEN SUUSTA JOS KUULISIN TAI EDES ELE .
AINOA MIHIN KELPAAN ON KUN ON MIEHISET TARPEET SE ON SIINÄ SEKÖ ON RAKKAUTTA . SE ON YKSI OSA KUULUVA MUTTA KYLLÄ SIIHEN MUUTAKIN TARVITSEE . SE ETTÄ EDES KOKISIN HÄNEN RAKKAUTENSA EDES SILLOIN .
EPÄTOIVOISTA ...
PUOLESTASI OLEN ONNELLINEN !