on semmonen tunne mulla nykyään että,koska en naytä masennustani kellekään nii ihmiset aatteelee että leikkiikö tää ihminen (vain masennusta)....ja ykx sano mulle että onx tää ""sairasta huvittelua"" anteekx mut tää loukkaa,en usko että kukaan haluis olla masentunu,en mä ainakaan..en oo hakenu apua koska emmä oikestaan tiedä mikx mut se on vaa et mulla on niin paljo muuta,en ehi aatella itteni,ja aattelin että kyl mä parannun mut valitettavasti meni pahemmakx,on tehny 3 kertaa istemurhaa,on viiltelly kädet arpi kuntoon,kadunko? "en" mutta mietyttää.kesällä menin naimisiin ja en oo kertonu miehelleni näistä ollenkaan,en uskalla kertoo,mitä jos se aattelee et oon joku psykopaatti tai sairas...
mä haluun päästä eroon tästä masennuksest niin,mut ei oo mahollista koska äitikin on masennukses,ja pahemmin ku mun...mä oon niin tyhjässä ku olla ja voi,mä en tiiä mitä tehä.
sen verran oon päässy eteen päin nää vuodet et meen "ehkä" nuorten kriisipisteeseen...
mä haluun päästä eroon täst :((....
mä haluun päästä eroon tästä masennuksest niin,mut ei oo mahollista koska äitikin on masennukses,ja pahemmin ku mun...mä oon niin tyhjässä ku olla ja voi,mä en tiiä mitä tehä.
sen verran oon päässy eteen päin nää vuodet et meen "ehkä" nuorten kriisipisteeseen...
mä haluun päästä eroon täst :((....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sanoit kirjoituksessasi, että "ehkä" meet nuorten kriisipisteeseen. Entä jos lauseesi kuuluuisi näin: "Minä menen nuorten kriisipisteeseen. Itse asiassa minä tilaan nyt heti ajan sinne."
Ole ylpeä itsestäsi, että tunnistat masennuksesi ja selvästi haluat eläämääsi muutosta. Siinä olet jo ottanut ison askeleen kohti paranemista. Masennus on sairaus siinä kuin sokeritauti, verenpainetauti ym. Monet ihmiset eivät vain tiedä ja tajua mitä masennus on.
Olen itse joutunut selittämään ja selittämään läheisilleni mitä masennus on, kuinka väsyneitä me masentuneet olemme. Kysymys ei ole siitä emmekö haluaisi ja tahtoisi tehdä asioita, mutta kun ei vaan jaksa. Ja tähän jaksamiseen masentunut tarvitsee tukea.
Kerroit äitisi kärsivän myös masennuksesta. Onko sinulle koskaan tullut mieleen, että siinä voi olla syy miksi sinä olet masentunut. Masentunut ihminen voi tahtomattaan sairastuttaa lähellä olevat ihmiset. Äidilläsi on varmasti syynsä, miksi hän on masentunut ja hän eikä varmasti kukaan masentunut halua samaa muille, näin vain voi käydä.
Kerroit myös menneesi naimisiin kesällä eikä miehesi tiedä masennuksestasi mitään. Nyt on olemassa vaara, kun joudut salaamaan häneltä asioita, jotka ovat todella raskaita sinulle, uuvutat itsesi loppuun. "Korttitalo" rohmahtaa. Suosittelisin sinun kertovan hänelle rehellisesti miten asiat ovat. Häneltä voisit saada tukea ja turvaa oloosi.
Ja muista se, ET OLE psykopaatti, hullu, mielenvikainen ym. vaan yksinkertaisesti sairas. Ja kun tilaat (toivottavasti) ajan sinne kriisipisteeseen niin selität nuo asiat ihan niin kuin selitit ne tuossa kirjoituksessasi. Uskon todellakin, että saat apua sieltä. He ovat siellä juuri sinua varten.
Itse olen apua hakenut ja saanut. Kuinka helpottavalta se tuntuukin, kun saa puhuttua kaikki tuskat ja p.....t pois. Tärkeää on, että kertoo rehellisesti kaikki asiat niin kuin ne on.
Kun itse aloin käydä ulkopuolisen kanssa keskustelemassa, huomasin jo ensimmäisen kerran jälkeen oloni paremmaksi. Oli ihana tunne, että joku kuuntelee eikä arvostele.
Tämä on vain minun näkökantani tuohon sinun kirjoitukseen.
Käyn silloin tällöin kurkkaamassa tätä palstaa eli jos viitsit kirjoittaa tähän samaan miten jaksat.
Toivon sydämestäni voimia sinulle jaksaa mennä eteenpäin masennuksesi kanssa, minusta olet jo ensimmäisen askeleen ottanut.
Hyvää syksyä kaikille =0)
Moi! Olen ollut nuoruudesta asti masentunu ja tähän päivään mennessä en tiedä mitä masennus on, tai tiedän mut vaikeeta omalle kohdalle sitä myöntää. Vajaa vuosi sit jouduin sairaalaan 5vk:si kun masennus paheni, ite en sitä huomannu vaan psykologi, jonka juttusilla olen käynyt 2v. Psykologi kertonut myöhemmin mulle että hän epäili mun masennusta alussa, kun en "näyttäny" masentuneelta, vaan kun usein nähtiin ja juteltiin, ja luottamus synty, niin tuli esille tämä masennus. Psykologi vielä sanoi että mulla on niin mahtava ulkokuori, millä peitän masennuksen. Ei juurikaan kukaan tiedä tästä ja en kyllä jaksais selitelläkkään. Ja jos joskus olen tästä jollekkin maininnu niin alkavat nauraa että sinäkö masentunu!! Pitäiskö masentuneen näyttää joltakin..??? Niin kai täytyis, ainakin niitten mielestä jotka eivät tiedä siitä yhtää mitää!
Ei muuta ku mielenterveystoimistoon varaan aikaa ja jutteleen, ja kannattaa niin monta ihmistä mennä käpi että löytyy sellanen jonka kanssa on helppo puhua ja joka kaivelee ja kyselee.
Itse haluaisin tietää millaista on olla Ei Masentunu!
niin se on aika mielen kiintoinen että minkälaista ois olla EI MASENTUNU..se on toiveni,
oon kayny niin paljo läpi että en näe itteni 21 vuotiaaksi nuoreksi,sisältä sattuu niin paljo,ja kaveritkin on unohtanu mua,eivät soittele eivät edes tiedä että paras kaveri on menny naimisiin ku eivät kysele ollenkaan perään,itse yritän aina muistaa kaikki mulle rakkaat,mut sitä ei tee kukaan mulle:(..
mun masennus alkoi yläasteella,ku olin seiskalla.
yritin puhua parhaan kaverini kans mut se vain aina sano että "ÄLÄ ALOTA TAAS"..mä sit annoin sen olla ja masennus vain paheni.oon kirjottanu 6 vuotta päiväkirjaa ja mikään ei oo muuttuunu siitä päivästä,4 kuukautta sit kaikki meni niin pahax että tuskin pysyin pystys,en syöny ruokaa 3 päivää,aloitin tupakoinnin,mistä valitin aina muille :(...
kai se on masennuksest että muisti on alkanu pätkii nii paljo,en pysty muistaa juttuja mitä olin just juttelu jonkun kaa, sen johtuu varmaan stressiste,ja kun on nii paljo aateltavaa..itse haluan voittaa tän masennuksen koska en halua että mieheni joutuu kestää mun takii tämmöstä,en halua mielipahaa hänelle,hän on niin ihana ihminen,haluan tehä hänet onneliseksi,en onnettomaksi...
täällä kanssa yläasteela alkanu masennus,joka paheni neljä vuotta sitten kun sain lapsen.Tajusin vasta siinä vaiheessa hakea apua kun mieskin kyllästy ja lähti mikä ei tosin auttanut sen hetkistä oloa.Tuli tosin takaisin vajaan vuoden erillä olon jälkeen,kun oli lääkitys alkanut auttamaan. Sitten alkoi tulee noita takaumia omasta lapsuudesta(äitini on maanis-depressiivinen skitsofreenikko) joka ei ollut helppoa aikaa sekään.
Tällä hetkellä olen yrittänyt löytää semmoista terapeuttia jolle puhua ja josta olisi apua.
emmä sitte menny sinne nuorten kriisipisteesen,miksikö no emmä tiiä ehkä mä parannun vielä,en oo itseasias valmis vielä,kait.
mä en oo parin kuukauteen aatellu itsemurhaa,niin kai se on mieheni ansiosta,koska ensimmäistä kertaa joku arvostaa ja todellakin rakastaa mua,välittää..se on iso juttu mulle...
mä en ehkä uskalla mennä puhuu kellekkään,tai sit mä vaan oon niin itsepäinen