Aseistakieltäytymisen kunniakas

Julkaistu Sivari&Totaalissa 3/2000


Jukka Peltokoski

ASEISTAKIELTÄYTYJIEN ASKELEET
Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia palaa ainakin 1900-luvun alkuun. Aseistakieltäytyjien matka tähän päivään on täynnä alistumattomuutta ja vastarintaa. Usein aseistakieltäytyjät ovat onnistuneet nolaamaan virallisen järjestelmän kekseliäillä tempauksillaan.

1800-luvun alkupuolella Suomi oli Venäjän alainen demilitarisoitu alue, eikä aseistakieltäytyjäliikkeelle ollut tilausta. Suomen ensimmäinen laajamittainen aseistakieltäytymistempaus oli 1900-luvun alussa, jolloin tsaari Nikolai II pyrki venäläistämään muutama vuosikymmen aikaisemmin perustetun Venäjälle alisteisen, mutta silti kansallisen Suomen armeijan.

Venäläistämisen seurauksena suomalaiset organisoivat laajoja kutsuntalakkoja. Vuoden 1902 kutsunnoista jäi pois noin puolet asevelvollisista. Protesti onnistui ja tsaari vapautti suomalaiset asevelvollisuudesta.

Tapaus Arndt Pekurinen
Seuraavat kutsunnat pidettiin vuonna 1918, kansalaissodan aikana. Suomen itsenäistymiseen liittyneet poliittiset virtaukset olivat militarisoineet maata voimakkaasti (perustettiin mm. jääkäriliike, punakaarti ja suojeluskunnat). Toisaalta kansainvälinen rauhanliike oli voimistunut vastavoimana ensimmäiselle maailmansodalle ja myös suomalainen rauhanliike organisoitui.

Siviilipalvelus nousi rauhanliikkeen keskeiseksi kysymykseksi. Aseettoman palveluksen suorittaminen osana sotalaitosta oli ollut mahdollista uskonnollisista syistä vuodesta 1922 asti, mutta rauhanliikkeet vaativat puolustuslaitoksesta kokonaan erillistä siviilipalvelusta.

Tapahtumat kärjistyivät Arndt Pekurisen tapaukseen. Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta vuonna 1926. Muutamaa vuotta myöhemmin hänet vangittiin, ja Pekurinen aloitti nälkälakon. Viranomaiset pyrkivät salaamaan tapahtumat, mutta tieto protestista vuoti vankilan ulkopuolelle ja rauhanliikkeiden toimesta aina ulkomaille asti. Pekuriselle kerätyn kansainvälisen addressin allekirjoitti mm. 60 Britannian alahuoneen edustajaa, Albert Einstein ja muita intellektuelleja.

Sotalaitoksen ulkopuolinen siviilipalvelus mahdollistui vuonna 1931. Kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana sivarin suoritti 500-600 henkilöä. Käytännössä siviilipalvelukseen pääsi vain uskonnollisista syistä. Jehovan todistajat muodostivat totaalikieltäytyjien pääjoukon.

Pekurinen vapautui vankilasta 1932, mutta joutui hankaluksiin heti Toisen maailmansodan puhjettua. Siviilipalvelus ei vapauttanut armeijasta sodan aikana (kuten ei tänäänkään). Talvisodassa sivarit määrättiin töihin kouluihin ja sairaaloihin, mutta jatkosodassa he joutuivat aseettomaan palvelukseen. Pekurisen lisäksi tiedossa on noin 130 sivaria, jotka kieltäytyivät astumasta armeijan riveihin. Heidät tuomittiin vankilaan, osa teloitettiin.

Pekurisen kohtalona oli ”kadota” jatkosodan aikana. Ilmeisesti Pekurinen kuljetettiin vankilasta rintamalle ja määrättiin ruotuun. Pekurisen kieltäydyttyä kenttäoikeus teloitti hänet. Viranomaiset yrittivät haudata Pekurisen sankarihautaan ”rintamalla kaatuneena”, mutta aikeista luovuttiin, koska Pekurisen vaimo uhkasi syytteellä ruumiinhäpäisystä. Kuolemasta ei tehty koskaan virallista tutkimusta.

Sotaan sopeutumattomat
Virallinen historiankirjoitus kertoo mielellään tarinaa talvisodan ihmeestä ja suomalaisten yhtenäisyydestä. Mainitsematta jää, että edes sodan aikana suomalaiset eivät muodostaneet yhtä rintamaa. Monet lähtivät sotaa pakoon ns. metsäkaartiin. Esimerkiksi Lapin Kolarissa tiedetään kokonaisen kylän miesten lähteneen ryhmäpäätöksellä metsään. Näistä viisi ammuttiin myöhemmin, yksi kidutettiin kuoliaaksi ja osa pakeni Ruotsiin.

Rintamalla tilastoitiin yli 15 000 karkuria. Karkuruuksien painopiste osuu jatkosotaan, jolloin Suomen armeija ylitti vanhan rajan. Rajan ylityksen jälkeen monet kokivat sodan hyökkäykseksi puolustautumisen sijaan. Ainakin osa karkuruuksista voidaan näin ollen luokitella aatteellisiksi kieltäytymisiksi (väheksymättä silti inhimillisen pelonkaan kanssa kamppailleita henkilöitä).

Kenttäoikeus reagoi rajalla tapahtuneisiin joukkokieltäytymisiin teloituksilla ja vankeustuomioilla. Vankien määrä kohosi vankiloissa lähes 2700 hengellä. Jatkosodan aikana vankiloissa virui myös lähes tuhat poliittista vankia turvasäilössä (etupäässä kommunisteja). Näistä 600 istui ilman oikeudenkäyntiä.

Partaradikaalit ja muut kurittomat
Vuonna 1959 myös siveelliset syyt tunnustettiin aseistakieltäytymisen perusteeksi uskonnollisten syiden rinnalla. Vakaumusta tutkimaan asetettiin vakaumuksentutkintalautakunta, johon kuului tuomari, upseeri, sosiaaliministeriön edustaja, pappi ja psykiatri (!).

Käytännössä ei-uskonnollinen kieltäytyjä läpäisi kuitenkin vain harvoin kuulustelut. Tämän lisäksi pitkä 14 kk:n palvelusaika piti sivarien määrän kurissa. Vuoden 1959 lain aikana kieltäytyi silti yli 1400 henkilöä.

Uusi laki kohteli erityisellä ”huolella” Jehovan todistajia, jotka määrättiin palvelukseen Karvian erityistyölaitokseen. Palvelusaika oli muista poiketen 16 kk:tta, jonka päälle määrättiin usein vielä vuoden verran ylimääräistä. Jehovat asuivat 8-10 hengen huoneissa, joissa oli yksi sähkölamppu, kuivakäymälä ja ”ruhtinaalliset” kymmenen astetta lämmintä talviaikaan. Kekkonen lakkautti Karvian vuonna 1961 sen jälkeen, kun paikka oli nimitetty julkisen kohun saattelemana keskitysleiriksi.

Laki kriisiytyi lopullisesti 60-luvun lopulla kulttuuri- ja opiskelijaradikalismin aallokoissa. Vuonna 1967 Sadankomitea järjesti ns. Helluntain epämarssin, jonka päätteeksi neljä armeijan käynyttä poltti passinsa. Myrkyisä julkisuuskeskustelu nimitti protestoijat liuhuparroiksi ja partaradikaaleiksi. Puolustusministeriö lähetti niskuroijille uudet passit.

Yleiseen radikalismiin liittyen alkoi siveellisistä syistä kieltäytyviä tungeksia tutkintalautakunnan eteen. Lautakunta reagoi hylkäämällä lähes kaikki anomukset. Erik Schüller protestoi saamaansa päätöstä pitämällä Vanhalla ylioppilastalolla puheen, jossa hän yllytti aseistakieltäytymiseen. Yllyttäminen oli säädetty rikokseksi jatkosodan aikana, ja Suojelupoliisi teki Schülleristä ilmiannon.

Schüllerin kävellessä oikeuteen kerättiin ympäri maata noin kaksituhatta nimeä listaan, jonka teksti yllytti niin ikään aseistakieltäytymiseen. Viranomaiset olivat aluksi haluttomia haastamaan tuhansia ihmisiä oikeuteen, joten allekirjoitukset toimitettiin lehdistölle, Suojelupoliisille ja jotkut kävivät vielä varmuuden vuoksi ilmiantamassa itse itsensä. Alkoi Suomen itsenäisyyden ajan merkillisin ja laajin oikeusjuttu.

Lehdistön riemuksi syytetyt suhtautuivat oikeuslaitokseen epäkunnioittavasti ja kilpailivat kovimmasta tuomiosta”päävoittona”. M.A.Numminen esitti oman puolustuspuheenvuoronsa laulamalla. Päävoitto oli vuosi ja neljä kuukautta, useimmat saivat sakkoja. Lopulta presidentti armahti kaikki oikeus- ja puolustuslaitoksen tultua naurunalaiseksi.

Rauhallisen kehityksen aika
Vuonna 1969 voimaan tullut uusi laki lyhensi siviilipalvelusta 12 kk:een ja ei-uskonnollisten kieltäytymisperusteiden skaalaa laajennettiin niin, että mukaan mahtuivat myös yhteiskunnalliset ja ”rationaaliset” syyt. Aseistakieltäytyjien määrä kasvoi: vuonna 1971 sivariin lähti noin 300 henkilöä, vuonna 1980 lukumäärä ylitti tuhannen. Totaalikieltäytyjiä oli 70-luvulla noin tuhat, joista pääosa yhä Jehovan todistajia.

Vakaumuksentutkintalautakunta reagoi siviilipalveluksen kasvaneeseen suosioon hylkäämällä yhä enemmän hakemuksia. Vuonna 1974 perustettu Siviilipalvelusmiesliitto alkoi vaatia koko tutkintalautakunnan lakkauttamista.

Konflikti kulminoitui Pentti Haaparannan tapaukseen: hänen hakemuksensa hylättiin ja Haaparanta astui vankeuteen. Amnesty määritteli Haaparannan mielipidevangiksi ja kuukauden jälkeen tutkintalautakunta hyväksyi Haaparannan ”uusitun” todistuksen. Tämä oli vaihtanut tekstissään sanan tolstoilainen sanaan gandhilainen. Tutkintalautakunta tuli naurunalaiseksi, ja presidentti armahti Haaparannan.

Lex Pihlajamäki
Puolustusministeriö ryhtyi laatimaan uutta siviilipalveluslakia, joka tuli voimaan 1987. Ns. Lex Pihlajamäki lakkautti kuulustelumenettelyn, vapautti Jehovat palveluksesta, mutta kytki siviilipalveluksen lähelle kokonaismaanpuolustusta.

Rauhanjärjestöt vastustivat siviilipalveluksen militarisoimista pyrkien pitämään palveluksen ”rauhanpalveluksena”. Muun muassa Helsingin yliopiston sivarit kritisoivat lakia käymällä näyttämässä kirjaimellisesti persettä valtioneuvostolle. Lehdistö nimitti protestoijat pyllistäjiksi.

Siviilipalveluksen pituus kasvoi uuden lain myötä 16 kk:een, mikä merkitsi paluuta 30 vuoden takaiseen käytäntöön. Aseistakieltäytyjäliitoksi nimensä muuttanut Siviilipalvelusmiesliitto järjesti heti lain voimaantulon jälkeen sivarien yhden päivän työnseisauksen. Totaalikieltäytyjien määrä kasvoi ja Amnesty adoptoi toistakymmentä vangittua totaalia kansainvälisille listoilleen.

Myös vuonna 1989 järjestettiin sivarien työnseisaus, mutta merkittävin kamppailu käytiin keväällä 1990, jolloin sivarit aloittivat lakon ilman takarajaa. Parhaimmillaan lakkoon osallistui yli 400 sivaria ja lisäksi muutama totaali tuki kampanjaa nälkälakolla. Lain mukaan lakkoilevien sivarien olisi pitänyt päätyä ehdottomaan vankeuteen oltuaan viikon luvatta poissa palveluksesta. Lakko kesti neljättä viikkoa ja vain muutamat saivat pieniä rangaistuksia, vaikka parikymmentä lakkolaista kävi jopa itse ilmiantamassa itsensä poliisille.

Ministeriö antoi periksi ja aloitti uuden lain valmistelun. Kaksi totaalia jatkoi kuitenkin nälkälakkoaan, kunnes presidentti armahti heidät yli kuukauden paaston jälkeen. Vuonna 1992 voimaan tulleessa laissa siviilipalvelus irrotettiin lähes kokonaan puolustushallinnosta, palvelusaikaa laskettiin noin 13 kk:een ja palveluspaikkojen määrää lisättiin hieman antamalla yksityisoikeudellisille yleishyödyllisille järjestöille rajoitettu oikeus pitää sivareita. Totaalien määrä laski ja siviilipalvelukseen hakeutuvien määrä nousi 2000-3000 henkilöön/vuosi.

Kamppailuista kamppailuihin
Vuonna 1999 astui voimaan jälleen uusi siviilipalveluslaki, joka ei tuonut merkittäviä udistuksia palvelukseen. Sen sijaan lyhin varusmiepalvelusaika laski samaan aikaan 6 kk:een. Epäkohdan johdosta on järjestetty muun muassa kaksi yhden päivän mittaista sivarien lakkoa marraskuussa 1998 ja toukokuussa 1999. Myös totaalikieltäytyjien määrä on kasvanut ja Amnesty on adoptoinut jälleen totaaleja mielipidevangeiksi.

Lyhyemmän siviilipalveluksen lisäksi viimeisimpien lakkojen tavoitteina on ollut palveluspaikkatilanteen parantaminen ja asevelvollisuudesta vapauttaminen myös kriisitilanteissa. Jälkimmäinen vaatimus on ollut esillä jo viime sodasta saakka. Edellinen vaatimus on ollut tapetilla 80-luvulta lähtien. Näiden lisäksi siviilipalveluksen sisällöllinen kehittämiseen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota ainakin 70-luvulta asti. Yhtä kauan aseistakieltäytyjät ovat kritisoineet viranomaisia siitä, että nämä laiminlyövät velvollisuutensa aseistakieltäytymisestä tiedottamisessa.

Aseistakieltäytyjät ovat protestoineet sitkeästi sitä vastaan, että heitä rankaistaan vakaumuksensa vuoksi. Aseistakieltäytymismahdollisuus onkin kehittynyt hiljalleen, mutta pienin askelin. Mitään emme ole saaneet tarjottimella, vaan kaikki uudistukset ovat olleet meidän omien kamppailujemme ansiota.

Myös ensi vuonna voimaan astuvan uuden siviilipalveluslain uudistukset on nähtävä ennen kaikkea aseistakieltäytyjäliikkeen aktiivisen toiminnan tuloksiksi. Lain sisältö ei kuitenkaan ole vielä täysin muotoutunut ja siihen jää joka tapauksessa olennaisia epäkohtia. Monien aseistakieltäytyjien tavoite, sotalaitoksen purkaminen, on niin ikään yhä kaukana.

Uusille kamppailuille on siis tilausta nyt ja jatkossakin.

Kirjallisuutta:
Aho, Uolevi: Kurikompanian kirkonkellot. Aseistakieltäytyjäliitto, 1996.
Kalemaa, Kalevi: Suomalaisen rauhanliikkeen juuria. Rauhankirjallisuuden edistämisseura, 1981.
Raninen, Kaj (toim.): Katkelmia alistumisesta ja vastarinnasta. Aseistakieltäytyjäliitto, 1998.
Tuomikoski, Juha: Aseistakieltäytyjän maailma. Aseistakieltäytyjäliitto, 1989.