Nadian salaisuus...

-   ... ojentaa auttavan käteni.

Kaikki käy hyvin nopeasti. Mies ottaa tukevan otteen minusta. Hän on tumma ja komea, ja minulle tulee hänen olemuksestaan heti mieleeni merirosvo. Wau! Tai ei sittenkään merirosvo vaan paremminkin se etsivä siitä leffasta, mikä sen nimi nyt olikaan... Philip... mikä elokuva se nyt oli... ja huojentuneena nojaan häneen. Aivan kuin olisin hypännyt suoraan unelmieni dekkarin käsivarsille! Voi ei! Ei taas! Mikä minua nyt oikein riivaa, juurihan päätin hetki sitten irrottautua koko moskasta! Miten saan itselleni selväksi, että mitään ritaria ei ole, mitään valkoisella runoratsulla saapuvaa tuliharjaa ei tule! Ei ikinä, koskaan. Ei. Ei ainakaan oikeasti.

-   Seurasin teidän kuvausryhmäänne ikkunastani jonkin aikaa. Jokseenkin mielenkiintoista puuhaa kaikenkaikkiaan näytti olevan. Onko jo paljonkin otoksia purkissa?

hän sanoo juuri sillä samalla aksentilla kuin elokuvassakin, ja yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina. Minuun virtaa sellainen autuaan turvallinen tunne, siis samanlainen kun tapaa yllättäen vuosien takaa entisen parhaan ystävänsä. Sellaisen ystävän, jonka kanssa juttu jatkuu siitä mihin se silloin aikanaan päättyi.

-   Alkumetreillä ollaan.

Seisomme siinä ulko-ovella edelleen toisiimme nojaten kunnes tajuan typertyneenä liiallisen läheisyyden, ja potkaisen kengän jalastani kun en muutakaan tähän hätään keksi. Kepeä kenkäni kopsahtaa pompahtaen miehen sääriluuhun, ja niin oli tarkoituskin. Oloni helpottuu. Liiallinen läheisyys hyytää minua!

-   Haluatteko, että vien kenkänne suutariin korjattavaksi? Asun näillä kulmilla ja tuossa aivan nurkan takana on suutari. Hän laittaa varmaan uuden koron odottaessa, siinä ei montaa minuuttia mene. Tuon kenkänne takaisin pikapuolin, ja voitte viettää lounastaukoanne huoletta.

-   Voi kiitos, jos Teillä vain suinkin on aikaa sellaiseen olisin todella kiitollinen. Mistä tuollaisia ritareita tulee?

kysyin häneltä suoraan. Mies naurahti pilkkeet silmäkulmissaan, otti kenkäni ja häipyi sen sileän tien. Wau! Mistä tuollainen ritari ilmestyi? Linkkailen sisään ravintolasaliin ja siellähän Mike hosui käsillään salin perällä, huiskutteli kantapöydän ääressä ja viittoili minulle varattua paikkaa. Menin tyytyväisenä istumaan hänen viereensä, vaikka arvelinkin, että hän puhuisi minulle tällä kerralla työasioista eikä lemmestä.

-   Mielestäni käsikirjoitusta voisi sittenkin piirun verran muokkailla vielä tässäkin vaiheessa, sillä onhan tää kuitenkin ryhmätaidetta, ja parasta toivoa, että joku haluaa elokuviamme oikeasti katsoakin.

Mike puhui nopealla rytmillään osoittaen sanansa Tindelle. Miken puheesta ei välttämättä saaneet selvää ne jotka istuivat kauempana hänestä. Seurueemme vaikutti jo vähän nyypähtäneeltä olimmehan aloittaneet kuvauksemme varhain. Osa porukastamme oli ehtinyt saada jo juomat eteensä. Vastapäätä istuva Tinde huoahti tympääntyneen näköisenä ja selasi edessään olevaa juorulehteä. Kaikilla oli tähän aikaan päivästä jo kova nälkä, ja vähän kolmosdivarin näköinen tarjoilija otti vastaan tilauksiamme listaten kynällään lehtiöönsä sujuvan näköisesti ruokatoiveitamme, häipyi keittiön puolelle ja toi hetken kuluttua pöytään vielä pari vesikannullista aiempien lisäksi.

-   Taidetta taidetta tietenkin. Toivottavasti lopputulos on kuitenkin aina parempi kuin suunniteltu.

Tinde vastaili verkalleen Mikelle. Tinde on Miken oikea käsi. He ovat surffailleet näitä maailman meriä keskenään jo ties kuinka kauan. Kuuntelin näitä keskusteluja päivästä toiseen ja usein tuntui, että se sanaleikki jota harrastettiin ei koskaan johtanut mihinkään. Nokkeluuksia, viisauksia, sanojen rytminen jytke, herjoja. Sitähän se oli.

Parhaansa mukaan sotkeva tarjoilija-apulainen tuo eteeni väärän tilauksen. Suurin osa meistä on kasvissyöjiä, minä mukaanlukien. Tätähän tästä puuttuikin, uunietanoita. Etanarassukat! Kukaan ei tunnustanut niitä omakseen, joten sain odotella sitten aimo tovin seuraavaa kattausta. Niinpä katselin muiden ateriointia ja join mineraalivettä, kuuntelin nokkeluuksia ja herjoja. Vähemmän kuului niitä viisauksia.

En osallistunut keskusteluun enkä myöskään jaksanut analysoida rooliani. Kukapa olisikaan halunnut heittäytyä roolihenkilöni kokemuksiin? Olin alkanut rakentaa hänestä pröystäilevää yläluokkaista sirkusprinsessaa, mutta nyt se alkoi tuntua pähkähullulta ajatukselta, sillä aloin tuntea itseni hänen nahoissaan jokseenkin hyvin menestyneeksi lieroksi, joka joutuu tasapainottelemaan käsikirjoituksen kintereillä.

-   Kuunteletko sinä lainkaan mitä yritän sinulle sanoa?

Yhtäkkiä Miken käsi heiluu siinä kasvojeni edessä ja hän tönäisee hellästi olkapäätäni. Mikä minua oikein vaivaa, kun Mike joutuu taas herättelemään minua. Olen joltisessakin horroksessa, ja hätkähdän tarjoilijan viimein tuodessa lautasellisen tomaattikeittoa eteeni.

-   Tottakai kuuntelen. Koko ajan, koko ajan.

valehtelen Mikelle sujuvasti ja tartun lämpimään lounassämpylääni ja alan lusikoida coolisti keittoani.

-   Siis se sun heittäytymises ei ole sitä mitä piti tehdä. Otetaan se uusiks heti syönnin jälkeen...

Blaa-blaa-blaa.

Nyt todellakin kuuntelen hänen läksytystään ja tunnen kyhjöttäväni entistäkin pinkeämpänä myttynä tuolillani, ja aivan myttyyntyneet ajatukseni alkavat kiertää kehää. Ehkä tämä osa ei vaan kertakaikkiaan nyt sovi minulle, ehkäpä se on liikaa minua itseäni. Ehkä en tällä kerralla saa puristettua katsojia kiinni roolisuoritukseeni. Mikä kauhistuttava ajatus. Mistä se mieleeni juolahtikin, tuo salakavalasti kuiskaileva haamu, esiin ilmestyvä irvaileva kummitus, joka ei totisesti ollut mitenkään hilpeää lounasseuraa.

-   Ja mikä sun vastaukses mun kysymykseeni olikaan?

käännyin hätääntyneenä Miken puoleen ja nenämme lähes koskettivat toisiaan.

-    Ööö... mun vastaukseni...

ja heilautin pääni nopeasti vastakkaiseen suuntaan. Mikä helpotus!

-   Ai tuolta se kaveri nyt tuleekin mun kenkäni kanssa! Hienoa!

-   Just joo. Sitä saa mitä tilaa!

huokaisi Mike, tarttui veitseen ja haarukkaan ja antautui pureskelemaan ruokaansa.

-   Hei tässäpä tämä kenkä tuhkimolle!

Eipä kaveri olisi paremmin voinut sanoa. Pöytäseurueemme naureskeli iloisesti ja seurasi kiinnostuneena kun nousin tuoliltani sanoen teatraalisesti:

-   Ooo...kuinka kernaasti olisinkin Tuhkimo!

Siinä minun prinssini seisoi jokseenkin koomillisen näköisenä pitäen käsissään korkokenkääni, ja ojensi sitten herrasmiesmäisesti hieman kumartaen oikean kätensä ja esitteli itsensä.

-   Frank Marlowe.