Nykyään tarkkailen itseäni KOKO ajan. Tuntuu että kaikki tuijottavat, ja kun tuijotetaan, minun täytyy olla tietenkin hyvännäköisesti:
Istunko oikeassa asennossa? Ei kai vaan alushousut tai persvako näy? Onko hiukset hyvin? (Haron niitä puolen minuutin välein jotta ne olisivat tuuhean näköiset.) Onko naama oikeassa asennossa katsojaan päin? (Näytän paremmalta vasemmalta suunnalta kuin oikealta.) Miten pitäisin käsiäni?? Näyttävätkö vaatteet ja kroppani hyvältä? Korjailen koko ajan vaatteitani, joiden valitsemiseen olen aamulla käyttänyt 2 tuntia ja myöhästyn sen takia jokaisesta riennostani. tietysti meikkaaminen, johon menee puoli tuntia. Kun lähden ulos, tunnen ohikulkevien ihmisten katseet ja kiinnitän entistä enemmän huomiota kävelytyyliini.
Mietin ilmeitäni. En osaa mielestäni hymyillä kauniisti, enkä tiedä miten olisin silloin kun alkaa hymyilyttämään tai naurattamaan. Hymyillessäni mietin vaan, miltä näytän. Onko hymy liian iso verrattuna asian hauskuuteen? Vai onko hymy peräti liian näkymätön ja minusta saa liian totisen kuvan?
Käyn peilillä aina kun on mahdollisuus. Peilaan omasta pikkupeilistäni, kauppojen näyteikkunoista, menen johonkin tiettyyn kauppaan vaan sen takia koska siellä on peili hyvässä kohdassa (näkee itsensä myös kauempaa, ja kauempaa on erinäköinen kuin kotipeilin edessä. Kotoa lähtiessäni peilailen ensin kotipeilistä ja sitten taloni ulko-ovesta, mistä heijastuu peilikuva.
Ylimenevää turhamaisuutta? Kyllä. Muilla samaa ongelmaa?
Istunko oikeassa asennossa? Ei kai vaan alushousut tai persvako näy? Onko hiukset hyvin? (Haron niitä puolen minuutin välein jotta ne olisivat tuuhean näköiset.) Onko naama oikeassa asennossa katsojaan päin? (Näytän paremmalta vasemmalta suunnalta kuin oikealta.) Miten pitäisin käsiäni?? Näyttävätkö vaatteet ja kroppani hyvältä? Korjailen koko ajan vaatteitani, joiden valitsemiseen olen aamulla käyttänyt 2 tuntia ja myöhästyn sen takia jokaisesta riennostani. tietysti meikkaaminen, johon menee puoli tuntia. Kun lähden ulos, tunnen ohikulkevien ihmisten katseet ja kiinnitän entistä enemmän huomiota kävelytyyliini.
Mietin ilmeitäni. En osaa mielestäni hymyillä kauniisti, enkä tiedä miten olisin silloin kun alkaa hymyilyttämään tai naurattamaan. Hymyillessäni mietin vaan, miltä näytän. Onko hymy liian iso verrattuna asian hauskuuteen? Vai onko hymy peräti liian näkymätön ja minusta saa liian totisen kuvan?
Käyn peilillä aina kun on mahdollisuus. Peilaan omasta pikkupeilistäni, kauppojen näyteikkunoista, menen johonkin tiettyyn kauppaan vaan sen takia koska siellä on peili hyvässä kohdassa (näkee itsensä myös kauempaa, ja kauempaa on erinäköinen kuin kotipeilin edessä. Kotoa lähtiessäni peilailen ensin kotipeilistä ja sitten taloni ulko-ovesta, mistä heijastuu peilikuva.
Ylimenevää turhamaisuutta? Kyllä. Muilla samaa ongelmaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ja Ujous-palstalla tämä siksi, koska tämä kyllä liittyy epävarmuuteen...
enemmänkin poikatyttö, joka ei paljon koreilusta välittänyt. Yläasteella ja lukiossa ja sen jälkeenkin kuulin niin paljon p-koja kommentteja ulkonäöstäni, ettei rajaa. Musta tuli ulkonäön suhteen epävarma.
Vuosi sitten aloin pitkästä aikaa olemaan ilman meikkiä kaupungilla ja olo on helpottunut paljon. Kuitenkin yhä vieläkin sellaista älytöntä peilaamista esiintyy ja nimenomaan kaikista kiiltävistä esineistä on itseään katsottava. Kuulostaa kauhean narsistiselta, mutta se ei ole sitä ollenkaan. Jossakin vaiheessa valokuvissa oleminen oli myös älyttömän vaikeata ja lopputuloksia odotellessa saatoin olla ahdistunut kun "tiesin" että olen kuvan rumin ihminen. Monesti olen kuullut itseäni kehuttavan kauniiksi, mutta kun naiseksi kasvamassa ollutta teini-ikäistä haukuttiin liian monta kertaa, on vahinkoa vaikea korjata.
olen kuullut että tällaiselle toiminnalle on olemaassa jokin termi. Kertokaa te fiksummat jos muistatte tai tiedätte sen.
Olen kyllä poika, mutta vähän samalla tavalla epävarma. Olen kuitenkin huomannut, että jos haluaa näyttää hyvältä, niin se ulkonäönsä ajatteleminen ja korjailu ei todellakaan auta yhtään, sillä juuri silloin epävarmuus paistaa läpi. Parempi vain unohtaa itsensä ja ajatella jotain järkevää, vaikka se vaatiikin harjoittelua. =)
Ensimmäinen askel parempaan päin on se, kun tajuat että ne toiset ihmiset eivät todellakaan ehdi / jouda / viitsi / halua koko ajan tuijottaa sinua ja pähkäillä miltä näytät ja mitä teet ja miten hymyilet, yms. Suosittelen hankkimaan harrastuksen, jossa et ehdi moisia ajatella ja saat huomiosi keskitettyä ihan johonkin muuhun. Olet oravanpyörässä josta pääsee kyllä pois jos niin itse haluat.
oon edellisen viestijän kanssa samaa mieltä. itellä tulee tollanen samanlainen fiilis jos menee paikkaan missä on paljon ihmisiä, kuten koulun käytävä.
jos tulee semmone fiilis ni koita vaan unohtaa se ja mieti jotain muuta tai vaikka laula mielessäs jotai hyvää biisii. itel auttaa toi mieles laulaminen monessa tiukassa paikassa.