Hei!
olen 14-vuotias tyttö ja olen kärsinyt masennuksesta ensimmäisestä luokasta lähtien. ajattelin silloin jo itsetuhoisia ajatuksia. ajatukset kuitenkin loppuivat muutamaksi vuodeksi, mutta masennus jatkui.
kun menin yläasteelle, sain tarpeekseni ja päätin että kaikki on jo menetetty ja minulla ei olisi enää syytä jatkaa, kun kaikki on vain turhaa. yritin itsemurhaa ja tulin seuraavana päivänä kunnolla tajuihini sairaalassa. jouduin sieltä nuorten psykiatriselle osastolle yli kahdeksi kuukaudeksi. ne olivat toisaalta elämäni helpoimmat ajat. mutta kun palasin kotiin, masennus alkoi taas, hiukan suurempana. minulle alkoi tulla agressiivisuutta ja hermostuin niin pienistäkin asioista kun olla ja voi. hermoni ovat joka päivä kireinä ja koulukin rassaa minua. kun menin 8.lk, vaihdoin koulua ja en usko että koskaan tulen sopeutumaan sinne tai uuteen kaveriporukkaani. olen liian ujo ja hiljainen. en ole hyvä koulussa ja se painaa mieltäni. mutta pahinta on että olen samassa koulussa, rinnakkaisluokalla sellaisen ihmisen kanssa joka on minut viime kesälomalla raiskannut.
omistan myös poikaystävän. olemme olleet jo pitkään yhdessä ja meistä on tullut hyvin läheisiä. todella läheisiä! tutustuimme netissä ja aloimme seurustella. en ottanut sitä vakavasti, koska se oli vain nettisuhde, mutta aloin huomata että hän todella rakasti minua. olemme tietenkin nyt nähneet todella paljon ja olemme muuttamassa yhteen puolentoista vuoden päästä. tai aikahan sen näyttää, olemmeko vielä silloin yhdessä. toivon sitä kovasti. mutta tämä rakkaus vaikka onkin maailman ihaninta, tuntuu niin painavalta. pelkään koko ajan että hän loukkaa itsensä, onnettomuudessa tai itse aiheuttaa sen, sillä hänelläkin on masennusta ollut siitä lähtien kun hänen isosiskonsa murhattiin. näin yksi yö unen jossa olimme katolla yhdessä ja hän putosi maahan ja kuoli samantien. siitä lähtien, olen pelännyt kovemmin.
se masentaa myös minua, että pelkään tulevaa. esim. sitä että uusi kaveriporukkani jättää minut yksin ja pahinta että poikaystäväni jättää minut, sillä hänen takiaan olen jaksanut vielä herätä seuraavaan aamuun. en tiedä mitä tekisin ilman häntä.
olen melko ujo ja hiljainen ja vihaan itseäni yli kaiken. en ole koskaan löytänyt itsestäni mitään hyvää ja katson usein peiliin toivoen olevani joku muu.
käyn terapiassa mutta ei se mitään auta. en vain halua lopettaa sitä koska haluan että joku haluaa edes yrittää ymmärtää minua, mutta tiedän, ettei kukaan minua täysin voi ymmärtää. sitä ei vain osaa selittää, kuinka paha on olla ja niin kauan kun olen saanut kärsiä. niin pienestä asti, seitsemän vuotiaasta.
oloni on alkanut heikentyä yhä päivä päivemmältä enemmän ja kohta tuntuu että voimat on niin lopussa, etten enää jaksa. olen yrittänyt auttaa itseäni, mutta yksin se on vaikeaa.
onko minulla enää toivoa? vai onko kaikki jo menetetty?
*kiitos kaikille lukioille ja suuri kiitos vastaanneille (asiallisia viestejä!)*
olen 14-vuotias tyttö ja olen kärsinyt masennuksesta ensimmäisestä luokasta lähtien. ajattelin silloin jo itsetuhoisia ajatuksia. ajatukset kuitenkin loppuivat muutamaksi vuodeksi, mutta masennus jatkui.
kun menin yläasteelle, sain tarpeekseni ja päätin että kaikki on jo menetetty ja minulla ei olisi enää syytä jatkaa, kun kaikki on vain turhaa. yritin itsemurhaa ja tulin seuraavana päivänä kunnolla tajuihini sairaalassa. jouduin sieltä nuorten psykiatriselle osastolle yli kahdeksi kuukaudeksi. ne olivat toisaalta elämäni helpoimmat ajat. mutta kun palasin kotiin, masennus alkoi taas, hiukan suurempana. minulle alkoi tulla agressiivisuutta ja hermostuin niin pienistäkin asioista kun olla ja voi. hermoni ovat joka päivä kireinä ja koulukin rassaa minua. kun menin 8.lk, vaihdoin koulua ja en usko että koskaan tulen sopeutumaan sinne tai uuteen kaveriporukkaani. olen liian ujo ja hiljainen. en ole hyvä koulussa ja se painaa mieltäni. mutta pahinta on että olen samassa koulussa, rinnakkaisluokalla sellaisen ihmisen kanssa joka on minut viime kesälomalla raiskannut.
omistan myös poikaystävän. olemme olleet jo pitkään yhdessä ja meistä on tullut hyvin läheisiä. todella läheisiä! tutustuimme netissä ja aloimme seurustella. en ottanut sitä vakavasti, koska se oli vain nettisuhde, mutta aloin huomata että hän todella rakasti minua. olemme tietenkin nyt nähneet todella paljon ja olemme muuttamassa yhteen puolentoista vuoden päästä. tai aikahan sen näyttää, olemmeko vielä silloin yhdessä. toivon sitä kovasti. mutta tämä rakkaus vaikka onkin maailman ihaninta, tuntuu niin painavalta. pelkään koko ajan että hän loukkaa itsensä, onnettomuudessa tai itse aiheuttaa sen, sillä hänelläkin on masennusta ollut siitä lähtien kun hänen isosiskonsa murhattiin. näin yksi yö unen jossa olimme katolla yhdessä ja hän putosi maahan ja kuoli samantien. siitä lähtien, olen pelännyt kovemmin.
se masentaa myös minua, että pelkään tulevaa. esim. sitä että uusi kaveriporukkani jättää minut yksin ja pahinta että poikaystäväni jättää minut, sillä hänen takiaan olen jaksanut vielä herätä seuraavaan aamuun. en tiedä mitä tekisin ilman häntä.
olen melko ujo ja hiljainen ja vihaan itseäni yli kaiken. en ole koskaan löytänyt itsestäni mitään hyvää ja katson usein peiliin toivoen olevani joku muu.
käyn terapiassa mutta ei se mitään auta. en vain halua lopettaa sitä koska haluan että joku haluaa edes yrittää ymmärtää minua, mutta tiedän, ettei kukaan minua täysin voi ymmärtää. sitä ei vain osaa selittää, kuinka paha on olla ja niin kauan kun olen saanut kärsiä. niin pienestä asti, seitsemän vuotiaasta.
oloni on alkanut heikentyä yhä päivä päivemmältä enemmän ja kohta tuntuu että voimat on niin lopussa, etten enää jaksa. olen yrittänyt auttaa itseäni, mutta yksin se on vaikeaa.
onko minulla enää toivoa? vai onko kaikki jo menetetty?
*kiitos kaikille lukioille ja suuri kiitos vastaanneille (asiallisia viestejä!)*
Vastaukset 2
Vanhimmat
Toivon, että ihana lempeä lämpö valtaa sut. Ole itsellesi hyvä ja kaverillesi. Lähetän ystävälliset aatokseni!
Ei mulla oikeen ole mitään järkevää sanottavaa, rankkaa luettavaa on tekstisi... Itsekin olen ollut masentunut n. 10 vuotiaasta asti(oikeastaan kukaan muu ei sitä huomannut, kuin vasta yläasteen jälkeen) ja hautonut itsemurhaa, mutta tässä sitä vielä ollaan 25 vuotiaana. Olen ollut aina ujo ja arka, punastuminenkin vaivasi(ehkä vieläkin, en ole varma) ja siksi kiusattu koulussa. Välillä on hyviäkin aikoja, oli tyttöystäväkin pari vuotta. Se tyttöystävä muuten auttoi minua paljon, vaikka haukkuikin aika paljon minua välillä. Ehkä teistäkin on vielä apua toisillenne itsetunnon ja mielialan kohottajina. Ja vaikka me erottiinkin niin jäi mulle silti paljon parempi itsetunto, kuin mitä oli. Toivon todella että sinulla alkaa mennä pian paremmin. :)